Keväinen kuvakulma talomme lounaanpuoleiselta nurkalta. Tai LUOTEEN tai ehkä ihan LOUNAAN! ( En koskaan oikein oppinut näitä välilevyilmansuuntia ja nyt en enää muista sitäkään vähää).

Yritin mahdollisimman taiteellista vaikutelmaa ja onnistuinkin mielestäni hyvin. En kyllä ymmärrä miksi maisema näyttää kuperalta? Tai hmm.. onhan kyse pohjoisesta PALLONpuoliskosta!

Itse asiassa etsin ihan muunlaista kuvaa.

Etsin sellaista kuvaa, jossa Magnus kamilastaa puukepeillä.

Se olisi niin hyvin sopinut sen asian kuvaamiseen, miltä asiantila näytti, kun olin lähdössä viime perjantaina urkukonserttiin.

Kokeilin nimittäin hopeanvärisiä korkkokenkiä, jotka olin summanmutikassa tilannut Ruattista Elloksesta.

Ne ovat tosi upeat kengät. Korot ovat alkoholittoman kaljatölkin kokoiset ja ihanat remmit kiertyvät muodikkaasti vähän tuhtimmankin kokoisen nilkan ympäri.

Koska kengät ovat kokoa neljäkytyksi, niin ei varpaistakaan puristanut paljo yhtään.

Sekään ei haittaa muuten mitään, vaikka pikkasen puristaiskin jos muuten sopivat asukokonaisuuteen.

Mitäpä ei naisihminen kärsisi kaunevutensa puolesta!

Nämä kenkä- hopeaihanuudet sointuivat tismalleen hopealureksi puserooni, jonka olen myös joskus tilannut Ellokselta

Kaikki olisi ollut ylenpalttisen hyvin, paitsi että EN PYSTYNYT OTTAMAAN ASKELTAKAAN! EN ETEEN, ENKÄ TAAKSE, SIVULLE NYT PUHUMATTAKAAN!

Tulin kuitenkin iloiseksi, että sain YLEENSÄ tungettua ne koipiini. Remmitkin sain puserrettua ja venytettyä ensimmäiseen reikään!

Uskon vakaasti, että aikaa kun vierähtää jonkun verran eteenpäin ja kiloja jonninverran alaspäin, pystyn ottamaan muutaman askelen niillä (ainakin Magnuksen tukevasti taluttaessa).

Se urkukonsertti oli ihana ja se kuului osana Lapuan kansainväliseen urkufestivaaliin.

Soittaja oli maailman huipulta.

Soittajan soittaminen heijastettiin screenille kirkon etuosaan ja kuten taiteilijat yleensäkin, niin tämäkin eläytyi soittamiseen niin, että kuuntelijan (ainakin Kaisa Jiin) huomio kiintyi kasvojen, käsien ja jalkojen liikkeisiin niin, että en osannut kuunnella musiikkia lainkaan.

Lupsautin nahkat silmille, ja ihme tapahtui: kirkon penkki irtosi lattiasta. Lähdin nousemaan höyhenen kevyenä kirkon siniseksi valaistua kattokupolia kohti. Siitä ulos ja Lapuan taivaan yllä kumpuilevan suloiseen pilvenhattaraan.Siinä sitten kului koko pitkä ihana sävelsuloaika ja kun se loppui (se musiikki) tömähdin rajusti takaisin penkkiin, siihen piispojen taakse takaviistoon mistä olin lähtenytkin ja Magnuksen kylkeen.

Illan päätteeksi meille tarjottiin makoisa iltapala, joka oli viedä kielen menessänsä. Vieläkin nieletyttää muistellessani niitä ihania LOHIJÄÄDYKERULLAN SIIVUJA! Söin niitä niin monta, että Magnus kysyi kuuluvalla äänellä, että mistäs kaukaa rouva onkaan lähtenyt urkumusiikkia kuunteleen? ( Tai hän oli sen näköinen, että kohta kysyy).

Seuraavana iltana menimme Isossakyrössä YHYRES-yhdistyksen iltapalal..eiku kymmenvuotisjuhliin. Seurakunnan "Näyttiskerholaiset" esittivät metkan sikermän pohojalaasia paukahroksia.

Sitten söimme tosi hyvän iltapalan.

Nämä iltapalat nyt vähän korostuvat tässä blogissa,mutta SYÖKÄÄ ITTE JOKA PÄIVÄ KAALISOPPAA MUUTAMA KUUKAUSI, niin ymmärrätte yskän.

En muuten tottapuhuen ole kyllästynyt ko.soppaan vieläkään, mutta kieltämättä jokin muukin makuvivahde piristää kummasti.

Kahtena päivänä tällä viikolla olen puksutellut junalla syntymäkaupunkiini NIKOLAIN KAUPUNKIIN.

Ensimmäisenä päivänä olin ihanan Aune-tätini luona, joka aina laittaa pöydän koreaksi ja sellaiset voikkuleivät, että Touhulan Akselikin jää kakkoseksi kirkkaasti (no taas meni syömismuisteluiksi, mutta kun ihminen on tosiaan vätkyttänyt 30litraa kaalis...jne.)

Toisena päivänä sain olla Vaasan kirkossa (joka on muuten maailman kaunein kirkko) pitämässä puheen ja lausumassa runoja.

Kaikista ensimmäiseksi lausuin psalmi 23:n, että tuli varmasti sanottua jotain viisastakin.

Sain todistaa uskostani ja lausua muunmuassa sellaisen runon, jonka lähdetin sinne kilpailuun.

Kaikki meni tosi hyvin ja tavanomaisesti (pelotti ja jännitti ja suu oli välillä yhtä kuiva, kuin beduiinin sandaali).

Ilahduin ikihyviksi, kun rakas TOINEN tätini tuli kuuntelemaan sisarentyttärensä puhetta ja katsomaan, kun hän kurlutti vesihörppyjä sierettyneestä mehupullosta.

Tänään olimme poliittisessa kokouksessa laittamassa kunnan asiat tolalleen ja samalla sivusimme maanlaajuistakin poliittista ilmanalaa.

Rukoilimme asioiden ja päättäjien puolesta.

Nyt aion mennä nukkumaan ja huomenna odottaa mielenkiintoiset askareet, kuten plaattioiden imurointi ja hyyskän kuuraus!

Perjantaina on jälleen raamattupiiri. Kaksi tulokasta on jo varmaa, nimittäin Vivianna ja Joonatan.

Tarttee hakee kaupasta makaroonia ja keittää lapsille heidän lempparia: makaroonivelliä (about litra per nenä).

Jeesus teitä kaikkia hyvästi hoitakoon!

Viime, eikun edelliskesänä naapurin kissakatraasta osa päätti tulla maistelemaan meidän kulmakuntamme myyriä.
Ne tulivat illalla. Satoi ja tuuli, joten ne luiskatelivat yksi kerrallaan talomme kivijalan tuuletusaukosta suojaan.
Yksi, joka oli kaikista pienin ja kovaäänisin (rääkyi taukoamatta koko ajan. Sen viiksikarvoihin ei sopinut, että se kastui) ei ylettynytkään hyppäämään kolosta sisälle.
Surkeena ja märkänä se jäi karjumaan ulos, kun me lähdimme sisälle untuvaisten täkkien ja puhtaitten lakanoiden alle aikeena syödä ensiksi tuhti iltapala.
Mutta Maunopa ei saanutkaan unta silmään. Hän nousi ylös, meni ulos ja pehmusti vanhan vesisaavin perunasäkeillä somaksi kissapesäksi.
Kitisevä kostea kissi asetettiin pöntön perälle ja heti tuli hiljaista.

Aamulla, kun kiiruhdettiin sydn syrjällä talon syrjälle, meitä kohtasi kuvassa näkyvä näky.
Voit tietysti kysyä, miksi emme iltasella OSTANEET sitä huutosuolta ja puntanneet siitä kolosta muiden mukaan.?
Siksi, että emme luottaneet, että äitsykkäkissi olisi osannut tuoda sitä vinkuiikkaa POIS sieltä. Yötä päivää olisi sitten korviin kantautunut pikkukissin itku.
Olisiko äidinketale muistanut tulla aina kikkiäkään antamaan, niin että olisi pentu kasvanut ja päässyt omin neuvoin kaakertamaan ulos? Ei varmaankaan!
Mutta loppu hyvin kaikki hyvin.
Olin muuten ajatellut, että kun Magnus nukahtaa käyn katsomassa, onko emo lähtenyt viemään pentujaan takaisin kotiin, missä kohtelu olisi parempaa, mitä korteerin laatuun tulee, mutta en siis ehtinyt.
Huomasin taas, että minulla on helläsydäminen aviomies.
Olkoonkin, että hän on sanonut, että hän ei KISSIISTÄ PERUSTA ja NIITEI RUVETA HYYSÄÄMÄHÄN.
( Magnus oli kuitenkin itse jo viittävaille ottaa kissa meille, mutta järki ja vuotavat ja verestävät silmät voittivat).

Eilen leivoin seitsemänkymmentäneljä (74) korvapuustia.
Minäkin söin niistä yhden. Tunsin, miten puntarin viisari heilahti puolitoistakiloa ylöspäin, vaikka en edes noussut sen päälle.

En ole päässyt lenkillekkään, kun on tuo ANTILOOPPIkuurikin.
Kuurista ei ole ollut sanottavasti apua. Epäilen vahvasti sitä ontelotulehdusta. Onkokaan mulla edes olemassakaan mitään onteloa? Niin ovat täyteläisen näköiset ja oloiset posket!
Sen sijaan POSKIHAMMAS sytkyttää kaikkea muuta, kuin kivasti leukaluussa.
Miksei hampaat voi olla niinku KYNNET. Niitä vois lyhentää ja ohentaa ja VIILATA ja leikata poiskin, kun tarve vaatii. Sitte olis myös hauskaa, että niitä vois LAKATA. Joka toisen mustaksi ja joka toisen oranssiksi (esimerkiksi).Minä kyllä ehkä lakkaisin kynsihampaani kalkinvalkoisiksi. Korkeintaan pieniä harmahtavia pilkkuja kynsivallien taakse.

Minun on kai sittenkin mentävä taas vahtaamaan sitä kalmokuvaketta! Tuntuu kyllä siltä.
On kyllä totta, kuten Ellu sanoi, että nykyään voi implantitkin laittaa, mutta MITÄS MINÄ SITTEN TEEN SILLÄ TEKISPESURILLA?

Paitsi, että väänsin eilen urakalla niitä öörfiilareita, olin myös illalla KIRJOITTAJAkurssilla Kyrönmaa- opistolla.
Meitä oli tasan viisi, jotka olivat innostuneet ajatuksesta KIRJOITTAA jotain jostain joskus.
Jos meitä on tasan viisi jatkossakin meinaa se sitä, että meitä ei kohta ole ollenkaan.
Meitä pitäisi olla KYMMENEN! Minä aion taistella asian puolesta ja saada ainakin yhden kirjoitusintoilijan mukaan.
Saimme tehtäväksi kirjoittaa ylesönosastoon asiasta, joka on erikoisesti sydämmen päällä.
Minä kirjoitin eutanasiasta. Otsikoin kirjoituksen: Ylihuomenna armomurhataan äiti.
Kaikkien kirjoitukset luettiin ja kaikki oli valmista pässinlihaa lehteen lähetettäväksi. Viisi asianlaitaa tuli kerralla kuntoon!
Saimme kotiläksyksi aiheen kirjoittaa itsestämme.
Siitä mitkä ovat elämämme käännekohtia. Oi, miten hurmaavaa! Oikein kynnet syyhyy, kun saa kirjoittaa, miten kuusikymmentäkolmevuotta sitten elämässäni oli varteenotettava KÄÄNNEKOHTA kun synnyin ja sitten viikon päästä siittä...
Valitettavasti viimeiseksi painotettiin, että PIENI kertomus. Täytyy vissiin vähä tiivistää. Hhmmphh..
Itsestä kirjottaminen ja surkuttelu on lemppariaiheitani.
Muistan, kun eräällä kurssilla (meitä oli alun kolmattakymmentä) pyysin puheenvuoroa ja toin erään varteenotettavan surkimus-asian esiin itsestäni. Istuuduin alas penkilleni ja kaunis hämillinen hymy huulilla karehtien jäin odottelemaan kommentteja.
" LAKKAA TUIJJOTTAMASTA OMAA NAPAASI!" vastasi luennoitsija.
Hymynkare lakkasi kareilemasta. Pari kertaa nieltyäni tyhjää (vai menikö siinä purkkakin samalla? en pysty varmasti sanomaan) hivenen tuohduin. Sitä ei käy kieltäminen.
OMAAN NAPAAN? Hiukan on liian paksua ja intiimmiä!
Siellä oli sentään kolmattakymmentä ihmistä ja ...
Sitäpaitsi en ollut siihen aikaan enää nähnyt omaa napaani vuositolkkuun (eikä se näy vieläkään, jos oikein tarkkoja ollaan).
Kyllähän se ihan oikea huomautus oli näin, kun ajattelee vuosia jälkeenpäin.
Kannattaa kyllä energiaa paasata muihin asioihin, kun syynätä itseensä. Olen jo hivenen onnistunutkin olemaan ajattelematta, että minä KURJA MAAN MATONEN.
Nykyään ajattelenkin, että MINÄ MAAN MATONEN!
Paljon on kirjoitettu siitä, miten tulisi olla SINUT ITSENSÄ kanssa.
Olen huomannut, että kun on SINUT JEESUKSEN kanssa, niin alkaa se ittensä kans sinuuntuminenkin suttaantumaan.
Laitanpa tähän varmuudeksi ynnä vakuudeksi Raamatusta sangen viisaan pätkän psalmista 34:

Minä käännyin Herran puoleen,
ja Hän vastasi minulle.
Hän vapautti minut kaikesta pelosta.
Ne, jotka katsovat Häneen, säteilevät iloa.
heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä.
Minä olin avuton ja huusin apua.
Herra kuuli minua
ja pelasti minut kaikesta hädästä.
.......
Katsokaa, nähkää omin silmin!
Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä!
Onnellinen se, joka turvaa Häneen.

Minä lausumassa runoa Isonkyrön vahassa kirkossa.
Että katseeni on ujosti luotuna alas viistoon, ei merkitse tunnelmallista eläytymistä.
Katseen suunta merkitsee yksinkertaisesti, että yritän tiirata kirjoitusta hämärässä kirkossa liian vanhojen kakkuloiden läpi.
Olen varmaan jo blogissani paljastanut sen salaisuuden, että en opi enää mitään ulkoa. Sosiaaliturvatunnuksen muistan, vaikka nurinpäin, mutta...
Aikoinaan minulta leikeltiin jotain lonkkaa tai sellasta ja sen jälkeen köörättiin heräämöön. Heräsin siihen, kun korvani juuressa karjuttiin: " ROUVA JOUPPI!!! MIKÄ ON SUOMEN PÄÄMINISTERIN NIMI?"
Hiukan siinä ihmettelin, että onpas outo hetki kysellä. Kattois tietokoneelta jos ei muista. Vastasin suu kuivana, kuin beduiinin sandaali pääministerin nimen. Onneksi silloin muistin vielä kaikennäköistä.

Joskus olen uneksinut tilanteesta, että pystyisin katse vuoroin laipioon, vuoroin johonkuhun kuuntelijaan luotuna eläytymään omitekemään runooni ULKOMUISTISTA, niin antaumuksella, että Ella Eronenkin kalpenisi.
Täytyy kuitenkin tyytyä solkottamaan värssyt läpi paperilta ja pysähtyä edes pilkkujen ja pisteiden kohtaan.
Kaikki esiintyvät taiteilijat aina kehuvat, miten KATSEKONTAKTI saa aikaan EUFOORISEN tunnelman esiintyjän ja yleisön välillä.
Silloin varsinkin, kun yleisöä on about 12, meikäläinenkin kaipaisi tälläistä eufoorian tapaista fiilinkiä.
No, en minä valita.
Ei yks ihminen voi kaikkea osata; kirjottaa ja oppia ulkoa ja vielä antaumuksella lausua!
Runopiirissä ovat kovasti kannustaneet ja sanoneet, että SÄVELLÄ! Jos unehtuu sanat, niin SÄVELLÄ ITTE. Ei kukaan sitä huomaa, ellet hoe, että kuinkas se menikään? Kyllä mä kotona tämän osasin!"
Ei minulla ole kuitenkaan rahkeet riittäneet moiseen ja erittäin luultavaa on, ettei tule riittämäänkään.
Yritän aina lukea mahdollisimman ilmeikkäästi ja nostaa luomeni ylös runon aikana pari kertaa (eli alussa ja lopussa).

Olen yksistäni kotosalla täällä Letkutien päässä.Ulkona sataa, mutta sisällä on suloista, kun on lämmitetty muuria (vanhoilla sikalalaudoilla).
Hyvin karsinalaudat lämmittävät ja aionkin kirjoittaa himopitkän bloginpätkän, kun ei kylmä raistele laihtunutta ruppiani(!)
Muistanet, kun eilen valittelin purukalustoni kuntoa ja kuinka yö meni valvoskellessa ja buranoita napsiessa?
Sain, kuin sainkin jonkun välihätäajan hammaslääkärilleni täksi päiväksi.
Olin varma, että tandlääkäri alkaa ehdottamaan proteesimuotin asettelemista suuvärkkiini, jahka sen ammolleen levauttaisin.
Puhkesinkin jo ovella puhumaan tavanomaisen tuoliin luikahtamisen sijasta.
Sanoin kipeä leuka täristen: "Minä olen varma, että oikeanpuoleinen pääkoppani on täynnä, paitsi pelkästä paikkavärkistä koppuloituja hampaita, niin myös mätäpaisekkeita!"
Taas katsoimme läpi sen kaameen kalmokuvan ja sitten koko hammaskalustoa koputeltiin kauan ja hartaasti. EI TUNTUNUT MISSÄÄN!
EI SIIS OTTANUT KIPIÄÄ PÄTKÄÄKÄÄN.
Lääkäri sanoi, että minulla on poskiontelotulehdus (on totta, että kun painelen silmän alta, niin on vihlonut. Mauno oli sanonut, että ÄLÄ PAINELE, KU KERRAN SÄRKÖÖ!
Ei ollut mieleen moljahtanut mitkään poskiontelotulehdukset.

Hyvä on! Sain antilooppi (rakas edesmennyt tätini puhui ANTILOOPISTA, kun tarkoitti ANTIBIOOTTIA) kuurin ja luvan napsia buranaa kyytipojaksi, että helpottaa.
Helpotti kyllä sekin, että sain pitää nämä rakkaat piikkini vielä ainakin jonkun aikaa, eikä tarvitse ottaa vielä vesilasia yöksi viereen (t-hampaita varten).
Minulla on kyllä jo valmiina TEKOHAMPAIDEN pesukone!!! Se on metka pieni laite ja jos joskus joudun leegot laittamaan hillitsee tämä kone ehkä hivenen asiasta juohtuvaa tunnekuohua. On varmaan hauska pestä HAMMASPYYKKIÄ iänikuisen kaliseripyykin sijaan.

En tänään oikein jaksanut mennä Maaseutunaisten naisteniltaankaan.
Sielä olisi esitelty LEHTIPUHALTAJAA.
Meidän plantaasilla on par`aikaa lehtipuhaltaja puhaltamassa: raikas syksyinen luomu tuuli.
Aviomieheni on jo hänkin useaan otteeseen heilunut haravan kanssa nurmikolla,mikä menee kyllä yli minun hilseeni.
Magnus on oikein himo haravoija. Melkeinpä hän odottelee jonku risan muovipänikän kanssa yhtä lehtä tippuvaksi.
Yksi haravoimiskerta vuodessa on ihan tarpeeksi mun mielestä.
HMPHH... I hate haravoimista.
Sillä puhaltimella vois olla makee kuljeskella ja puhallella lehtiä edellään pitkin peltoja kuulokkeet korvilla. Mene ja tiedä...
Sitäpaitsi juurikin luin lehdestä, että jossakin oli lehtikasojen alla kasvanut TRYFFELIsieniä. Senkään takia ei kannata paljon haravoida. Ei koskaan tiedä, minkä lehden alla piilee maukas tryffeli!

Runo tähän lopuksi eräästä tapauksesta, jonka luin sanomalehdestä:

Sinä Jeesus kuulit huudot.
He anoivat hädissään Sinua apuun
Varmasti, ainakin mielessään
isä, äiti, mummut ja paapat, naapurit kaikki
jotka etsivät.
Moneen kertaan samatkin paikat
katsellen, koluten kulkivat.
Lapsi,
pikkuinen tytön typsykkä oli käpertynyt laukkuun
Matkalaukkuun,
ohuen hennon välikannen alle
uinumaan.
Nukkui unta makeaa,
turvaisaa
Sinun enkelisi matkalla
mukana.
Oi iloa, riemua ja kiitosta, kun löytyi
enkelten matkatoveri
pikkuinen.
Matkalaukusta.

Tälläinen näkymä avautuu kulkijan eteen, jos hän tulee meille kyläilemään Letkutietä pitkin. Tai paremminkin sanottuna AVAUTUISI, jos kulkijalle yleensä avautuu enää mitään, jos hän yrittää kylälle Letkistä pitkin.

On nimittäin suunnattoman vaikea reitti tulla meille ko. tietä pitkin, koska se alkaa kynnöspellosta, eikä siihen kynnöspeltoon johda miltään suunnalta mitään kulkuväylää lukuunottamatta muutamaa myyrän käyttämää kolostoa ja hirvien tallaamaa juntua (vrt. hirvikuva alkublogistossani)

Ihan oikeaa pikistä tietä pitkin meille tulivat illansuussa kaksi rakasta sukulaistani.Nämä ihastuttavat serkkuni Liispetti ja Lilli (nimet verhoiltu tunnistamattomiksi).

Joissakin kansoissa serkkuja pidetään sisaruksina. Heitä kutsutaankin siskoiksi ja veljiksi. Lukemani tieto ilahdutti minua suunnattomasti.

Siittäpä hetkestä rupesin ajattelemaan, että minulla on monta siskoa ja veljeä.

Oikein kun hartaudella tarkastelin Liispettiä ja Lilliä, ei mitään muuta voinut ajatellakkaan: kolme meitä siskosta siinä kävi läpi syntyjä syviä ja elämän kaikkinaisia kiemuroita.

Söimme Magnuksen meille keittämää lohisoppaa (se olikin tosi hyvää. On sanomattakin selvää, kuka keittelee lohisoppia meidän huushollissa tästä eteenpäin).

Tunsin suurta yhteenkuuluvaisuutta serkkusiskojeni kanssa ja ihana wirtaselaisuus paistoi meidän kaikkien naamoista.

Ihmettelimme siinä sitten kahvinryystännän keskellä kuulolaitetta, jonka minä olin hankkinut ja jota molemmat sanoivat myös tarvitsevansa ja vertailimme puheissamme knyyluja, joita olimme itsestämme ja kehoistamme joutuneet poistattaan. Knyylutkin (luomet, näppylät jne...) olivat olleet kaikki hyvänlaatuisia, kuten me ittekki olemme.

Jälleen kerran onnittelin mielessäni minua ja Maunoa, kun olimme tänne maaseudulle muuttaneet.

Täällä tapaamme sukulaisiakin useimmin, kun kaupungissa.

Viime yön valvoin, kun yhtä viimeblogissa (vai oliko sitä edellisessä) mainitsemastani keltaista maissintähkäjyvästä jomotti.

Ei ole montaakaan kuukautta siitä, kun jyväsiä paikkailtiin ylt`ympäriinsä ja yksi surkimus revittiin poiskin.

En tiedä onko yhteinen taival näiden tähkieni kanssa loppusuoralla? Hirvittää mennä taas lääkäriin. Jo viimekerralla sain kuulla vapisevalla äänellä lausuttuja latinankielisiä nimityksiä purukalustostani ja näytettiin vakavien sanojen vakuudeksi jotain röntgenkalmokuvaa, jossa luurankomaiset knysät sojottivat sinne sun tänne.

"O-olivatko ne minun hampuliinini?? Ettei vain tohtori ole jotenkin SOTKENUT kuvia? Valottanut vähän pieleen?"

No valvottuani ensi yön olen sitten viisaampi puoli kymmenen jälkeen. Tulen kirjoittamaan seikkaperäisen analyyssin asioiden kulusta.

Eilen sain pitää pyhäkoulua ja minulla oli tehtävänäni suorittaa alkamani haastattelu loppuun. Aloittelin sitä pyhäkoulumme satunnaisten vierailijoiden kanssa, kuten viime logista muistanette?

Laitoin kaikki haastattelijakykyni likoon (hm...), mutta en saanut kiskottua juurikaan vastausta annettuihin kysymyksiin.

Lopuksi tuskaisan toivorikkaana kysyin ja melkein vastasinkin tiukaten: "ONHAN ÄITI AINAKIN SUURIN JA TÄRKEIN TÄLLÄHETKELLÄ?ONHAN?JOOHAN?

" EI!" vastasi pikkumies tuimana. " Se on menny Tukholmaan. Se paisto lättyjä ennenku se lähti!"

Illalla olimme konsertissa kirkossa. Soitto ja laulu olivat korkeatasoista. Konsertin alkupuoliskolla kuultiin osia " Viimeiset kiusaukset" Paavo ruotsalaisen elämän loppuvaiheista ja muutakin arvokasta.

Muistui mieleen se upea ja todella vaikuttava ooppera, jota kävimme Nivalassa asti tänä kesänä katsomassa ja kuuntelemassa.

Eilisen konsertin toinen puolisko koostui kansanlauluista. Sellaisista kuin esimerkiksi:NIIN KAUAN MINÄ TRAMPPAAN TÄMÄN KYLÄN RAITTIA, KU KENKÄNI POHOJAT KESTÄÄ! RAAKASTELEN KETÄ MINÄ TAHARON JA AAAAKAT NE EI VOI ESTÄÄ!

Kirkkosali raikui ja alttaritaulussa oli kuvattuna Jeesus ristillä.

Ellu kirjoitti minua hätkähdyttävän viestin blogiini. (Kiitos vaan! Ilahdun aina, kun saan kommentaarin. Itse en osaa kirjoittaa konmentteja, kun pitää avata joku tili. Inhoan kaikkia tilejä. Ne konottaa aina tyhjinä).

Ellu, sanoit, että olet itsekriittinen.

Huomasin, että jos jotakin minulta puuttuu, niin ITSEKRIITTISYYS. Tarkemmin, kun ajattelen, en tainnut kunnolla tarkistaa edes oikeinkirjoitusta. Nyt on voinut käydä niin, että jos runoni olisi alkanut (mitä se ei ole)esimerkiksi että :

NYT ONP´ KOIVIKOT LAANNEET

VEHREYTTÄNS´

ANTAMAST.

PÄIN JA VASTOIN!

NE KELTTAANTUNEET KAIK´ OVAT

VAINEN.

Niin yhtään en osaa mennä sanomaan olisinko vahingossa kirjoittanut viimeisen sanan muotoon: NAINEN!

Sehän tekisi runosta ihan kummallisen!

Saisi vielä naisasianaiset niskaansa, kun olen heitä kelttaantuneeksi sanonut runossani.

Noh...toivotaan, että raati ei kiinnitä huomiotaan tuollaisiin toisarvoisuuksia, kuin OIKEIN KIJOTUS!

Lopuksi iltarukoukseni, jonka olen lukenut jo ainakin 55vuotta.

Levolle lasken Luojani.

Armias ole suojani.

Sijaltain ellen nousisi

taivaaseen ota tykösi! Amen!

On varmaan tuttu sinullekin.

Minä se siinä näpötän viimekesän kansanlähetyspäivillä estraadilla. Olin mukana TALK SHOW:ssa (muut ovat ilmeisesti jo ymmärtäneet poisua ja vain linssilude on jämähtänyt paikoilleen). Vaihtoehtoisesti: toisia ei vielä ole KUTSUTTUKKAAN sohvalle. Muistan, että ainakin minulle tapahtuma oli todellinen show. En ymmärtänyt mitä kysyttiin, enkä tiennyt, mitä olisin vastannut, vaikka olisin ymmärtänytkin.

Vieläkin hiestää, vaikka ulkonaisesti näytän tyytyväiseltä.(Tyytyväisyys johtui uudenuutukaisesta villatakista, joka taatusti huomattiin, koska oli helle ja kesä!)

Muistan, miten tunsin itseni tolloksi A) ennen souta ja B) jälkeen soun.

Oliko MAHTAVAA, kun Metallimessussa sai karjua (eikä sittenkään kuullut omaa ääntään) JEESUS, KUULE RUKOUKSET KÖYHÄN KURJAN SYNTISEN...Kyllä siinä "puiset lelut, kiree pipo"-syndrooma sai kyytiä ja samalla epäonnistunut SHOWMUMMU sielulleen palssamia.

Saapas sii, mimmosta palssamia sitä seuraavina aikoina oikein saa!

Sain nimittäin niputettua 3 runostani sievään nippuun ja nuoltua ison valkoisen kirjekuoren kiinni.

Nuolin kuoriliimaa kauan ja hartaasti ja se maistui, kuin vanhaan hyvään aikaan kuoret maistuivat: HYVÄLTÄ.

Tosin tänä tautisena aikana ei pitäisi nuoleskella mitään, mutta minulla ei ollut siihen hätään SIENTÄ ja minulla ei ole tiettävästi minkäänlaista röppöriä.

Muistan kyllä, että otin postimerkki-ja kuorenkiinni-kastelusienen lakkautettavasta postista muinaismuistoksi itselleni.

Se on kätköissä tuolla meidän ulkovarastossamme (lue: vanhan navetan sikaosastossa), mutta hetki oli liian juhlallinen hermostuttaviin etsintöihin.

Ja ei ku runokirjeen kanssa Itellaan.

Painavasta sisällöstä huolimatta runokuori meni tavallisella kirjemerkillä. Epäilin myyjälle asiaa. Postin touhuja pitää AINA EPÄILLÄ!Opin sen, kun toimin postipuksuna kymmenet vuodet Vaasassa eri posteissa.

Pitää epäillä a) lähteekö kirje varmasti sinä päivänä?b) tuliko siihen oikea merkki?c) meneekö se ikinä perille? d) ja lopuksi epäillä kirjeen kulku- nopeutta ja perään aina juttu, jossa lähisukulainen oli vuosien jälkeen saanut rikkirevityn kuoren, jossa melko varmasti oli ollut täti-vainaan perintörahat, jotka oli kähvelletty..)

Paitsi, että epäilin postia, kävin mielessäni kuvitteellista raivoisaa sanasotaa kilparunojen arvostelijaraatilaisten kanssa, jota lopuksi pidin jo totena.

Eivät varmaan ymmärrä runoista yhtään mitään! KUKAHAN ne ARVOSTELIJAT on YLEENSÄ VALINNU?

En tiedä olenko koskaan maininnut, että EN KESTÄ ARVOSTELUA?

Hyvää palautetta ehkä jonnin verran, paitsi, että niitäkin kuunnellessa iskee epäily, että kiittelijä yrittää saada tuota surkimusriimijää hiukan paremmalle humöörille, kun näkyy olevan niin kovasti itkuun purskahtamaisillansa ja varmaan ankee lapsuuskin.

Jatkoin kuviteltua sanansäiläntää mielessäni arvostelijoiden kanssa, jos palkinto olisi esimerkiksi KUNNIJAMAININTA &neuvonta.

Mielikuvissani karjahtelin:

" JOS MUN MIELESTÄ LOPPUSOINNUKSI SOPII, KUIN NAULAN KANTAAN " TÖPÄKKÄTÄ"- sana , niin se silloin sopii, enkä muuta sitä edes HOVISSA!!!MIKÄ SÄ OOT ANTAMAAN SURKEITA OHJEITASI? VAI,ETTÄ HIIPUILEE- sana MUKA PAREMMIN? HAH HAH (kolkkoa naurua).KUULE HIIPUILE NYT ÄKKIÄ NÄKÖPIIRISTÄ!

Toisaalta taas katselen Hobby Hallin luetteloa, mitäpä kaikkee kivaa sillä tonnilla (ykköspalkinto 1000euroa) voisi saada.

En ainakaan imuria ottais, vaikka sais, enkä silityslautoja saatikka mankeleita (kaikkia näitä tarvitsisin ehdottomasti). EI, ottaisin samettisen pukleepäiväpeiton ja kuuntelulaitteen, johon äänittäisin omitekoisia runoja ja loikoilisin pukleepeitolla ja...

Huh huh miten raskasta tämä runoilijan arki joskus voikaan olla.

Eilen meillä oli raamattupiirissä kaksi (2) henkilöä. Mä ja Mauno.

Tai ei sittenkään! Raamatussa seisoo, että missä kaksi tai kolme ovat kokoontuneena minun nimessäni, siellä Minä (Jeesus) olen läsnä.

Pidimme piirin kokonaisuudessaan, niinkuin siellä olisi ollut kymmenen muuta ja joimme hyvät nisukaffit päälle. Rouskuttelimme Marianne karkkeja ja kiitimme Herraa! Keskustelimme rauhallisesti ilman tavanomaisia eipäs-juupas-onpas ...fämmäyksiä. Niitä meillä näistä uskonasioista ei tule muutenkaan, mutta tarkoitan, että keskustelut eivät RÖNSYILLEET muihin asioihin.

Tänään olimme Viviannin ja Joonatanin kanssa Raxissa pitsalla.

Mielikuva maailman enstemmäisen ihanista lapsenlapsista syveni ja vahvistui entisestäänkin.

Joonatan aikoo jääkiekkomaalivahdiksi ja kävimme katsastelemassa kypäriä urheiluliikkeessä. Kypärän täytyy olla tosi tukeva ja kova ja hyvä ainakin meidän ihanalla Joonatanilla. Hän on nimittäin varsinainen haaveilija ja unelmoija, ja kiekko voi sujahtaa kohti kesken mielenkiintoisen hunttailun.

Tein sitten Raxissa käynnin ja vierailun päätteeksi lapsille haastattelun, joka meille pyhäkouluopettajille täälä Kyrössä on annettu tehtäväksi. Muksut ovat pyhäkoulussa minun kanssani muutamana kertana olleet, joten ovat oikeutettuja myös kysymyksiin vastailemaan.

On siis puhe taivasten valtakunnasta ja siitä miten Jeesus ottaa siitä puhuessaan esimerkiksi lapsen ja lapsenkaltaisuuden.

Yksi kysymys kuului: Miksi lapsi olisi suurin ja tärkein? (sanatarkasti noin)

Siihen molemmat vastasivat tiukasti, mutta varmasti:"NO, JOS EI LAPSIA OLISI OLEMASSA, EI OLISI VANHOJAKAAN!"

Revi siitä sitten!

Meidän nykyisestä TV-ruudusta (keittiön ikkuna) näkyy joskus näinkin tunnelmallista filmin pätkää.

Kuvakulmat ovat kyllä niin kauniita, että kyllä niiden katselemisesta vähän joutaa maksaakkin, jos tulee se MEEDIAmaksu. TV:tä emme kyllä hanki, vaikka maksaa pitääkin. Onhan sekin totta, että on tämä INTTERNÄTTI, joka on kyllä maksunarvoinen vempele sekin.

Kivat vaan sinne maksutehtaalle!

Näiden kuvien etsimiseen menee muuten PALJON KAUEMMAN aikaa, kuin itse blogin kirjottamiseen.

No mitä, kun koko ajan pitää miettiä intiimmiteetisuojaa. Tokkopa Magnuskaan tykästyisi, jos näkisi itsensä ruokkoamattomana hörppimässä aamusumppia villasukat syltyssä.

Omia kuvia en mielelläni laita blogin kylkeen (paitsi se pakollinen siinä alussa, jonka aion, jahka parikymmentä kiloa on vielä kulunut, vaihtaa oikein STUDION ottamaan kuvakkeeseen.

En luota Magnuksen taiteelliseen kuvauskykyyn saada esiin kaikkinaiset parhaat puoleni) syystä, että poskilihakseni tulevat vielä lähiaikoina kaventumaan.

Eli, mitä sitä sellaisia kuvia laittaa esille, jotka ovat pian VALHEELLISIA?

Jos kaikki velat muuttuisivat saataviksi, niin munklaisin tätä valheellista röpiäni useahkolla tavalla TOTUUDENMUKAISEMMAKSI.

Esimerkiksi parindesilitran silmäpussini joutaisivat kovasti pellolle VÄÄRISTÄMÄSTÄ muuten kirkasta katsantaani.

Hampaat, jotka kuuluisivat hohkata valkeina täyteläisten höplien välissä, ovat kuin juuri poimitut maissintähkä rivistö (niistäkin muutama kypsyyttään tippunu).Ne menisin ehdottomasti kalkitsemaan hampaiden valkaisijalle.

Entäs tämä eturintamuspuoli sitten? Surutta saisi niitäkin avittaa ylöspäin nykyisestä ajokoiran korva-asennosta.

Luin aikoinani eräästä mummusta tuola Amerikoissa, joka oli pannut kaikki säästönsä ulkoisen habituksensa munklaamiseen (n. 80000 vanhaa markkaa kuulemma) ja eikä katunut kuulemma pätkääkään.

Omaisista ei puhuttu mitään. Kuinkahan mahtoi perijöiden yöunet olla katkolla? Onneksi siihen aikaan ei edes PUHUTTU mistään myrkkytableteista.

Hyvä juttu se oli kummingin ja kerroin sen Magnukselle uhaten tehdä saman tempun (sillä erolla, että pankkikirjallani oli muuten sama summa, mutta ilman kaikkinaisia nollia).

Magnus kauhisteli ja sanoi, että KELEPAAN KYLLÄ SELLASENAANKI. PÄÄASIA, NOTTA ON TERVES!

Uskoin Magnuksen vakuuttelun ja olen tismalleen samaa mieltä, että pääasia on, että saa olla TERVES.

Eilen, kun tulin lenkiltä olin kyllä kaikkea muuta, kun terves. Ajattelin konkatessani viimeisen kilsan melkein yhdellä jalalla, että lopetan URHEILUN sillä kellonlyömällä ja siihen paikkaan välittömästi.

En kuitenkaan voinut soittaa Magnusta hakemaan mua autolla pikkutien päästä, koska olin verestävillä silmilläni nähnyt, mitenkä hän kaarsi polkupyörineen KORVENKYRÖN kohdassa mutkaista tietä näkymättömiin.

Jotenkuten siitä sisätiloihin päästyäni ja toettuani muutenkin, ymmärsin, että painoa täytyy pudotella vielä hyvän joukon, ennenkö lähtee vääntään lenkkiä. Vaikka kinttuni eivät häpeä puhelinpylväiden rinnalla ne eivät KESTÄ näin juhlavaa painoa.

Päätinkin ottaa käyttöön mustan Aino-polkupyöräni kivulloisten jalkojeni sijasta.

Magnuksen kanssa pyörälenkki oli myös yhtä tuskaa (nimenomaa MAGNUKSELLE). Minunmielestäni vauhti oli liian kovaa, vastatuuli kaameeta, myötätuuli kumman laimeeta, liian harvoin pysähdyttiin ottaan vesihörpyt, (jota tarvitsin vain minä), korviin otti tuuli, hammasta viilteli, kun ei pystynyt ajamaan suu kiinni, liian pitkä matka, vilu raisteli olkapäitä...

"Mennäänkö taas huomenna pyörälenkille?"kysyin iloisena höyryävän teekupposen takaa.

En kuullut, mitä Magnus vastasi. Jotain laimeeta se oli, sikäli sain selvyyttä.

Runokilpailuun olen nyt saanut präntättyä 2 runoa. Ne ovat siistissä valkoisessa kuoressa ja osoitekkin on jo kyljessä.

Toissapäivänä kirjoitin ihan uuden runon ja koelausuin sen eilisessä eläkeläistapahtumassa. En kuullut hurraa-huutoja, mutta pidin sen hyvänä merkkinä. Runo oli tietysti yleisön mielestä niin hyvä, että vei LOPPUPÄIVÄN aikaa sulatella sitä, ennenkö pystyi sanomaan yhtään mitään.

Aion vielä pukertaa kolmannen runon siihen kilpailuun, jahka kerkiän.

Sitten vaan postimerkki kylkeen ja menoksi kohti Keravan TANHUVEITA, jos tälläinen runollinen ilmaisu sallitaan.

Hyvää yötä Jeesus myötä!

Puskan takaa pilkottaa meidän metoinen saunamme.

Näin kesäiseen aikaan varsinkin, se lämpiää muutamassa minutissa sellaisiin lukemiin, että suurimman ajan joutuu istumaan ulkona verannalla LÖYHYTTELEMÄSSÄ, eikä suinkaan löylyttelemässä lauteilla. Kiva sauna kuitenkin.

Tänään oli, paitsi että puskan takana on kiva sauna, niin kiva päiväkin.

Boccia-pelissä yritin ujuttaa itseni paiskomaan aina sen värisisiä pallukoita, minkä färiset olivat voittoisampia. Joka kerta osuin VÄÄRÄÄN VÄRIIN.

Silti olisin saanut lähettää paikalta kortin,( jos vieressä olisi ollut korttikauppa) missä olisi lukenut:

"Olemme hävinneet kaikki pelit.

Täälä on kivaa!"

Näin kirjoitti kerran eräs pikkupoika lentopalloturnauksen tuoksinoista kauan sitten.

Meillä oli väliaikainen postikonttuuritoimisto

siellä kentällä. Leimasimme kortteja erikoisleimoin. Muistan aina sen kortin ja sen reippaan pikkumiehen ja sen viestin, joka oli tikkukirjaimilla korttiin väkerretty.

Bocciaturneen jälkeen kävin ostamassa muoviämpärin m-ämpärikaupasta ja kiireesti noukkimaan taas tikkelpääriä Maikun ja Eerikin puskista.

Sainpa syödäksen samalla oikein mannapuuroakin.Osasin ajoittaa noukkimiseni taas nappiin, eli RUOKA-AIKAAN.

Kun kerroin Magnukselle, että olen saanut erikoisherkkua marjanhakumatkallani, niin näytti siltä, että hänen alahuulensa olisi värähtänyt. (Hän sanoi syöneensä eilistä makkarasoossia).

"Meillä ei ole koskaan täälä ollessa ollut mannaryynipuuroa!"hän sanoi hiljaisella äänellä.

Olin oikeassa. Alahuuli OLI värähtänyt.

"Missä TÄÄLÄ ollessa? Täälä MAAILMASSAKO vai täälä Hälvänmutkalla? KYLLÄ ON OLLU!"

karjahdin, vaikka itseasiassa Magnus saattoi olla jälleen kerran oikeassa.

"NO, AINAKIN HELMIKRYYNIVELLIÄ on ollut TÄÄLÄKIN ja RIISKRYYNIPUUROO ja NALLESUPERKUNTOKAURAKRYYNIPUTINKIA ja...jatkoin karjahtelua.

Ajattelen, että seuraavan kerran kauppaan mennessäni on parasta kirjottaa listaan: 1 pak. m-ryyn.

Kaupan kassalla kolistellessa valkoisen ämpärini kanssa iski silmään lööppi, jossa eräs kirjailija ehdottaa myrkkypillerin antamista vanhoille(!)

Hmm...noinkohan kirjailijan suvusta olivat kaikki VANHAT jo kuoleentuneet, kun noin kamalia menee puhumaan.

Aika turvattomalta tuntuis, jos sattuisin sukulainen olemaan (ainakin tällä ikää).

Asia on kyllä niin, että Jumala on meidän itsekunkin eliniän määrännyt.

"Älä tapa!" Hän sanoo Raamatussa.

Pyysin tänään Charlesia laittaan käsiä ristiin sen runokilpailun tiimoilta.

Luurin päästä kuului ankaraa kahvinryystäntää. Tulkitsin sen myöntämiseksi.

Siis kaikki runosuonen iskijät! Nyt kirjuutteleen!

Tämä kaunis näky kohtaa uuvahtanutta lenkkeilijää (so.minä) hänen kaartaessaan keppeineen viimmosilla voimillaan pikitieltä pihaan. Jos lenkkeilijä (so.minä) kaartaisikin oikealle, vaikka kotiportaat ovat heti vasemmalle kiännyttäessä, konkottaisi hän " LETKUTIETÄ," joka johtaa "ei mihinkään"

Kysyin aikoinaan kiinnostuneena Magnukselta, että mistähän nimi "LETKUTIE " juontaa, niin vastasi Magnus, että tie aina sateella LETKUU.

"Aha!"vastasin.

Täällä Hälvällä on joka neliömetrillä oma nimi. Usein myös kulloinenkin ilmasto vaikuttaa nimiöihin ja se, mistä aakkunasta mikäkin mutka pilkottaa vrt. "Kanttuurin mutka",

Kymmeniä vuosia luulin, että aviomieheni on Hälvältä kotoisin, kunnes sain ymmärrykseeni, että hän on niinkin kuuluisasta kylästä kuin "YRYSELÄ". Sieltä hän aikoinaan lähti Vaasaan sotaväkeen ja jäi omia sanojansa lainatakseni NELJÄKYMMENTÄ VUOTISELLE ERÄMAATAIPALEELLE!

En ole varma, mitä hän tarkkaanottaen tarkoittaa. Kovasti nauraen hän asialla aina briljeeraa, joten olen nauranut jäykästi mukana.

Meidän osoitteemme on siis Isokyrö Tervajoki Yryselä Hälvä Vähäneva. Olen ehdottanut kaikki nämä nimet yhdistävää Rytkösperukka-nimeä, mutta ei ole oikein saanut kannatusta.

En siis pystynyt lenkkeilemään kolmeen päivään ollenkaan. Selkä näytti takaa katsottuana huonosti leivotulta ässäpikkuleivältä. Sitäpaitsi sitä kolotti ja väänsi.

Aamullatungin kuitenkin KORKKOKENGÄT kinttuihini kirkkoon mennessämme. En tunnustanut Magnukselle, että linttaset ainotkin olivat tuntuneet liian tujuilta jalkineilta siihen asti.

Mauno vähän varovaisesti ihmetteli, josko moisilla kengillä pääsisin konkoamaan kirkon rappusia.

Vastasin tiukeesti pääseväni.Komia pitää olla, vaikka luut läjässä!

Eri asia on tietenkin onko korkokengillä kippuroiminen naama irvessä komiaa. Minun vastaukseni tähän on, että ON!

Kirkossa oli Eläkeliiton kirkkopyhä ja paljon oli porukkaa paikalla.

Oli ihanaa olla ehtoollisella ja Eerik piti hyvän saarnan.

Kirkonmenojen jälkeen olimme kaffilla seurakuntatalolla. Yritimme värvätä Israelin matkalle porukkaa, mutta heikolla menestyksellä tällä kertaa. Kaksikymmentä innokasta matkalaista on jo kasassa ja vielä saman verran pitäisi löytyä lisää.

Tässä on vajaat kaksi vuotta vielä aikaa matkan alkuun.Siinä rupeamassa kerkee säästää rahaa, vetreyttää sandaalit sopiviksi ja pudottaa painoa parikymmentäkiloa. (Jälkimmäinen kohta koskee luultavasti vain minua ja sen toteuttamisen olen jo aloittanut).

Innokkaita ilmoittautumisia otetaan hanakasti vastaan.

Tultuamme kirkosta Magnus kährästi itselleen makkarasoossit ja minä vätkytin kaalisoppaa (keitetty nelisen päivää sitten).

Iltapäivällä, kun Mauno oli pyörälenkillä paistelin minä plättyjä. No, mitä, kun en kerran voinut kipeenä mennä mukaan.

Siinä lättysiä paistellessani kuuntelin Tuomas-messua. Tuli siinä sitten niin upea virsi ja rämäkästi soitettuna, että innoissani heilautin leveitä lanteitani ja POKS... selässä naskahti!

Ei enää tuntunut kipua, kun varovaisesti nikamastoani liikuttelin. Söin varovaisesti kaksi lättystä ja lähdin ULOS LENKILLE.

Siinä sitä sitten asteli iloinen ja huomattavasti nöyrempi rouvashenkilö, kuin muutama päivä sitten.

Kiitin Jeesusta, että nikamat eivät olleet nuljahtaneet vielä pahemmin. Kiitin Jeesusta, että SAAN OLLA LENKILLÄ.

Tämä viimeinen kiitosaihe on oikein maankaatojuttu, kun ottaa huomioon minkälainen HIMOlenkkeilijä on kyseessä.( Tylysää, tylysää, tylysää, eikö tää lopu?, eikö tää lopu...jne)

Kuudenkymmenenkolmen vuoden kokemuksella aavistan, että oikein superhyper iloista teiden tallaajaa minusta ei koskaan tule, mutta uskon ja toivon, että TALLAAJA kuitenkin!

Huomenna bocciaa pelaamaan. Sitten alkaa jumppa ja kirjoittamispiiri, sitten runopiiri ja sitten...

"Heiro!" sano Magnus "ettei oo lähties vaivoona."

Köökin ikkunasta kun ulos iltasella katsahtaa, saattaa nähdä oheisen kaltaista väriläiskintää.

Olen tänä päivänä joutunut jättämään väliin sauvahyppelylenkin. Syy: selässä mossahti ilkeesti, kun istuin pahaa-aavistamattomana tuolilla ja aioin heittää kintun toisen päälle. Heittämisen päälle en sitten kyennytkään tekemään yhtään mitään pitkään aikaan.

Minulla ei koskaan ole ollut selkäkipuja. Ehkä ainut paikka laaja-alaisessa krupissani, jossa tosiaan ei koskaan ole ollut minkään valtakunnan näverrystä.

Nyt, kun kivistykseltäni en päässyt lenkille ajattelin, kuinka olisinkaan NAUTTINUT, kun kepakot suihkien olisin kiitänyt kylätietä pitkin. Todellisuudessa olisin varmaan taas mielessäni voihkinut, että VIELÄ NUIN PITKÄ MATKA KOTIO...VIELÄ NUIN PITKÄ MATKA KOTIO...

Magnus sanoi, että hullu niin kylypöö, notta nahka irtuaa (tarkoittaen raivoisaa lenkkeilyäni monen vuoden jälkeen).

Hän on oikeassa. Pitäisi ottaa kevyemmin. Nyt aion LEVÄHTÄÄ muutaman päivän.

Huomenna aion varovaisesti myös tiedustaa, onko rakas tätini ja miehensä savusaunallaan. Jos ovat, kutsumme itsemme sinne liennyttelemään jäykkiä niskanappejamme.

Toivon Keskiviikossa oli kaikenkaikkiaan 22 toivorikasta osanottajaa. Ilta oli muutenkin tosi hyvä. Puheet olivat hyviä, kaffi oli hyvää ja virret raikuivat niin. että tantere tärisi.

Oma runo-osuuteni meni aivan, kuten ennenkin: sydän tunki soppatorveen, leuat lotisivat ja kieli oli tartuksissa kitalakeen ja olo tuntui typerältä, sekä ennen lausuntaa ja myös jälkikäteen!

Runo on liian pitkä tähän kirjoitettavaksi, joten en saa teiltä koskaan tietoon, olivatko tuntemukset aiheellisia.

Olisikohan paras alkaa kirjoittaan niitä HAIKUJA?

I HATE HAIKUJA!

Mun mielestä on outoa, että pitäis mahdollisimman lyhyesti ja niukalti ympätä sanoja tarkottamaan romaanin verran asiaa.

Runo haikurunoista: Hmph! (siinä onnistuin sanomaan aika lyhykäisesti tuntemukseni).

No, myöntää täytyy, että johtuen näistä luutuneista ennakkoluuloistani minulla ei ole MILJARTTEJA lukijoita, kuten haikurunoilijoilla on. Liekö teittiä tälläkään hetkellä usiampaa, kun...?

Tänään olimme Magnuksen kanssa syntymäkaupungissani.

Iski kaamee ikävä lapsenlapsia.

Koska he eivät voineet tulla meittin tykö, lähdimme me heittien luo. Kävin myös terapiakoira Lyllanin kansa kylävisiitillä. Jälleen kerran huomasin, että vaaleanpunaisen narun päässä on ehkä tämän maailmankaikkeuden komein, kiiltävin ja viisain nelikoipinen karvake. Se tuli taas kerralla selväksi, ei yksin minun, vaan myöskin vierailupaikkani emännän suulla todistettuna.

Lulu sai näkkäriä syödäkseen ja söikin sen mieluusti, jahka ensin ymmärrettiin laittaa sentti Becelliä päälle.

Hiljaisina ja onnellisina ajeltiin Magnuksen kaa takaisin tänne Vähällenevalle. Minä kudoin pätkän vihertävänoranssia vauvan nuttua Etiooppiaan. Tähän nuttuun ei ole tullut yhtään virhettä, josta olen erityisen onnellinen. Nuttu oli minun noin 9:s ja ensimmäinen VIRHEETÖN siis.

Runopiiri oli jäädä mainitsematta kuluvan viikon riennoistani. Harjoittelimme A. Kiven pätkelmää seitsemästä veljeksestä. Minä sain paikata Helenan esittämää dialoogia tällä kertaa. Edellisellä kerralla markkeerasin Eevaa. Minulla ei ole taaskaan muuta, kuin kuiskaajan rooli sitten varsinaisessa esityksessä. Minä en opi nimittäin tekstiä ulkoa. En edes omia sepustelmiani. En, vaikka ovat sanoneet, että KEKSI uusia sanoja, jos unehtuu. Nehän ovat sun omia! Tekijänoikeuslakikin olisi voimaton. Mutta minua kauhistuttaa jo pelkkä ajatuskin, että töklöttäisin estraadilla rinnus rottingilla, enkä muistaisi MITÄÄN! En edes, mikä maa, tai mikä mahdollinen valuutta. HUI OLOKOON!

Eläydyimme viime torstain harjoituksissa niin tekstin saloihin, että ammattinäyttelijätkin olisivat kalvenneet meitä kattellessa.

Lopuksi naurettiin kuollaksemme ja luikautimme laulun "Metsän poika tahdon olla. Sankar jylhän kuusiston...

Ei tainnut kirjaston lukusalissa olla pahaistakaan lukurauhaa.

Kiitos Ellu siitä runokilpailuvihjeestä! Olen saanut ennenkin kehoituksia kilpailuihin, mutta missannut ne onnistuneesti joka kerta. Kun olen kaivanut kilpailuilmoitukset esiin katsoakseni, että JAAHAS, KOSKAS se nyt olikaan se LÄHDETTÄMISAIKA, niin kilpailut ovat jo olleet ja menneet ja voittajillekin kranssit jaettunna.

NYT aion terästäytyä.

Harjoituksen vuoksi kirjoitan nyt hetimiten runosen:

Kyllä hänellä olisi asiaan sanat olleet

mutta eihän niitä...

Ei niitä

niin vaan voinut sanoa.

Juuttuivat kielen päälle.

Johonkin ne ajatuksissa takertuivat

viivasuoran suun taakse.

Hän sanoi vaan,

muina miehinä tietenkin:

" Asiat kyllä suttaantuu,

rahalla saa. Hevosella pääsee".

Kun olisi rohjennut

olisi kertonut, minkä hyvin tiesi:

"Jeesus auttaa. Jeesus antaa elämän.

Iankaikkisuuden".

Jäi sanomatta. Maailman tärkein.

Olikohan joku muu rohjennut?

Lehdessä luki, että oli nukkunut

pois.

Tämä jalkapallonpelaaja edessä keskellä on tyttäremme perheen koiraneiti nimeltään LYLLAN (nimi muutettu ja oikea nimi on tietenkin LULU) Koira on niin hieno, että aivan väkisin tulee joskus kutsuttua sitä LYLLANIKSI, jonka nimen se jo tunteekin. Tottakai tuntee! Sille ei tarvitse sanoa, kuin kerran asia ja se toimii oitis sen mukaan.

Odotamme jännityksellä, koska se alkaa puhumaan. Catherinen mielestä se yks päivä jo sanoi, että LENKILLE! SÄHÄN LUPASIT!

Koirat ovat ihania. Mitä siitä, vaikka ne pari kertaa vuodessa luovat koko karvastonsa viimeistä fiunua myöden uusiksi.

Mitä siitä, vaikka tyttökoirilla on kaikkinaista vaivaa myös muutaman muun kerran vuodessa osuen melko tarkasti karvanluontien välimaastoon.

Mitä siitä, että koirat joskus yrjöskelevät ja pisasevat varsinkin perheeseenä kuuluvien sänkyihin.

Kyllähän sitä itstekkin puklailis, jos menee lehmänreisiluunpala väärään kurkkuun.

Koirat ovat ihania. Ne haisevat hyvältä ja niiden tassunpohjat haisevat hyvältä.

On kamalan kurjaa, kun Magnukselta alkaa NOUKKA ja silmät vuotamaan koirista. Sitä se koira-allergia teettää.

Lyllankin on pahoillaan mokomasta vaivasta ja tahtoo aina nukkua Magnuksen kyljessä, kun on meillä yötä. Itse asiassa se ei suostu kunahtamaankaan muutenkaan Magnuksen vierestä koko vierailun aikana.

Eilen päivällä olimme Maikun ja Eerikin karviaispuskissa (luvan kanssa).

Heillä on kaksi puskaa karviaisia (plus muut marjapuskat tietenkin päälle) ja marjoja niihin tuppaa niin paljon, että vieläkin voisi käydä noukkimassa muutaman sangollisen.

Meillä on kuus (6) karviaispuskaa ja yhtään marjaa ei jäänyt syltyttäväksi asti.

Söimme kilpaa Hälvän marjojamme heti, kun niitä vähäkin irvistelemättä pystyi nielemään. Minä, Magnus ja Charles. Hyökkäsimme kukin tahoillamme aikaisin aamusta krekooliin. Täytyy sanoa, että jos minä olen mestari puljaamaan puskissa, niin YHTÄÄN huonommaksi eivät M ja C:kään jääneet.

Eilen menin onnesta sekaisin, kun näin yhdellä kertaa NIIN paljon ihania tikkelpääriä ja niin meni myös vatsalaukkunikin. OUTOA!

Ennenvanhaan sain syödä viislitraa marjoja ALKUPALOIKSI ja nyt kaksilitraakin (!)jo sekoittaa suolistoa ikävähköllä tavalla.

Hm.. on tainnut kaikki 10 kilogrammaa, jotka olen kutistunut, mennä vatsalaukun kohdalta. No, se on vain hyvä sekin.

Nyt lähdemme Magnuksen kaa Vähäänkyröön Siltarantaan seuroihin.

Magnus ja eräs rouva jakoivat viissataa (500) kutsua.

Aamurukouksessa Mauno rukoili, että jospa jaetusta lukumäärästä kymmenykset tulisivat ja noudattaisivat kutsua. Se olisi sitten Efraim Elon laskuopin mukaan 50 ihmistä.

Kannattaisi kaikkien tulla. Siellä saa hyvät kahvit aluksi ja sitten seuraa laulua.

Mauno ja Eija puhuvat ja minäkin saan lausua runoja.

Olenkin tänään väkertänyt ihka uuden runosen ja lisäksi lausun sen sikaflunssarunon, joka on aiemmilla blogistosivustoillani.

Olen kuulevinani, kovaa vaatimusta, että uutukainen runoni pitäisi ihan näille palstoille kirjuuttaa.

NOH...katsotaan. Mitäpä meikäläinen (vaatimatonta, mutta nöyrää hyssyttelyä) ehkäpä minä ...lievää punastusta ynnä köhimistä.

Nyt täytyy mennä. Onneksi tuli laitettua poskipunat ja silmäsiniset heti päivällä, kun tiesin, että TULEE KIIRE!

Tässä yksi kymmenistä ja taas kymmenistä elämäni aikana

loihtimistani synttärikaakuista.

Vuosi taisi olla 2007. Hm...kelpaisi ihan Kotiliedenki sivustoille, vaikka itse sanon.

Olin siis siellä Riihimäen lähistöllä viikonlopun. Ryttylän kylässä, jos tarkkoja ollaan.

Ilokseni olin saanut yksityismajoituksen. Remontissa oleva retkimajan huone oli varattu minulle koko viikonlopun ajaksi. Siinä oli hyvä asustaa, olkoonkin, että en saanut ovea auki ja olkoonkin, että sitä ei saanut enää kiinni, kun Maila yösydännä tuli sen ystävällisesti avaamaan.

Mitäs pienistä! Mukaani varaama villasukka sai hoitaa avaimen virkaa. ( Sen kun tunki ovenväliin, niin ovi jotenkuten pysyi ummessa).

Ainoastaan kerran joku tuli yön pimeydessä huoneeseen, luullen tulevansa hyysikkään. Asia selkisi onneksi aika pian ja se joku löysi ilmeisesti oikean oven, joka oli myös rakosella ja jonka takana oli puusee.

Minä näin painajaisia retkikämpässäni.En em. tapauksen vuoksi, vaan minulla on usein tapana nähdä painajaisia.

Tiedän kyllä, mistä se johtuu. (Koitappa olla kymmenen minuttia hengittämättä ja jo alkaa painajaismaiset unoset vilistämään alitajuntasi syövereissä).

Minä olen öisin hengittämättä Maunon puheiden mukaan, niin kauan, että hänenkin huokunsa on lähteä loppua joka kerta.

Hän ei uskalla PÖKKIÄ minua, koska tapahtumat sen jälkeen voivat todella salvata hengen häneltäkin.

Olen äkäinen kun herätetään. Olen sanonut, että kesken PAINAJAISTEN saa herättää, mutta ei muuten(Mauno ei kuulemma mukaan näe, koska minä näen painajaisia ja koska taas muuten vaan olen huokumatta. Yhtä kaameesti laitan hänen mukaansa molemmissa tapauksissa).

Ryttylän avoimen ovien yössä näin unta, että uhkaavan näköinen ukkeli seisoskeli lähistöllä haudanvakavana. Sanoin hänelle, että MITÄ SÄ SIINÄ SEISOSKELET KYTTÄILEMÄSSÄ?

Mies häipyi loukkaantuneena ja alkoi mussaantuneena pestä lähistöllä parkissa olevan ruumisauton ikkunoita.

HOHHOIJAA!

Hämmästyksekseni minuakin nauratti, kun kerroin uneni eräälle ystävälleni. Yöllä kuitenkin olisi saanut heiluttaa aika suurta tukkua euron seteleitä, että olisi edes hymyilyttänyt edes maksusta.

Varmaan tuo unien, tai ainakin PAINAJAISUNOSTEN näkeminen tyssää, kun saan elopainoa pudotetuksi.Luulisi, että soppatorvi ja samalla henkitorvikin suurenee, kun lihakset ympäriltä vähenee. Hope so!

Muuten oli Ryttylässä mukavaa. Meitä oli suuri joukko koolla ja saimme iloita yhteisestä uskosta Jeesukseen Kristukseen.

Magnuksen kaima Isostakyröstä tuli vankasti valituksi Kansanlähetyksen Liittohallitukseen ja siitäkin riemuittiin, kun ajeltiin takaisin Pohjanmaalle.

Tänään sitten koitti arki, sekä syömä-että lenkkiasioissa.

Aamusta heti menin pelaamaan BOCCIAA jalkapallikentän reunaan Tervajoen aseman lähistölle. BOCCIAA pelataan niin, että kukin yrittää heittää kahdella sinisellä (tai vaihtoehtoisesti kahdella punasella) pallukalla valkoista pallukkaa mahdollisimman lähelle. Mieluusti ihan kylkeen kiinni. Se on hauskaa!

Peli on siksikin erityisen hauskaa, kun koko ajan ei joku hoe otsa kurtussa, että PITÄIS SAADA NUORIA MUKAAN! Tai, että MISSÄ KAIKKI NUORET OVATTEN?

Ei, vaan olemme kaikki BOCCARIT ikähaitarin paremmalla puolella: + viiskyt. Sielä bocatessa ja pallukoita paiskiessa ei tunne olevansa "saunan taakse vietävä ja klupua otsikkoon" ihmislajikkeeseen kuuluva.

Toisaalta en tunne sellainen olevani missään muuallakaan, mutta sielä kentällä ei edes KUULE sellaisia puheita.

Lenkilläkin väänsin tänään hampaat taas tutussa irvessä.

Oikein tuli kamala olo, kun ajattelin, miten tyytymättömänä hiki tirskuen siinä veivasin tossut lintalla.

Vaikka päivä oli ihana, mistään ei kolottanut, aikaa oli ja kaalisoppaa oli jääkaapissa niin meikäläinen simppaili taas, että on tylsää.

Pyysin anteeksi Taivaan Isältä asennettani. Pian alkoi tuntua, että ne tossut eivät sittenkään tainneet ihan niin lintassa olla.

Huomenna toivon, että peli jatkuu valoisammin miettein.

Nyt pitäisi kirjoittaa runoa. Minulla on esiintyminen ylihuomenissa ja pitäisi olla tuoretta reperttuaaria.

Puolustuksekseni en voi sanoa muuta, kuin :EI KANAKAAN KÄSKIEN MUNI.

Huomenna on uusi päivä, jos Herra suo!

Tässä näkymä jokavuotiselta rengasmatkalta (paitsi tänä vuonna) Ähtäriin.

Joka vuosi teemme Magnuksen kaa retken eläinpuistoon. Joka vuosi ihmettelemme, että kylläpä ovat aika rötiköitä nämät villisiat. Vuosi toisensa jälkeen äimistelemme, miten ilvekset haisevat, kuin parhaat kollikissat. Kesä kesältä arvuuttelemme, ovatko pöllöt hilanneet itseään ylöspäin kolkossa pöllötalon oksistossa. EIVÄT OLE. Ne on taatusti made in Japan muavipöllöjä.

Kertakerran jälkeen syömme eväämme autossa parkkipaikalla, jonka jälkeen lähdemme kotiin.

Tänä kesänä matka jäi väliin. Kukaties käymme siellä TALVELLA. Olemme kerran niin tehneetkin. Kaikki elikot olivat huomattavasti pirteempiä. Sudet ja ketutkin esiintyivät oikein edukseen upeissa talvitamineissaan. Lumileopaarttin pitkä häntä liehui talviviimassa ja ilves raapi kynsillään jäätyneitä hongankylkiä. Kuuma kahvi lämmitti suloisesti meidänkin jäätyneitä tekareitamme ja...no joo.

Enpä muista, onko ollut kirjoitusta, että olen alannut lenkkeilyn? En usko, sillä tänään on viides kerta, kun sen teen.On kyllä totta sekin, että puhun asioista, joita suunnittelen.

Paikat ovat nyt jo kuralla ja peukaloita (!) pakottaa ja päähän ottaa.

Sanoin Magnukselle, että mikä ihme on, että viiskytmetriä kun on tarponut, niin jo rupee ottaan pattiin. Joka askeleella kuiskaan TYLYSÄÄ, TYLYSÄÄ, TYLYSÄÄ...tai anteeksi, joka toisella! Joka toisella karjun: PAKKO, PAKKO, PAKKO...

Sain tänään kirkkoherranvirastossa käydessäni Pauliinalta (nimi muutettu) hyviä neuvoja: Ajattele jotain mukavaa ja kivaa ja KEHITTÄVÄÄ!

Raili (ei ole muutettu yhtään) sanoi, että Lehtisen Kaleb saa kaikki ideat saarnoihinsa juoksulenkeillään.

Hhhmmmppph!

Minä varmaan ajattelisin, jos pystyisin,että kuinka saan ensikesänä laittaa ne peesväriset sortsit kinttuihin, kun kirmailen Yryselän mutkilla ja uudistaa koko lainapeite vaatevarastoni ja kuinka saan uusia kuvakkeeni tähän blogiini jne...

Mutta kuten sanottu olen vielä lenkkeillessäni asteella: TYLYSÄÄ, PAKKO, TYLYSÄÄ, PAKKO!

Jumppaankin aion mennä. Olen aina inhonnut jumppaa! Koulussa(50 v sitten) takarivissä kyyristelin ja kun on käskettiin nostaa vasenta kinttua, paiskin oikeaa. Kun on komennettiin:" VASEN kaks koloome!"meikäläinen on oikaisi oikeaa ...kuus, viis, kaks.

Nyt olen kuitenkin tullut TÄMÄN TIEN TOPPIIN!

Olen kuuskytkolme vee ja runsaista, mutta monista ylikiloista huolimatta saanut pysyä terveenä. No sugar, ei verenpaineita ei kolesteroolia ei mitään.

Nyt kantsii ruveta paneen kampoihin ettei tulisikkaan.

On sellainen tunne, että joissakin aiemmissa blogeissa olen vaahdonnut samoista asioista, mutta jospa joku alkaa tänään vaikka lukemaan näitä vaahdotuksia niin on hyvä, että heti tietää, kuinka tarmokkaasta ihmisestä onkaan kyse.

Ja hyvä on myöskin tietää,että tarmokkuus ei suinkaan ole ensi kertaa puhjennut. EI! Monta monituista kertaa ja AINA on lässähdys seurannut.

Nyt olen kyllä jotenkin pirtelöitynyt ja Magnus sanoi, että näytän jo SURKIAN LAIHALTA.

Mietin tässä, niinkuin ehkä sinäkin lukijani, että missä olen luuhannut nämä viime päivät?

Ensinnäkin meillä kävi vieraita tuolta itäisestä Suomesta. Siinähän meni sitten aikaa ja tupakkia, kun piti pestä tuvan aakkunat, että näkyvät sisällekkin kauniit viljavainiot. Sitten käväisimme syntymäkaupungissani ostamassa pari valospottia seinille, että ihmiset näkevät puhua ja lukea Raamattuansa, kun alkaa meillä se piiri. Meillä kun Magnuksen mielestä on lamput kuin verisiä lihanpaloja.

Kehoitin häntä hankkimaan otsalampun itselleen. Vaikka kyllä se totta on, että eivät nuo 25 kynttelin KORISTELAMPUT liiemmälti valota.

NOH nyt on SPOTTEJA sielä sun täälä. Seuraava hankinta on tietysti kovaääniset kaiuttimet jne. Onkohan iällä jotain tekemistä asioiden kanssa. Kyllä sitä nuorena nähtiin pimeessäkin. Eikä tarvittu kakkuloita eikä kuulokojeta.

Itse lähden huomenissa Suomen Ryttylään Kansanlähetyksen vastuunkantajien retriittiin.

Magnus menee lauantaina Vaasan torille rovastikunnalliseen toritapahtumaan PIIKKERIKSI. Samaan aikaan on myös Vaasan markkinat, että jos ilimaa piisaa, niin väkeä voi olla liikkeellä kivasti.

Minä lähden nyt lenkille ja sitten piskuiseen pihasaunaan pesulle.

Mielessäsi voit kuvitella, kuinka se Kaisa huitoo "iloisena" sauvoilla menemään kipuja kavahtamatta ja liian paksusti puettuna.

Mene sinäkin. Kuka tietää, vaikka saisit saarnan aiheen.