tiistai 17. lokakuuta 2017


On syysloma ja silloinhan sattuu ja tapahtuu aina kaikenkarvaista. Niin myös meillä.
Sattuu ja tapahtuu niin, että maanantairutiinit siirtyvät ja vaihtavat päivää.
Sellaistakin mukavaa sattuu, että kadonneiden valokuvien mysteeri selviää.
Ne eivät olleet siirtyneet tietokoneelle ollenkaan.
Kiitos vaan, Rautalintu, hyvästä neuvosta. Menin neuvosi jälkeen heti klikkaileen kyseisestä osiosta, mutta ei näkynyt mitään. Ei niin yhtikäs mitään. Tietenkään, kun kuvat olivat ja pysyivät kameran uumenissa.
Tiettyä ja asioiden kannalta merkittävää näpykkää, en ollut kiihdyksissäni ja useiden yritysten jälkeen hoksannut painaltaa lainkka ja muuta ei tarvittu. Eihän kone sentään pysty sellaista tekemään, mihinkä se ei tumpelolta käyttäjältä saa edes heikkoakaan käskyä.
Magnus sai kaikki esille, konemies kun on ja tekipä mieleni laittaa nyt kaikki "kadoksissa" olleet kuvat esille, mutta sentään maltoin mieleni.
Ei mene kauaa, kun taas kaipaan uusia kuvia kehiin ja jos "kadonneet", mutta löytyneet tänne heti läväytän, niin kohta pian ole taa mitään uutta laittaa tilalle. Siksi paljon vetelä valokuvaaja minä olen.


Ennenkö alan selostaa ylläolevia valokuvia ja niihin liittyviä juttuja, haluan töräyttää komeat fanfaarit mielikuvituskornetillani. Olkaapa hyvät: 
TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!
Lukijakuntani on lisääntynyt taas yhdellä ollen nyt 72!
Rakkahasti tervetuloa joukkoon ihanaan!
Samalla haluan töräyttää ihan yhtä terävän töräyksen teille muille lukijoilleni. Teille,  jotka ilman kirjautumisia sivustoillani käytte mhvv:n lukemassa. Ellei teitä kaikkia sorttimentoja olisi,  olisi tuskin mhvv:täkään. Tyhjille seinille on tympeää kirjoitella ja siitä syystä lopettaisin mhvv:n luultavasti tykkänään, kuten niin usein olen sanonut.

Tuosta useinsanomisesta tuli mieleeni Vivianni. Tämä ihana neiti oli meidän ilonamme pari yötä.
Tänään kööräsin hänet takaisin Nikolainkaupunkiin. 
Ajomatkalla kertoilin hänelle kaikenlaista kivaa ja vähän hassua, mitä hän pienenä on tehnyt.
Joka jutulle hän nauroi iloisesti. Kertaakaan hän ei sanonut, että MUMMU, TUON MÄ OLEN KUULLUT JO SATA KERTAA! (Niin kuin onkin). 

Neidin syyslomavierailusta johtuen en ehtinyt teille eilen kirjoitella. Piti, korjaan: SAI pelata Unoa, m-Pekkaa ja piiloitella avainta niin ahkerasti, että kirjoitukset piti siirtää.  
Mutta hätä ei ole tämännäköinen. Jos eilen jäi kirjoittamatta, niin tänään kirjoitan tuplasti! (Heh heheh...älkää säikähtäkö. Yritän olla hyvin suora-,virta- ja lyhytviivainen kirjoituksessani.
Charles aina sanoo, että onko näiden minun maanantailötinöiden pakko olla aina niin mahdottoman pitkiä? 
Kun tarkemmin ajattelen, niin ehkäpä ei. Oikein tarkemmin, kun ajattelen, niin on minulle joku muukin sanonut, että jos ei ole asiaa, ei kannata kirjoittaa. Se on kyllä totta se. Mutta  minulla on mielestäni aina asiaa. Mielenkiintoista. Varrelta viikon.
Tällä kertaa ei kyllä ensinäkemältä uskoisi, koska kalenterin aukeama viime viikon kohdalta on valkoinen kuin nenänpää paukkupakkasella..
Siitä syystä kalenteri ei ole minulla edes mukana täällä vinttipöksässä, jossa aina viestejä teille kirjoittelen. 

Nyt hieman selitystä alun valokuviin.
Ensimmäisenä kuva Magnuksen voittamasta herkkukorista, josta muistaakseni jo revittelinkin viime kerralla. Muistaakseni paruin sitäkin, että minä en koskaan voita mitään.
Melkein kaikki herkkukorin herkuista  on jo syöty. Hyviä oli kaikki, kuten arvata saattaa.

Toisessa kuvassa on toinen syyslomalaisemme. Veeti. Hurmaava Veeti.
Näyttäisi, kuvaa kun katsoo, että Veeti olisi litistyksissä käsinojan ja Magnuksen vatsan välissä, mutta niin ei ole.  Veeti vaan on niin mahdottoman pikkuruinen koira, että  mahtuu joka paikkaan, eikä ole yhtään litistyksissä. Meinaakkaan. 
Että osaa olla ihastuttava koiranpoika tämä Veeti!
Luultavasti tulemme ehdottamaan, että voisimmeko saada ostaa sen ikiomaksi.
No, vitsi, vitsi!
Tosiasiahan on, että Magnus on allerginen koirille ja kissoille (muuten meillä niitä muutama olisikin) ja luulenpa, että sellaista tukkua rahaa ei löydy, jolla isäntäväkensä sen meille möisi. :D 

Luulenpa, että tämänkertainen jutunjuuri tyssää tähän, vaikka tuplajutulla alussa uhosin teittiä ilahuttaa.
Rupesin nimittäin oikein miettimään, että syysloman aika, eikä kenelläkään ole ehkä aikaa enempää lukeakaan. Pihanharavoimisten, siivousten, leipomusten, ynnä muiden välttämättä lomalla tehtävien töiden kanssa menee aika niin tyynni, ettei ehdi koneiden  ja kännyköiden ääressä roikkumaan.
Sillä viisiin ainakin meikäläisillä lomat pakkas menemään. Kotitöissä ja sairastelut päälle. Kunnon työntekijähän sairastaa vain lomilla.
Muistuu mieleen, kuinka aikanani työelämässä ollessani pyysin, tai oikeastaan en tietenkään pyytänyt, vaan ilmoitin äitiyslomasta työnantajani edustajalle. Puhelimitse.  Sain juuri ja juuri itkemättä, vapisevalla äänellä  kuiskattua  työnantajani edustajalle, että jäisin äitiyslomalle silloin ja silloin.
-TAAS?! karjui työnantajani edustaja punoittavaan korvaani.
-Niin, vastasin minä nyt jo suoraa huutoa kollottaen.
Kerrottakoon, että edellisestä ja siihen mennessä ainoasta äitiyslomasta oli kulunut jo kahdeksan vuotta. Silloin sai äitiyslomaa kuukauden ennen syntymää ja saman mokoman jälkeen syntymän ja silloin sattui olemaan tuollainen työnantajan edustaja luurin päässä.
Ehkä muistan asian hiukan liian väritettynä, mutta uskallan sen kertoa, koska kyseistä työnantajan edustajaa ei ole enää olemassa, jos kohta työnantajakaan semmoisena kuin se oli silloin. Vanhaan hyvään aikaan. (Vai oliko se tuossa tapauksessa niin hyvä? ;) )
T: Kaisa Gammalbratid-Kollojevski
-------------------------------------------------------------
Ensimmäinen Mooseksen kirja
1:1-5

Alussa Jumala loi taivaan ja maan.
Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.
Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" ja valo tuli.
Jumala näki, että valo oli hyvä.
Jumala erotti valon pimeydestä ja hän nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi.
Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Tämänpäiväinen mhvv siirtyy syysloma-asioiden vuoksi huomiseen.
Toivon, että maanantai ei nyt mennyt kaikilta lopullisesti piloille! ;)

maanantai 9. lokakuuta 2017


Tunnin, valehtelematta tunnin, olen yrittänyt laittaa uusia kuvia tähän rakkineeseen ja sieltä mhvv(mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) sivun etukanteen, mutta tuloksetta.
Hirveä kurnutus ja klunksutus  kyllä kuului ja ohjelmapalkit sousivat ees sun taas, mutta mitään ei näkynyt missään. Mistään en löydä lataamiani kuvia. En niin mistään, vaikka ohjelma vakuuttaa, että lataukset on onnistuneesti vastaanotettunna ja paikoilleen pantunna.
Verenpaine nousi kohisten ja olisi huippulukemissa, ellei se sattuisi jo entuudestaankin korkealla olemaan. Sellaiset ovat tunnelmat viimeaikoina olleet.
Mutta mennäänpä päivitykseen:  eipä taas auttanut muu kuin panna vanhoja kuvia kehiin.
Yläkuva on niin vanha (ainakin kolme vuotta), että näkyvistä asioista ei ole oikeastaan enää mitään jäljellä. Pöytä ja tuolit ovat ulkovarastossa, marjat syöty, verhot kierrätyksessä jne.
Noh, pöydällä näkyvä liina kyllä on tallella. Jossain kaapin uumenissa likaisena. Likaisena siksi, että sitä ei voi panna pesukoneeseen, koska en saa sitä sen jälkeen suoraksi. Poppana on ihan omitekemä. Elämäni ensimmäinen poppana. On olemassa toinenkin omitekemä poppana. Joulupoppana.
Arvaatte, että sekin on likaisena samaisessa yläkaapiston pimeässä uumenissa.
Nythän kyllä Catherine on hankkinut mankelin, että voisin nämä rakkaat poppanat suoraksi saadakin, jos pesukoneessa ne pyörittelisin, mutta arveluttaa kuitenkin. Siinä on omat kiemuransa lähteä kiikuttamaan liinoja Vaasaan ja takaisin...
Mauno on tähän saakka kesäisin pessyt poppanat samalla kuin kotikolomme matotkin.
Leveällä, varta vasten mattoja varten väsätyllä lautalavetilla, se on onnistunut kuin rivertanssi (Magnuksen sanoja lainatakseni). Tänä vuonna mattoja ei ole pesty, joten ei myös poppanat ovat pysyneet plättisinä. 
Toinen kuva ei ole vanha. Se on on viimekesältä ja siinä näpöttävät Vivianni ja Joonathan. Lapsenlapsemme. Ainoat ja ihanat.

Tänään olin maanantaiseen tapaan piirrustamiskerhossa. 
Olen saanut kerhossa piirrettyä jo kaksi joulukorttia. Tosin olen jatkanut niiden piirtelyä kotonakin ja nyt ne ovat valmiita painoon. 
Aion kuitenkin piirtää vielä ainakin yhden uudenkin joulukortin ja sitä tänään aloittelin.
Se on tilaustyö. Tilaajana Magnus tilasi.
Hän pyysi kortin, joka kuvaa perhekunnan matkaamista reellä joulukirkkoon.
Aihe osoittautui meikäläisen vajavaisille taidoille liian vaikeaksi. Piirsin rekeävetävästä hevosesta näkyviin vain puolet. Takapään.
Korttia raapustaessani alkoi väsyttämäänkin ihan hirveästi. Voi olla, että kotona, siinä lähdön päälle syömälläni 52%:lla suklaamassamällillä oli oma osuutensa väsytykseen. Jaoin suklaalevyn kyllä kolmeen osaan (minulle, Magnukselle ja Charlesille), mutta silti sitä oli ehkä liikaa. Vieläkin pyörryttää ja hiukan tuntuu, että suklaavelli nousisi soppatorvea pitkin suuhun ja siitä pesuvatiin, joka kohtapuoliin pitää ehkä hakea vessasta...örk, mpf...örk...
Noh, ehkä olotila tästä tokenee...mutta kyllä vierähtää, ennenkö tämä likka chocoladea tuolla siivolla kitusiinsa änkeää.
Kaikki mässääminen sai alkunsa oikeastaan jo lauantaina. Nimittäin Magnus voitti Vaasan elomarkkinoilla herkkukorin! 
Olin lentää tuuskalleni, kun lauantai-iltana kotiuduin Hälvänmutkalle. Keskellä keittiönpöytää komeili suuri kori, joka oli sievästi  kietaistu sellofaaniin ja sidottu suppuun kauniilla vaaleanpunaisella nyörillä.
Olen aina ihmetellyt ja arvaillut kat...siis uteliaana, miltä herkkukorin voittajasta mahtaa tuntua asetellessaan sitä keittiönsä pöydälle. Nyt tiedän. Olkoonkin, että voittaja oli Magnus ja olkoonkin, että se oli aseteltu minun ollessani muualla.
Ilo oli ylimmillään ja söimme sillä istumalla jo kaikenlaista kopan moninaisista antimista.

Minä olin siis lauantain muualla. Nikolainkaupungissa Saaran synttäreillä.  Sieltä pyyhälsin Aija-Kanitan tykö.
Mutta ensin hieman synttäreistä. Siellä syötiin kaikkea ihanaa, kuten kalavoileipäkakkua, lihavoileipäkakkua, toscakakkua, mansikkakakkua ja kaikensorttisia piskettejä.
Puheita pidettiin myös. Se on selvä se ja laulettiin.
Nouyes (nimi muut.) piti hyvän extempore puheen, johon sankaritar loihe lausumaan, että katselevatkohan rakkaat edesmenneet omaisemme meitä täällä maan pinnalla?
Minä sanoin kovalla äänellä, että SAARA! NE PASKAT PIITTAA ENÄÄ NÄISTÄ MAALLISISTA. TAIVAASSA ON NIIN IHANAA JA HYVÄ OLLA!
Asiaa alettiin pohdiskella puolelta, jos toiselta. Minä sanoin (huoh...), että olisko kivaa, jos olis esim. leski ja edesmennyt puoliso katselisi makkariin, jossa uuden aviopuolison kanssa uinuttaisiin ja...

Enna (nimi käännetty) sanoi minulle ennen tuota keskustelua, että kuinka minä (siis mhvv:n kirjoittaja) olen niin hiljainen?
Sanoin teeskennellyn murheellisesti alahuuli väpättäen, että minusta on vanhemmiten tullut tällainen!
Enna muisteli huolestuneena minun olleen vilkas ja nauravainen.
Kerroin Ennalle totisen totuuden, että en ikinä ole ollut kova puhumaan ja mikään riemustarepeäjä en ole ollut koskaan.
Joskus tulee innostuttua ja puhuttuakin. Varsinkin ohi suun, kuten tuo taivasasia. Olisi pitänyt olla hiljaa ja käyttää suuta enemmän eri kakkusorttien syömiseen. Siitäkin huolimatta, että olen kyllä tismalleen sitä mieltä, että ei taivaasta omaiset, eivätkä muutkaan, meitä enää katsele. Jeesus kylläkin katsoo ja enkelit ja Isä.

Aija-Kanitalle luin mökkikirjaa ja nauroimme kovasti kaikille mukaville nelisenkymmentävuotta vanhoille tapahtumille.
On hyvä ja tarpeellista kirjoittaa "mökkikirjaa", eli  muita asioita muistiin.
Ajattelin itsekseni, että tämä blogi on meikäläisen mökkivihko. Saavat halukkaat aikanaan (ja tietenkin nyt) lukea kummonen muori se Kaisa on ja on ollut.
Lukemisesta muistuikin iloinen asia mieleen: Lukijakuntani on lisääntynyt jälleen yhdellä.
Nyt teitä on jo 71!!! 
On siis torventöräyksen paikka! TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ!
Jos mikä, niin lukijakunnan lisääntyminen elähdyttää vanhenevaa sydäntäni. Mitä hyödyttäisi kirjoittaa tyhjille seinille? Ei sitten niin yhtään mitään!

Viimeviikolla käväisimme Ewen ja Matthewin kanssa Kurikassa. Krellin syyskokouksessa ja samaan syssyyn vietettiin Kurikan Krellin 40-vuotisjuhlaa.
Oli niin juhlallista, niin juhlallista ja ruokakin niin hyvää, ettei sanotuksi saanut.
Tarjolla oli mm. maksalaatikkoa. Onko mitään maailmassa niin hyvää kuin maksalaatikko? Ei ja niinpä minun ahdisti seuraavana päivänä ostamaan vielä kaupastakin maksaloodaa, koska en kehdannut äyskäröidä juhlissa lautaselleni niin suurta kasaa kuin olisi tehnyt mieli.
Minä en muutenkaan enää pysty äyskäröimään lautaselle niin paljon pötnettä kuin ennen pystyin.
En kertakaikkisesti (ja tietysti onneksiskin). Tulen sairaaksi.
Pallea muuttuu kivikovaksi, silmät kääntyvät nurinpäin ja rintapieltä polttaa.
Magnus on kehottanut tilaamaan lääkärin. Ei ole kuulemma normaalia, että ihminen, jolla on 30 litran vetoinen maharustinki, pystyy syömään vaan kaksi (2) desilitraa sapuskaa.

Eilen olimme Kohtaamispaikassa Vaasan kirkossa. Kohtaamispaikan jälkeen on aina kaffit, paitsi eilen. Jokaista kehotettiin juomaan kotonansa kahvit, koska oli tilojen varauksessa tullut jonkin asteen sekaannus. Meillä hälväläisillä ei ollut hätäpäivää, eikä kuura-aamua.
Menimme Asevelikylään kahville. Ja eikä siinä kaikki! Meille väännettiin pitsatkin. Sellaisia pitsoja kuin meille väännettiin, ei pysty tekemään kuin yksi ihminen tällä Telluksella ja hänen nimensä on Erkki.
T: Kaisa Tellunen-Vääntölä
-----------------------------------------------------

 Psalmi 25:12-13
Se, joka Herraa pelkää,
oppii valitsemaan oikean tien.
Hän saa onnen ja rauhan,
ja hänen jälkeläisensä perivät maan.


sunnuntai 1. lokakuuta 2017


Poikkeuksellisesti mhvv (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) ilmestyy jo sunnuntaina maanantain asemesta. Syystä, että huominen päivä on kiinnitikattu sen jokaiselta minuutilta 21:een saakka. Sen jälkeen en luultavasti jaksa kirjoittaa sananpalaa, vaikka usein mhvv:n tuohon aikaan kirjoitankin.
Syy huomisen uupumukseen on tällä kertaa se, että menen aamupäivästä, jatkuen iltapäivään iltapäivään puolukka metsään ja sen päälle piirtelemään.
Metsässä trompiminen ottaa raameihin, semmingin, kun muuten trompii ainoastaan sängystä jääkaapille.
Puolukkametsään on kuitenkin päästävä ja mentävä, koska syömme kosolti hilloa kaikkien ruokien kanssa. Olemme aina syöneet ja tulemme aina syömään niin kauan kuin meille puolukoita annetaan (kiitos vaan kaikille antajille!!!) ja itse jaksamme metsään niitä poimimaan kongota.
Paitsi puolukkametsään, niin minulla on tosiaan meno sinne piirustuskerhoon.Täytteeksi, kuten viime kerralla jo kerroin.
Olen hyvin innostunut siitä menosta (kuten viimeksi kerroin). Viimemaanantaina piirtämäni ja alkamani kortti on valmis ja toinen kortti, johon sain idean Masa-Etiakselta, on jo piirrettynä. Huomenissa aion värittää sitä mahdollisimman paljon. 
Eli summa summarum: Parempi siis on, että kirjoittelen viimeviikon riennoista teille jo tänään.

Kuvat ovat tuossa alussa ovat viime kesänä näpsäistyjä. Viime kesän ainoana aurinkoisena päivänä. Kuvissa on sutikukkapuska kuvattuna sekä taloomme päin, että siitä poispäin.
Sutikukka on upea kukka. Ilahdun aina, kun näen sen uljaat tupsut sojottavan jostakin päin piennartamme.
Tiedän varsin hyvin, että kyseessä on matoinen rikkakasvi, mutta...
Varsinkin viimekesänä tuo tiemmeposkessa rehottava kaunotar oli harvinaisen upea ja vehmas. Kuva ei ollenkaan tee oikeutta sen sinipuna-gredeliinisille kukinnoille.

Minulla olisi vaihteeksi ollut muutama uusikin kuva esille läväyttää, mutta en tiedä mihinkä ne joutuivat, kun siirsin ne kamerasta koneelle.
Kova kilinä ja kolina kyllä kuului ja kauan kesti, ennenkö 100% talletuksesta oli valmis. Missään ei kuvia kuitenkaan sen koommin näkynyt ja jos totta puhutaan, niin mielestäni  osa vanhoistakin on hävinnyt kuin ruppu Saharaan.Täytyy vaan toivoa, että ne löytyvät joskus. Niin färskit kuin vanhat.
Oli ehkä  liian pitkä väli edellisen ja tämänpäiväisen kuvientallennussession välillä.
Tällä muistikapasiteetilla varustetun ihmisen ei saa pitää päivää enempää taukoa minkään suhteen. Niin se on.

Viimeviikon menot ja tulot ovat kuitenkin vielä hyvin muistissa ja apuna on tietenkin kalenteri, joka avonaisena vasemman kyynärpääni vieressä tuossa juurikin komeilee.
Tiistain kohdalla on useampia nimiä ja paikkoja.
Kyseessä oli nimittäin jälleen taas sellainen päivä, jonka olin pyhittänyt useammassa kivassa paikassa käymiseen. Eli tuumasta toimeen ja puolen päivän tietämissä Saabin nokka kohti Nikolainkaupunkia ja illalla sama nokka Hälvää kohti sankassa sumussa.
Melkein kuin käsikopelolla pääsin kuin pääsinkin perille takaisin kotiin.
Hernerokkasumussa ajaminen on aika haastavaa, vaikka kyllä se aika haastavaa on kirkkaallakin ilmalla. Huh, huh! Jännittyneenä olen lukenut yleisönosastoja viime aikoina.
No, ei siitä sen enempää ja toivotaan, että asianosainen unohti kaiken runsaiden tööttäyksiensä jälkeen. 

Perjantaina saimme vieraita (tai kyllä Magnuksen veli plus vaimonsa aika tuttuja jo ovat. Kymmenien vuosien varrelta).
Ruuaksi tarjosin, kuinkas muuten, lihapullia ja gratiinia. 
Kiisseli kuuluu myös aina vierasmenuumme ja tällä kertaa tein sen mustista viinimarjoista.
Onnistui tällä kertaa muuten mahdottoman hyvin. En seurannut perunajauhopurkin kyljessä olevaa ohjetta, vaan laitoin oman pääni mukaan lusikallisia niin monta, että varmasti sakkoaa liemi.
Niin kuin myös sitten tekikin. Ei haitannut, vaikka kuppi olisi kumoon kellahtanut.
Kiisseli olisi ja pysyisi paikallaan. Mansikoita ja banaania sekaan ja herkku oli valmista suuhun kauhottavaksi (kermavaahtoa runsaasti kyytipoikana).

Meillä on vielä vieraita "varastossa" kutsuttaviksi. Sanoin Magnukselle, että on hyvä pitää pieni paussi, koska on aina samat tarjoilut.
-Eihän viarahat tiärä, mitä moomma muille tarijoollu, ihmetteli Magnus.
-Ei nih, mutta multa tulee lihapullia jo korvistakin!

Kyllähän sitä voisi tarjota vieraille ihan mitä vaan ja yhtä sun toista muutakin, mutta minä en ole mikään superkokki. Kaukana siitä. Ajatuskin jostain lampaansatulasta, tai viulusta saa hermot kireälle.

Lauantaina ajelimme Vaasaan seuraamaan uimakilpailuja.
Kuten kaikki tietävät uimahalleissa lämpöasteet huitelevat laihialaisten saunojen lämpötiloja (+32C).
Olin turnustanut päälleni pitkähiasta- ja pulttuista (varmuuden vuoksi syksy kun on) ja olo oli myös sen mukainen. Ei kuitenkaan niin paha kuin Magnuksella, joka jossain vaiheessa oli kuin hänet olisi ongittu vaatteet päällä altaasta.
Kyllähän sen ymmärtää, että lämmin on oltava, kun kilpailijat uikkareissa killistelevät, mutta happea olisi mukava haukata (ainakin tunnin välein). Tämä tiedoksi niille sadoille uimahallinhoitajille, jotka tätä mhvv:tä tälläkin hetkellä lukevat ja haukkovat henkeään.
Kisat olivat mainiot. Ei vähiten sen puolen, kun näki myös sukulaisia monelta suunnalta.

Vierailu Aija-Kanitan luona päätti mukavan päivän ja tyytyväisinä ajelimme pitkin kaunista Vähänkyröntietä kohti Kulleronkoukkua. Uusille lukijoilleni kerron, että meidänhän halmeilla melkein jokaisella neliömetrillä on oma nimi.
Kulleronkoukku on meiltä noin kilometrin verran kirkollepäin jos lähdetään. Kanttuurinmutkan jälkeen jos meille päin tullaan vähä jälkeen Forssin Ahteen jälkeen.
Selvyyden vuoksi muistutan, että meidän kotikolomme on Isonkyrön Tervajoen Yryselän Hälvän Vähällänevalla (noin suurpiirteisesti ilmaistuna).

Tänään sunnuntaina olimme kirkossa. Mikkelinpäivää ja enkelien sunnuntaita juhlistamassa.
Kirkossa oli paljon lapsia ja kuulijoita muutenkin. 
Perhemessuissa meno on aina riemullista. Hyvin kuului kuitenkin saarna ja rukoukset sun muut, eikä haitannut pätkääkään lasten riemunkiljahdukset. Päinvastoin.

Iltapäivällä meillä oli Naisten kesken iltapäivä Vähässäkyrössä. Minulla oli kunnia toimia juontajana. Kuten aina, kun minulla on kunnia toimia jossakin, ymppään mukaan runojani johonkin väliin. Joskus useampaankin. Niin nytkin.
Lukemisestani juohtui se mukava asia, että runokirjaani haluttiin ehdottomasti ostaa. Sehän sopi hyvin. Minulla on aina kirjoja mukanani tällaisia tapauksia varten. Lähetyksen hyväksi menevät rahat. Evankeliumi menee eteenpäin ja se on hyvä asia näinä ankeina aikoina.
T: Kaisa Ankeinen
------------------------------------------------------
Psalmi 118: 24-26

Tämän päivän on Herra tehnyt,
iloitkaa ja riemuitkaa siitä.
Hoosianna! Herra, anna meille apusi!
Oi Herra, anna menestys!
Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä.
Herran huoneesta teidät siunataan. 

maanantai 25. syyskuuta 2017


Vanhoja (mutta hyviä) kuvia taas, kun taaskaan ei uudempia albuumista löydy.
Ylemmässä on kuvattuna itikka, jonka näkemisestä tulen aina hyvälle tuulelle. Mikä pyrstö!
Herää kysymys, että eikö muutamaa milliä lisää olisi piikin päähän voinut läiskäistä lisää saman tien?
Tai varmaan niitäkin yksilöitäkin on, joilla aavistuksen verran komeampi ja pidempi peräpiikki löytyykin kuin kuvan samuraikärpäsellä.
En ollenkaan tiedä kyseessä olevan ötökän oikeaa nimeä. Keksin tuon samuraikärpäsen ihan omasta päästäni. Olisi hauska tietää, mikä sen oikea nimi on. Kuten esimerkiksi kiiltomato, seitsenpistepirkko, jauhokuoriainen, sontiainen, pyhä pillerinpyörittäjä jne.
Vielä vähemmän tiedän alimmaisessa kuvassa olevan lötkäreen nimeä.
Kyseinen lötkäre vaan lillui  eräänä kauniina kesäisenä päivänä terveysjuomapullossa "mausteena".
Lillumisesta on jo aikaa hyvän joukon, mutta otan sen kumminkin taas esille.
Siitä siihen, ettei tuo etanantapainen niljake luiskahtanut suuhuni, kun pullosta päin suoraa juomaa lutkutin. En tehnyt asiasta reklamaatiota. Ei moljahtanut mieleenikään. Mitäs sitä uutta terveysjuomapulloa vastaanottamaan, kun juomishalu meni kerralla tipotiehensä.
Mietin kyllä kauhuissani , mitä kaikkea önäleestä mahdollisesti oli liemeen irronnut, kun se kaupan hyllyllä aikansa seissyt oli.
Ei onneksi varmaan mitään vaarallista, koskapa minkäänlaisia jälkikaikuja ei ilmennyt.
Ja mitäs kaikuja ne olisivat voineetkaan olla? Puhdas ötökkä puhtaassa terveysliemessä!
Nyt voisin ihan hyvin jo uudestaankin juoda tuota ko. terveysjuomaa. Minulle käy aina niin.
En kauaa muistele mitään inhokkeja, mitä ruokaan ja juomaan silloin tällöin jostain syystä joutuu.
Esimerkiksi moni tietää, että rakastan ihan hirveästi niitä vartaassa paistettuja broilereita, joita monissa kaupoissa, ainakin ennen vanhaan, kährästettiin.
Vähintäin kerran viikossa sellaisen lämpöisen kanasen perhekunnallemme kävin ostamassa.
Kerran sitten taas onnellisena istahdimme köökinpöydän ääreen kaupassa grillattua kanaa nauttimaan. Kädet innosta täristen avasin kanapaketin. Esiin putkahti kana, jonka kyljessä oli soma rykelmä kärpäsenmunia. Yökötys!
Vein kanan paketteineen ja munineen kauppaan takaisin. Paiskasin sen kaaressa tiskille.
Osittelin etusormella munarykelmää ja kysyin kovalla äänellä, että MITÄ NÄMÄ OVAT?
Myyjä katsoi tarkasti sormen suuntaan ja sanoi:
-Emmä vaan tiä!
Noh, hän tuli tietämään ennen kuin lähdin kaupasta pois.
Minkäänmoista varakanaa en saanut tilalle, takaisinmaksusta puhumattakaan.
Minua örkötti jälkeenpäin pelkkä kanan ajatteleminenkin, mutta ei mennyt montaakaan viikkoa, kun askeleet veivät taas  kanatiskin tykö.
Uskoin vakaasti, että kärpäsmunakana oli vain yksittäinen tapaus. Niin kuin olikin. Tapauksesta on kulunut jo melkein puolivuosisataa, eikä kärpäsenmunat ole sen koommin silmille, eikä nenille hyppineet. Kumma, että edes muistan koko jutun. Sen kyllä myös muistan, että olen sen näillä estraadeilla muutamaan kertaan jo kertonut.
Nykyään ei kovin monissa kaupoissa niitä ihania pyöriviä kanavarrassysteemejä enää olekaan. Ei ainakaan sillä siivolla kuin puolivuosisataa sitten.

Tänään olin taas kurssitäytteenä, kuten pari vuotta takaperinkin olin. Kurssintäyte varmistaa aina sen, että kurssi alkaa. Minimiosanottajamäärä vaaditaan moneen kurssiin, että ne voivat yleensä alkaa.
Täytteenä oleminen on hauskaa. Ainakin itselle mieluisalla kurssilla, kuten tämäniltainen oli. Kyseessä on piirustuskurssi. Korttitaiteilijan (rykäisy) on hyvä käydä täytekursseja silloin tällöin. Nytkin sain äntiin ihan upo-uuden joulukortin (Jeesus-lapsonen seimessä). Aika pitkälle piirsin ja jopa väritinkin.
Kaisan Kortteihin se tulee myyntiin hyvissä ajoin ennen Joulua. Sitten näette.
Toiseenkin joulukorttiin sain kurssin vetäjältä Masa-Etiakselta (nimi muut.)idean: pikkutyttö- ja poika kiskomassa joulukuusta kotiin syvässä hangessa.
Masa-Etias sanoi heti ostavansa viisi (fem) korttia, jos sellaisen piirrän ja piirränhän minä.
Kursseilla oleminen on siis hauskaa. Koko ulkopuolinen maailmankaikkeus unehtuu. Kolotuksia ja kipuja ei tunne ja velat muuttuvat saataviksi (sikäli, kun velat nyt mieleen yleensä moljahtavat).

Kalenteriani jos viimeviikon kohilta aukoo, niin eipä ole järin montaa merkintää taaskaan.
Menty on kuitenkin ja jos ei ole menty, niin on siivottu.
Siivousinto ylettyi viime viikolla ihan laatikkotasolle asti. Peräkamarissa olevan  senkin laatikkoa siivotessa, löytyi sieltä sanomalehtileike, jossa kerrottiin Runoratsukko-kirjani ilmestymisestä. Oikein kuvan kanssa.
Minä näytän kuvassa liian pulleaksi puhalletulta Minni-hiiri ilmapallolta. Menin näyttämään leikettä kuvineen Magnukselle. Nauroimme makeasti. Magnus nauroi mielestäni vähän liiankin makeasti ja kauan.
Kiitos kuitenkin erinäisten kuurien sun muiden toimien, nykyiset poskeni ovat hivenen latuskaisemmat kuin tuossa jutun kuvassa. Ei paljon, mutta kuitenkin. 
Laitan sitten joskus kuvia näkösälle, kun ero ENNEN- kuvaan (Runoratsukon julkaisu-juttu) ja NYT-kuvaan on hiukan silmäänpistävämpi. Vielä ei ole sen aika. 
Charles sanoi, että pienehkö poskieni kaventuminen johtuu vanhuudesta. Vanhat ihmiset eivät pysty syömään niin paljon, että pysyisivät pulleina ja laihtuvat väkiselläänkin.
-Vai oletko nähnyt lihavaa 95-vuotiasta? kysyi Charles minulta haastavalla äänellä.
Piti oikein miettiä. En oikeastaan, kun tarkemmin ajattelen. Hyvä! On siis vielä aikaa laihduttaa. 95:een ikävuoteen on onneksi vielä MUUTAMIA vuosia aikaa. Vielä siis saan syödä aika paljon ja kun ikää kertyy, niin ei enää jaksa syödä paljon ja laihtuu. Noin vaan.

Seinäjoella käväisin viikolla. KD:n piirihallituksen kokouksessa. Siellä avasin suuni ainakin parikertaa, nimittäin haukatessani leipäjuustoa ja Amerikan serkku-piskettejä.
Kyllä minä suuni auki saan muutenkin, jos asiat vaativat. 

Lauantaina saimme pitää vieraina Veskua ja Tiinuliinia (nimet muut.) 
Päivä hurahti kuin siivillä.
-Miten täällä teillä aika menee aina niin valtavan äkkiä eteenpäin? Tiinuliini ihmetteli.
Niin ajalla on tapana käyttäytyä, kun on puolin ja toisin ittiänsä paremmassa seurassa, sanoin minä. Ellen nyt ihan tismalleen noilla sanoilla, niin tarkoitus oli juuri tuo.
-Sama se on Ilmajoella. Sielläkään ei aika paikoilleen pysähdy, jatkoin, enkä nytkään muista olivatko sanat juuri nuo, mutta tarkoitus kyllä.
Hyvät ja rakkaat ystävät ovat kultaklöntin arvoisia. Heidän kanssaan katoaa ajantaju. :D
Tiinuliini kehui tarjoamani ruuan maasta taivaaseen ja kyllähän lihapullat ja mansikkakiisseli taivaallisen makuisia ovatkin. 

Sunnuntaina olimme jumalanpalveluksessa. Jumalanpalveluksen päälle juotiin seurakuntatalolla täytekakkukahvit. Kirkkoherran läksiäistäytekakkukahvit.
Läksiäiset ovat aina kamalia, mutta nyt piti kyllä nauraakin ihan kamalasti. Oli niin mainio ohjelma. Ottakaa ja menkää seurakunnan toimiin mukaan. Niissä on elämänmakua, rakkautta ja haikeutta ja kaikkea siltä väliltä. Jumala sen vaikuttaa.
T: Kaisa Haikunen-Kärleksskog
----------------------------------------------------
Jesaja 40: 28-29

Etkö jo ole oppinut,
etkö ole kuullut,
että Herra on ikuinen Jumala,
koko maanpiirin luoja?
Ei hän väsy, ei uuvu,
tutkimaton on hänen viisautensa.
Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.

maanantai 18. syyskuuta 2017


On maanantai ja mhvv-aika.
Yhtäkään uutta valokuvaa ei taaskaan ole lyödä kehiin, joten avasin muistojen albumin ja valitsin sieltä sopivat kuvat.
Sopivat siitäkin syystä, että ne eivät ole kovin monia kertoja estraadilla vielä olleet, kuten muiden valokuvieni kohdalla tuppaa olemaan
Olisi minulla ollut itsestänikin kuvia. Jopa sellaisia, jotka eivät ole ikinä täällä komeilleet.
Voin vakuuttaa, etteivät tule ikinä komeilemaankaan, ei sen puolen.
On, meinaan, poskilla sen verran leveyttä, että sivullistakin hirvittää, saati itseä. Olisikin silkkaa hulluutta näyttää kyseisiä kuvia nyt, kun posket ovat vihdoinkin alkaneet lommoontumaan (vrt. "joillain on posket ihan lommolla").
EHKÄPÄ laitan jonkun kuvista sitten näkösälle, kun on Ennen- ja jälkeen-kuvien aika.
En tosin yhtään tiedä koske se sellainen aika on. Tähän saakka ei ainakaan vielä ikinä.

Yläkuvassa on vaarini tekemä mankeli (huomaa kivipulterit).
Tätä pulterikuvaa etsin kuumeisesti, kun kerroin hiljakkoin Facebookissa, että sukuumme on hankittu ensimmäinen mankeli. Tarkoitan lähisukua, eli Catherinea. Tyttärestä on näköjään polvi parantunut. Minulla ei ole koskaan ollut mankelia, enkä niin muodoin ole ikinä mitään mankeloinut (ellei pyykkikasan päällä istumista lasketa mankeloimiseksi).
Itseni tuntien tiedän, että en olisi mankeloinut, vaikka mankeli jossain sivukomerossa pölyn alla olisi ollutkin. Olen patalaiska. Kaikilta kanteilta katsottuna. (Kaikki kantit: siivoominen, tiskaaminen, korjaaminen, parsiminen...)

Alakuvassa on vaarini rakentama talo.
Rappuset taloon olivat eripaikassa alkujaan kuin kuvassa. Muuten näyttää ihanan samanlaiselta, vaikka talo on ollut muiden sukujen omistuksessa jo kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia. Ihan tämänhetkistä tilannetta en tiedä. Olen kuullut, että muutoksia on tehty. Monenmoisia.
Muistan tarkasti myös silloisen talon sisätilat. Lapsena siellä usein vierailin.
Kamarissa oli pöytä, josta myöhemmin tuli osa isoäitini ja vaarini hautakiveä!
Kyseessä oli sellainen sileä, kiiltävä punaista graniittia oleva levy. Paitsi, että vaarin ja isoäitini hauta on komea, tekee se nimenomainen pöytälevy minuun aina kovan vaikutuksen, kun tuolla haudalla, ainakin jouluisin, aina käyn.
Vaari olikin sellainen vaari, jonkalaista ei muuta maan päällä löydy. Hautakiveänsä myöden.
Vaari oli rakentamassa Iisakin kirkkoakin! Sen muistan aina ja useasti joka paikassa mainita.
-Jaa, senkö takia se kestikin niin kauan? kysyi joku vääräleuka joskus.
-Ei suinkaan! Sen takia se tuli yleensä valmiiksi, vastasin minä silmät sätien.
(Tämän pöytä- ja Iisakin kirkkojutun kerroin tässä taas siksi, että olen saanut sen jälkeen, kun sen ties kuinka monennen kerran viimeksi kerroin, uusia lukijoita).

Kuvat ja blogini ovat alusta alkaen pysyneet ulkomuodoltaan tismalleen samanmoisina.
Ne tulevat semmoisina myös pysymäänkin. Viimmoseen tappiin saakka.
En tykkää muutoksista. Ainakaan, jos blogista on kyse.
Työelämässä osasin suhtautua aika kivasti muutoksiin. Ainakin sellaisiin tavallisiin rutiineihin kuuluviin muutoksiin. Esimerkiksi saattoi tapahtua niinkin, että jouduin lähtemään kesken päivän toiseen postikontuuriin. Olen nimittäin ollut postissa töissä, jos joku ei satu tietämään.
Tuohon aikaan meitä sanottiin postivirkailijoiksi. Myöhemmin palvelumyyjiksi, josta tittelinmuutoksesta en kyllä yhtään tykännyt, vaikka kuinka muutoksista muuten tykkäsinkin.
Jokaisessa postikonttuurissa oli erimoinen henki. Yleensä hyvä, jahka oppi "talon tavat". Eri konttoreissa kierrellessä oppi äkkiä talojen tavoille. Oppi tietämään, mihin kohtaan ja kulmaan tahdottiin klemmarit paperinipuissa jne.
Oi niitä aikoja! Vanhoja, mutta hyviä!

Menneen viikon kalenterisivu on kyllä onneksi hiukan edellisestä aukeamasta (joka oli vitivalkoinen)muuttunut. On merkintää jos jonkinmoista. 
Tiistain päälle on vedetty henkselit. Seinäjoen reissu peruttu. 
Oikeastaan ihan hyvä, koska heti maanantaina oli Ilmajoen keikka.
Ilmajoella on aina helppo hengittää. Myös runojen lausunta sujuu omastakin mielestäni hyvin.
Kieli ei rullaantunut pätkääkään ja sydän sytkytti kylkiluiden alla kuten sen kuuluukin. 

Viikolla saimme tänne Hälvänmutkaan vieraan. Mauritzion, Magnuksen veljen. Suoraan keihäskarnevaalien luvatusta kehdosta.
Keitin vieraalle (ja meille tietenkin myös) kananpalakastiketta, raparperikiisseliä (ei ollut putinkia tällä kertaa)  ja kasvisgratiinia. Jälkimmäinen onnistui oikein  hyvin tällä kertaa.
Eikä mikään kumma, sillä laitoin vihannesten päälle, alle ja väliin juustoa. Sitä en tähän asti ole ymmärtänyt tehdä. Siitä syystä gratiini onkin ollut aina puisevaa, mutta sitkeetä.

Sunnuntaina vietettiin Huutoniemen kauniissa kirkossa ystävämme Piken 70-vuotispäiviä. 
Siinä penkissä istuessani ja juhlahumua seuratessani, alkoi kaduttamaan, etten sittenkin pitänyt omia samansuuruisia juhlia aikoinaan.
Magnuskin olisi voinut juhlia kanssani samaan aikaan, koska eihän viiden (fem) kuukauden ikäero ole ero, eikä mikään ja juhlimmehan me 50-vuotismerkkipaalua myös yhdessä.
Syntymäpäiväjuhlat ovat ihania. Kaikilla juhlatamineet yllä ja hymy herkässä...
Noh, turha on enää jossitella ja mutkutella. Juna meni jo. 
Jos 90-vuotiaana meillä vielä paikat pihisevät, niin silloin juhlitaan! Tervetuloa kaikki! Onnistuu varmasti juhlat hyvin, koska on parikymmentävuotta aikaa suunnitella.
Juhlatamineista tuli mieleeni, että minulla oli mekon edusta ryydyksissä jo ennen ensimäistäkään juhlapuhetta ja laulunpätkää. Antakaas, kun selitän:

Tulimme hyvissä ajoin kaupunkiin ja menimme Aija-Kanitaa tervehtimään.
Aikaa jäi kuitenkin väliin, ennen kuin juhlat alkaisivat ja minulla viimeisestä suupalansyönnistä kulunut jo yli neljä tuntia. Kauhuissani räknäsin, että kuluisi vielä jokunen tiima, ennenkö pääsisi syömisen makuun. 
Voin tässä mainita, että minua ei katsele, eikä kuuntele kukaan kuolevainen, jos joudun olemaan kovin pitkiä rupeamia ilman einettä. Sokerit laskevat ja riidanhinkkaamishalut nousevat.
Siispä hain meille Magnumit lähiöputiikista. Valkosuklaamagnumit.
Lienee turha edes mainita, että valkosuklaadia jäätelöllä putosi rinnuksilleni joka haukkauksella ja lipaisulla? 
Suklaatäpliä ja plättejä ei saanut peitettyä, eikä piiloon kultalurex-kaulahuivilla, vaikka Magnus sitä ehdottikin. Lurex-huivi oli liian letru pysyäkseen leveänä ja plättien peitteenä.
HOHHOIJAA!
Tyylikäs, mutta nälkäinen-yhtälö ei sovi meikäläiselle. On se näinä vuosikymmeninä jo monta kertaa pitänyt karvaan kautta tuta.

Perjantaina olin keskustan kauppapuodissa suorittamassa SPR:n Nälkäpäiväkeräystä.
Olipa hieno kokemus jälleen kerran. Isokyröläiset ovat runsaskätisiä ja iloisia lahjoittajia. Pienimmästä isoimpaan Se olen jo useana vuotena pannut merkille.
Minun kanssani keräämässä oli omalla vuorollaan myös kaksi partiolaista. Heikki ja Eero. Kaksituntinen sujahti kuin entisen miehen kellon viisarit. (Nehän eivät kauaa tuntia huidelleet).
Näiden reippaiden, asiallisien, hauskojen, kohteliaiden, vilkkaiden ja mukavien partiolaisten kanssa aika meni kuin siivillä ja oli mukava kerätä varoja hyvään tarkoitukseen. 
Kerroin pojille, että minun partioharrastukseni jäi aikoinaan yhteen kolollakäyntiin. En tykännyt, kun vetäjä oli saman ikäinen kuin minä (10-vuotias). Enkä olen hiiden vissi, olisinko ikinä oppinut niitä solmujakaan?
T: Kaisa Solmunder-Vissisjö
---------------------------------------------------

Psalmi 145: 13a-14
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.


maanantai 11. syyskuuta 2017


Kuvia rakkaasta kotikolostamme.
Ihan eivät ole 1:1:een tällä hetkellä, mutta haitanneeko tuo?
Esimerkiksi juurikaan nyt meillä ei ole nuin siistiä. Myös mööpelit on köökissä vaihtuneet ja verhot ja matot. Matot ovat vaihtuneet sikäli, että niiden pitopaikat ovat vaihtuneet. Köökinpöydän alla oleva matto on nykyään keskilattialla ja päinvastoin. Mattojen paikat tulevat tällä lailla aina pysymäänkin. Maailman tappiin asti.
Saimme ko. ihanan pöydänalusmaton Maikulta. Hän on sen itse kutonut.
Mattokääröä tupaamme tuodessaan hän sanoi, että matto on tarkoitettu eteiseen. Sitten hän loihe jatkamaan, että JOS hän huomaa sitä muualla pidettävän, ottaa hän sen pois. Tykkänään.
Noh, yhtään hetkeä matto ei eteisessämme ollut, vaan ovelasti laitoimme sen ensiksi pöydän alle. Sieltä hivutimme sen sopivan ajan kuluttua kunniapaikalle, eli  keskilattialle. Siinä se on ja pysyy.Ugh! Kaiken kansan ihailtavana (eikä vähiten talonväen itsensä).

Alun kuvat ovat siis vanhoja ja moneen kertaan kaluttuja ja esillä olleita. Se tarkoittaa sitä, että kirjoitettavat jututkin ovat ehkä myös kaluttuja (kun uusia aiheita ei ole tullut kovinkaan monta, jos kalenteria on uskominen) ja moneen kertaan kerrottuja. Tässä iässä moneen kertaan kertominen on enempi sääntö kuin poikkeus. Siitä moljahtikin mieleeni, että mikään ei kouraise&kirpaise niin syvältä, kun se, että herkkuisana uutisena ja asiana kertomasi jutun päälle tokaistaan, että JOO, SÄ OOT JO KERTONU, tai: NIIN, SIITÄHÄN SÄ OOT JO USEASTI PUHUNUKKI...
Minä en siitä syystä sano kenellekään, ainakaan kovin usein, että olen jutun jo asianomaiselta kuullut. Ajattelen, että jos tuo toinen tuplakertoja on vähänkään samansorttinen ja yhtä yliherkkä kuin minä, niin säästän hänen sydäntään ja tunnetilaansa. Yksi yliherkkä osaa kyllä ottaa toisen yliherkän huomioon. Siitä heidät yliherkiksi muun muassa juuri tunteekin (ysk, ysk, ysk).

Kalenterissani on kyllä merkintöjä viimeviikon kohdalla. Ei aukeama toki ihan lumivalkoinen ole.
Maanantain kohdalla lukee MHVV, eli mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon.
Piti keväällä laittaa oikein allakan syrjään merkki, että muistaa aloittaa kirjoittelun.
Kesänaikana kirjoitin Facebookkiin hiukan useammin ja pitemmästi kuin tavallisesti. Molempiin en voi yhtäpaljoa kirjoitella siitä yksinkertaisesta syystä, että niin paljoa ei tällaisen henkilaitamummun elämässä ole tytinää, että kahteen paikkaan riittäisi. Enkä tosiaan oikein tykkää samoja asioita revitellä, kun on samat lukijat.
Sain tosin ihan uuden uutukaisen lukijan blogini seuraajarivistöön, eli nyt on iloinen torventöräytys paikallaan: TÖT...TÖT...TÖT...TÖRÖÖÖÖÖÖ!
Tervetuloa sankkaan lukijakuntaani mukaan,Tuula! :D
Tuula kuuluu Calamniuksen sukuun, johon myös minulla on ilo ja kunnia kuulua. Suvun sivuilla me tapasimmekin.

Viimeviikon kalenteriaukealla on myös kahden eri päivän kohdalla merkintä: Joulun lapsi?
Kysymysmerkki siksi, että kyseltiin, koska sopisi Joulun lapsi-toimikunnan kokoontua fundeeraamaan, mitä on paketteihin (120) jo kasassa ja mitä pitää vielä kasata.
Molemmat päivät olivat "vääriä". Oikea päivä olisi ollut (ja on) tällä viikolla, mutta silloin minä en pääse mukaan. Kyseisen päivän kohdalle olen kirjoittanut: kellosali Ilmajoki! (Hellou Ilmajoki! Täältä tullaan!)
Minua hiukan taas, näin syksyn menojen alettua, huolestuttaa käsityskykyni ja kartallaoloni, mitä päivämääriin ja menemisiin tulee.
Joku tarkkanäköinen- ja muistinen lukijani varmaan muistaa tapauksia, jolloin menin kuukautta liian aikaisin johonkin, tai aivan muuhun pytinkiin kuin puhe ollut oli?
Olen oikeastaan aina ollut hiukan ulkona, mitä menomerkintöihini tulee. Onneksi en ole koskaan myöhästynyt mistään (tietenkään, kun olen kuukausitolkulla ennemmin asialla).
Joulun lapsi-asian kanssa haluan olla ajoissa asialla. Se on niin mukavaa puuhaa, eikä vähiten siksi, kun katselee lapsien iloisia kasvoja lahjapaketti kädessään. Lahjat menevät varmasti perille. Niistä on paljon dokumenttia netissä nähtävissä. Googlettamalla saa asiasta tietoa, jos nimittäin saat palavan halun olla mukana tässä toiminnassa.

Lauantaina olimme Masa-Etiaksen (nimi muut.) syntymäpäivillä.
Sankari oli ihan ite täyttänyt mehevän täytekakun ja siitä vohlaisin aikamoisen siivun lautaselleni. Minä rakastan meheviä täytekakkuja ja sitä paitsi kello ei ollut lähelläkään 18: aa.
18.00-kuuri pitää aina vaan. Toivottavasti vaikutukset alkavat jolloinkin myös näkymään. Näkyvyyspuoli vaikuttaa aika synkältä tällä hetkellä. Se johtuu paljolti siitä, että olen aika nopea syömäri ja varsinkin, kun huomaan, että aika (klo kahdeksantoista reikäreikä) lähenee loppuaan.
Vesikuurikin on pysynyt pinnalla ja uskon, että jäädäkseen. Ainoastaan siivousprojekti huone/päivä on hiukan katkolla. Varmasti projekti elpyy huimaan kukoistukseen torstaihin mennessä, jolloin saamme vieraan Pihtiputtaalta, jatkuakseen lauantaihin, jolloin vieraita tulee Ilmajoen suunnasta.

Sunnuntaina täällä Isonkyrön komeassa pappilassa oli syksyn ensimmäinen Naisten kesken iltapäivä. Kokonaista kolmekymmentä naista tuli viettämään tuota ihanata iltapäivähetkeä.
Heluna (nimi muut.) oli leiponut jos jotakin pöytään pantavaksi.
Nouand (nimi muut.) piti puheen ja minä sain lausua Tulppaaninipusta runoja ja pitää iltahartauden. Molemmat posmotin suoraa paperista. Joskus, jonkun lauseen välissä, katsoin yleisöön päin, ikään kuin harmaan savun ja usvan läpi.
Savusta ja usvasta voit päätellä taas niitä tuntoja, joita harmaassa makkarankuorikläningissä, siinä yleisön edessä tutistessani, lävitse taas kerran kävin.
Ihmettelen raskaasti sitä, etten ikinä totu "esiintymiseen".
Tunsin itseni surkimusten kruunaamattomaksi kuningattareksi ja se minä sillä hetkellä olinkin.
Kieli kurkussa (molemmat kuivia kuin ne paljonpuhutut syväsukeltajan sukat) luin runojani ässät sihisten. Luulen ja uskon, että kaikki kuitenkin meni hyvin. Taas kerran.
Tiedän, että joukossanne on sellaisia, joita kiinnostaa vaatteet ja pukeutuminen, joten aukaisen hiukan tuota makkarankuorikläninki-kuosia:
Kauan, kauan sitten tilasin Ellokselta hameen. Pitkän, venyvän (stretch, stretch) ja harmaan.
Tilasin, kun halavalla sai. Mekko ei ikinä ole ollut päälläni ja koska esiintyvien taiteilijoiden on hyvä joskus vaihtaa esiintymisasujaan, niin laitoin mekon ulos tihkusateeseen suoristumaan ja ajattelin, että jos suoristuu, niin laitan sen päälleni täksi esiintymiskerraksi. Ja suoristuihan se. Mahtui jopa päällekin, kun aikansa riuhtoi.

T: Kaisa von Korvklänning-Riuhtander
--------------------------------------------------------------
 Psalmi 121
Matkalaulu
Minä kohotan kasvoni vuoria kohti.
Mistä saan avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua,
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.