maanantai 25. marraskuuta 2013

Menneen katsantaa

Torvet raikuvat ja kastanjetit helimöitsevät. Tättärättätäää!
Tervetuloa Eija! Upouusi lukijani näillä sivustoilla! :D
On aina positiivinen sähköisku, kun huomaa, että numeroluku on muuttunut oikeassa yläkulmassa.
Positiivista sähinää aiheuttavat kaikki entiset muutkin numerot.
Mitäs muuten tässä kannattaisi istua ja tanssittaa kahta etusormea kirjaimistolla?
Ei mitään!
Mutta, kun tietää, että 59 kappaletta ihmislasta varmasti tulee tänne mhvv:tä tutkailemaan, niin johan juttua alkaa suollattamaan. (mhvv= mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon).
Sitäpaitsi tiedän, että on teitäkin, jotka ette minkään numeron alle ole kirjautuneet. Sekin tieto on omiaan elvyttämään kirjoitusintoa.

Ylläoleva kuva on taatusti ollut näillä sivustoilla ennenkin.
Näette siinä pohjoismaisen muotovalion kaikilla mittareilla mitattuna, eli terapiakoira Lyllanin.
Lyllan on kuuluisaa seropi-rotua.
Se seisoo tuossa kuvassaVilpolan tiiliskivilattialla kuin uljas sfinksi, joka se muuten myös onkin.
Lyllan hallitsee hermonsa sfinksimäisesti joka tilanteessa, aina ja kaikkialla.
Muistelisin, että tuossa kuvanottohetkellä Magnus grillasi juuri makkaroita ja se vahtikoira vahti urhoollisesti, etteivät naapurin kissit tule liian lähelle plantaasimme rajavyöhykettä.

Kuvista puheenollen, Charles sanoi tässä päivänä muutamana, että minulla on blogissani ja facebookissa käytössä koko ajan ne samat, iänikuiset 42 valokuvaa.
No, niin onkin! En saa esille muita.
Kaikki 8:n vuoden aikana räpsimäni kuvat ovat sitäpaitsi toisella koneella.
Ikinä en kahden maanantain välisenä aikana muista siirrättää uusia kuvia tänne.
Lisäksi, kun olisi joku maikea kuvakohde näköpiirissä, niin kamera on peilipiirongin vasemmassa loodassa.
Kännykällä en osaa kuvia ottaa. Kaikki siinä olevat kuvat ovat, joko pöytälevystä, tai kengänkärjistä.

Tuosta kuvasta tämänkertaisesta vielä senkinverran, että siinä on se paljonpuhumaniVilpola.
Se, jonka eteen tulee ensikesänä uima-allas. (Minusta muuten tuntuu nyt, että alan yhä enemmän ja enemmän muistuttaa, paitsi  ulkonäöltä, niin myös puheissanikin Hyacinttia).
Uima-allas  on tosin vain sellainen puhallettava&pumpattava, yhdenihmisen lilluttava (tai ehkä kahden), mutta allas, mikä allas.
Jos meidän uima-altaamme pitää olla kahdenlilluttavaa kokoa, on se käytännössä oltava 4-5 ihmisen vetoinen, koska minä ja Magnus vastaamme 4:ää ihmistä. Emme tiedollisesti, emmekä taidollisesti, mutta ruumiillisesti.

Tänään olin syntymäpäivillä Nikolainkaupungissa. 67-vuotispäivillä.
Rakas ystävättäreni Bärtta oli sankaritar. Vein lahjaksi suklaadilevyn ja patterikynttilän.
Vien aina lahjaksi sellaista, kuta itsekkin haluaisin saada.
Koska syntymäpäivääni on viela jokunen rupeama, aion ostaa itsellenikin samanlaisen  kynttilän. Etukäteen ja lahjansaamisen varmistamiseksi.  Patterikynttilän siis.
En mielelläni käytä muita kuin p-kynttilöitä.
Niiden palamaan vahingossa jääminen säästää hermoja, kilometrejä, huolen tuskaa ja ilmanlaatua. Toisin kuin OIKEAT kynttilät.
Oikeita talikynttilöitä ei mikään voita kauneudessaan, mutta kauneus on haihtuvaa.
Rumuus eikun lisääntyy.
Sain Bärttan synttäreillä elämäni parasta täytekakkua. Ja enkä todellakaan kursaillut kakkuveitsen siirtämisissä. Ehkä söin taas sellaisen saunanapollisen verran tuota ihanaa suloisuutta.
Saunanappo on yleisin mitta meikäläisen syömisissä.

Ajattelin mennä samantein vielä erästä toistakin henkilöä tervehtimään, mutta liikenneruuhka huumasi heti ensimmäisessä mutkassa juhlasta lähtiessäni ja käänsin auton nokan kohti Hälvän suloista ja rauhallista mutkaa.

Viikolla meillä oli taas ihana serkkutyttömiitinki-kokoontuminen. Kokoonnuimme Pläälun kotiin tällä kertaa. Kaikki, me viisi tavanomaista tyttöä olimme päässeet paikalle.
Olin itse paikalla kolme tuntia.
Muutkin olivat joutuneet lähtemään, pian minun jälkeeni.
Kuulin valitusta jälkeenpäin, että niin vähän aikaa olimme kerinneet kokoontuneina olemaan.
Olen tismalleen samaa mieltä!
Kolme tuntia ei riitä alkuunkaan. Emme ehtineet muistella kenestäkään sukulaisesta paljon mitään.
Valokuvia emme ehtineet plärätä ensinkään.
Sovimmekin, että ensi kerralla jokainen varaa 1/2 päivää kokousaikaa ja jokainen katsokoon kohdallaan, ettei sittenkään  ole mitään kiirusta kotiin.

Lähetys&Raamattupiiri kokoontui meillä tiistaina, kuten se tulee kokoontumaan jatkossakin.
Joka toinen pariton tiistai meille voi tulla sadan kilometrin säteellä Raamatun äärelle.Kello 18.30.
Jos joku haluaa tulla kauempaa kuin 100 km säteellä, se on ihan sallittua ja suotavaakin.

Kristiinankaupungissa käväisimme Kristillisdemokraattien EP:n piirin syyskokouksessa
Magnus (ei meidän Magnus), Ewe ja minä.
Oli siellä tietenkin muitakin. Oikein kaksi kansanedustajaakin. Ahvenjärven Sauli ja Östmannin Peter.
Mielenkiintoinen kokous. Niinkuin kokoukset aina. Siis määrätyt kokoukset. Enkä minä epämääräisiin kokouksiin osallistukkaan. Niinkuin ei varmaan kukaankaan.

Sunnuntaina iltapäivällä oli Vähässäkyrössä Naisten kesken iltapäivä.
Sielläkin trönättiin täytekakkua. Sekin kakku oli parasta, mitä ikinä olen saanut.
Vohlaisin taas aikamoisen loiskareen lautaselleni. Lohkaisen aina aikamoisen loiskareen lautaselleni, kun tarjolla on täytekakkua.
En voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät pidä t-kakusta. Varsinkaan kerrrrmatäytekaakusta.
Olen nähnyt sellaisia, jotka pyörivät kakun ympärillä ja voihkivat, kun eivät voi ottaa mistään reunasta sitä pikkuriikkistä palastaan, kun on niin paljon kermaa ja kräämiä joka paikassa.
-Voi, kun olisi hedelmäliivatehyytelökuorrutuskakkua pistaasipähkinävoilla tursutettuna, he itkevät vuolaasti.- Ei aina kermakakkua joka paikassa, he jatkavat vollotustaan.
Olen kyllä omin korvin näin kuullut itkettävän.
Minä pidän kyllä heidänkin haikailemastaan kakusta, mutta kermavaahde on aina kermavaahdetta! Piste. Nih!
Pränkäsin runoineni estradille Naisten kesken illassa, vaikka sopimus ei oikein kuulemma ollut ollut senkaltainen.
Minä taas puolestani muistin, että sopimus nimenomaa oli senkaltainen.
Runon aikana takeltelin pariinkin otteeseen, vaikka kieli kyllä lepatti kosteena ja notkeana kitalakea vasten.
Kesken lausumisen muistin myös kengänkärjessä olevan palkeenkielen.
Toivoin myös hartaasti, että raitahamoseeni nokahtanut salaatinkastikeplätti ei näkyisi rintapieluksessani. Oli siitä siihen, että pysyin lausuessani oikealla rivillä.
Myös  tuttu "tyhmä, mutta surkea"-fiilis nosti myös päätään lausunnan tuoksinan aikana,  mutta tiesin, että kaikki sujuu hyvin. Niin hyvin kuin näillä resulsseilla on yleensä mahdollista.
(Resulssit: vanha huononäköinen&muistinen mummeliini).
Sydäntäni lämmitti myös Keltikin (nimi muut.) kuuluvat sanat ennen tilaisuutta:
-Tarvitsen Kaisaa ja sen runoja puheeni ponneksi.
Keltikka piti sen illan puheen ja alustuksen. Aiheena oli RAKKAUDEN MONET KASVOT.
Keltikka olisi tahtonut, että lausuisin "Miäs"-runon, mutta se ei ollut valitettavasti mukana.
Ilahduin koko miessukukunnankin puolesta, että tätä runoa pyydetään ja se muistetaan.

Pidimme tilaisuuden loputtua palaverin tulevista kevään Naisten kesken tilaisuuksista.
Peli jatkukoon tällä rintamalla. Sitä mieltä me palavasti olimme.

Nyt sensijaan tämä rouva on palavasti sitä mieltä, että tämän pelin ei enää tällä kertaa passaa jatkua,
joten tinttaan pisteen tähän kohtaan.
T: Kaisa Tintstop-Slutskog
--------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 94-98

Minä kuulun sinulle . Pelasta minut!
Sinun säädöstesi mukaan minä tahdon elää.
Jumalattomat väijyvät minua tuhotakseen minut, mutta minä tutkin sinun liittosi säädöksiä.
Kaikelle tulee loppu. Sen olen nähnyt, mutta sinun käskysi ovat ikuisesti voimassa.
Kuinka rakastankaan sinun lakiasi! Kaiken päivää sitä tutkin.
Sinun käskysi ovat alati ohjeenani, ne tekevät minut vihollisiani viisaammaksi.




maanantai 18. marraskuuta 2013

Jokusen aikaa sitten tapahtunutta


Oikein hyvää, mutta mukavaa maanantai-iltaa kaikille teille 58:lle numeroidulle lukijalleni ja myös teille tuhannelle (yskäisy) muulle numeroiden ulkopuolella olevalle lukijalleni.
Mukavaa, että teittiä on. (Torvien toitantaa)...
Kiinnostaa tämä kirjoittelukin huomattavasti enempi.

Kuvat alussa ovat Letkutien varressa olevan talomme pihapiiristä.
Meillä on tasan kolme kukkapenkkiä. Ellei suurta vuorenkilpipenkkiä lasketa kukkapenkiksi.
Tuossa näette niistä kukkaispenkeistä siis kaksi. Ne vaan ovat olemassa, kasvattavat niihin juuttuneet kukkasensa, kuollakseen taas syksyllä uudestaan keväällä noustaksensa.
Erikoisen ilahtunut olen nämä kahdeksan vuotta, jotka täällä olen majaillut, tuosta pyörökukkapenkistä. Yläkuvassa.
Pyörökukkapenkkiin on ihanasti alkanut nostaan nuppiaan puna-apila.
Kaikki luonnonkukat saavat pääni pöperöiseksi onnesta.
Kaikkihan teistä muistavat, että en ole mikään hortonoomi, enkä viherpeukalo nyt ollenkaan.  Tykkään tehdä puutarhassa vaan istumista, kaffinjuomista, taivaallekatselemista ja lukemista.
Mutta niin on kuitenkin pihapiirimme rakas ja kaunis, että ihan itkua vääntää, kun noita kuvia katselen ja ihailen. Maunohan siellä toki ruokkoaa ja ajelee ruohikkoa ja joskus kastelee niitä kolmea penkkiä. Ja ruukuissahan meillä kukoistaa aina samettiruusuja. Että kyllä meillä Maunolla puutarhointia piisaa.
Ellei olisi Joulu tulossa, niin itkisinkin, kun noita kuvia katselen, mutta mitä hulluja. Joulun jälkeenhän alkaa taas pukata kevättä.
Sitäpaitsi minä olen syys&talvi&kevät&kesä ihminen. Ja kaikkia siltä väliltä.

Olen myös leipomus ihminen.
Tänäänkin olen leiponut 70 pullaa. Vajaat puolet korvapuusteja ja enimmät puolet margariinisilmäpullia.
Leipätaikina on ämpärissä par´aikaa liinan alla nousemassa. Taikinasta tulee kahdeksan leipää ilman reikää.

Ehdin nyt kuitenkin teille mielenkiintoisia menemisiäni hiukan kerroskella, ennenkö taikina nousee yli reunojen.
Joskus taikina ei nouse ollenkaan, tai hyvin hitaasti, joten voi olla, että ehdin kertoa kaikki nipusta näppyyn, perusteellisesti ja pitkästi.

En muista pätkääkään (eikä taatusti kukaan teistäkään) kerroinko viime maanantain menoni?
Siispä kertaan ne uudelleen, koska minulla ei ole yhtäkään merkkausta annakan syrjässä menneeltä viikolta, muuta kuin tuon maanantain ja tietenkin sunnuntain kohdalla, jossa on kaksi örmintää.
Enää ei tule edes kahvikupin renkaita kalenteriin, tai rasvarinkuloita, että vois edes ne mainita, jos ei muuta menoa ole ollut.
Ei, en ole lopettanut kahvinjuomista, enkä voikkuleipien syömistä, mutta tässä koneen lähellä olen pyrkinyt minimoimaan kaiken sellaisen.

Viime maanantaina olimme siis Tervajoen aseman lähellä olevassa Ystävyydenkulmassa raamattupiirissä.
Raamattupiirin nimi on Sananen. Siellä meikäläisellä on vaikeuksia päästää suustaan vain sananen, mutta hieno piiri se on.
Sanasesta ajoimme kirkolle toiseen raamattupiiriin.

No niin! Siinä se oli! Sitten seuraakin kalenterissa  5 valkoista päivää.
Ei mitään missään, eikä ketään kussaan.
Paitsi tietenkin torstaina Kirjaston runopiiri ja kuntosali.
Runopiiriin tuli uusi jäsenkin. Anitta (nimi on aavistuksen verran muutettu). Uusi tulokas piristää aina ja runotkin soljuivat tavallista suloisammin kaikilta.
Minä olen alkanut soljuilemaan facebookin runoilijoissa ja lähetän päivittäin runojani kaikkien nautittavaksi (pieni, merkitsevä yskäisy) ympäriinsä, mihinkä ikinä vain keksin. Jakelen niitä sinne sun tänne ja toivon, että muutkin jakelisivat.
Minä olen siinä toiminnassani mielestäni ihan normaali. Kuka kirjoittaja haluaa, että kukaan ei koskaan saisi tietää, mitä hän ylös kirjoittaapi?
Niin, no...kyllä. Onhan niitä pöytälaatikkorunoilijoita. Varmaan paljonkin.
Minä ehdotan kaikille heille sellaisille, että esiin vaan! Runot kehiin laatikostoista!

Sain kantaa omia runojani kehiin sunnuntaina ihan kahdessa eri paikassa.
Laihialla ja Isossakyrössä.
Laihialla oli rovastikunnallinen naistenpäivä ja minua oli pyydetty sinne lausuilemaan omitekemiä runojani.
Samana päivänä oli meillä Isossakyrössäkin Naisten kesken iltapäivä, mutta laskeskelin innoissani, että ehdin hyvin kaahata Laihialta Isoonkyröön tilaisuuksien välissä.
Niinkuin ehdinkin.
Perjantaina, kun ajelin kirkolle perunoita ja sen sellaista ostelemaan, niin ajattelin siinä tyyrätessäni, että muistavatkohan naiset Pappilassa Naisten kesken iltapäivää varten tehdä sitä ja hakea tätä?
Nyt, kun minä en olisi alkuvalmisteluissa mukana tällä kertaa.
Silloin, siinä hetkessä, iski niinsanottu pommi vasempaan pikkuaivolohkooni leviten savuamaan koko aivomössööni.
Olin itse unohtanut hoitaa ilmoituksen antamisen seurakuntailmoituksiin paikallislehteen!
Se on minun tehtäväni ja on aina ollut. Olisin mukana, tai en.
Siitä siihen, etten tyyrännyt kauhuissani koslaani ohivirtaavaan Kyrönjokeen.
Onneksi meillä seurakunnassa on hoksusta kotoisin oleva sihteeri, joka oli laittanut lehteen, että tilaisuus yleensä ON!
Kyllä asiat on niin, että asiat hoituvat hyvin, ilman erästä mommaa Hälävänmutkalta.

Runoilu meni hyvin molemmissa.
Vesihörppyjä piti tosin ottaa runojen välissä ja olisi ollut otettava joskus lauseidenkin välissä, mutta se ei tahtia haitannut.
Eikä sekään, että ääni värisi hivenen liikaa, kun ottaa huomioon runojen luonteen, mutta mitä väliä?
Olisin saanut myytyäkin kaksi runokirjaani, mutta kuten muistatte painos on loppu.
Voi ehkä hivenen olla niin, että kirjasta otetaan lisäpainos, mutta se ei ole vielä lopullisesti selvää, joten revittelen siitä myöhemmin.
Tunsin itseni myös estraadilla näpöttäessäni typeräksi/tolloksi/rumaksi ja paksuksi, joten uskon vakaasti, että onnistuin hyvin lausumisessani.
Kynsinauhojen nyppiminen ja järsiminen on myös ottanut laantuakseen. Harkitsen jopa hankitsevani jotain uutta kynsilakkaa ja sen päälle jotain ihania blinblig-tarroja.
Jotain sähäkkää kumminkin tuon veresliha-ajan muistonkin eliminoimiseksi.
Elämä on laiffii!

Ja kyllä minä olin kirkossakin sunnuntaina. En vapaaehtoisesti jätä kirkossakäyntiä ikinä väliin, niinkauan kuin henki pikkasenkaan pihisee.
Laihian naistenpäivä alkoi jumalanpalveluksella.

Tähän tyssää tämäkertainen raportointi jatkuakseen ensi maanantaina, jos rakas Jumala suo.
T: Kaisa Aivander-Mössyksten
--------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 90-93

Polvesta polveen pysyy totuutesi.
Sinä panit paikoilleen maan ja se pysyy.
Sinun päätöstesi varassa on yhä kaikki, koko luomakunta palvelee sinua.
Ellei lakisi olisi ollut minun ilonani, olisin menehtynyt kurjuuteen.
Milloinkaan en unohda sinun säädöksiäsi, ne antavat minulle elämän.



maanantai 11. marraskuuta 2013

Tähän saakka tapahtunutta


Ihana päivä ulkona. Raikas pikkarainen tuulenhenkäys sillöin tällöin oksistossa värähtääpi ja aurinko loistaa koko komeudessaan taivaan suloisessa sinessä.
Näin runollisesti alkaa tämänkertainen mhvv:n päivittely.
Mikäs täällä peräkammarissa on istuskella ja kerroskella teille viikonvarrella koettua ja nähtyä.
Enkä minä varmaankaan ulos olisi mennyt, vaikka en kirjottelisikaan. Sisällä istuisin ja tietenkin kärsisin pistäviä, mutta syyttäviä omantunnon tuskia, kun pitäisi, pitäisi, pitäisi ulos mennä. Terveellistä, raitista ilmaa hengittämään ja ruumiinliikuntaa suorittamaan.
Minä itseni kuitenkin tunnen. Olen tullut tutuksi minun kanssani tämän jo melkein sadanvuoden matkan aikana ja varrelta.
Sisällä minä istuisin ja kynsinauhoja nyppisin.
On taas muuten menossa kynsinauhojen nypintäkausi. Ne ajat tulevat aina. Senkin olen lyhyenlännän elämänläntäni vieriessä oppinut huomaamaan.
Postissa, kun olin töissä, niin kehittelin tavan, jota käyttämällä sain vereslihaiset sormeni piilotettua asiakkaiden katseilta.
Näpyttelin tietokonetta kaikki muut sormet koukussa sisäkämmenen sisälle, paitsi etusormet, joita vain osasinkin kirjuuttaessa käyttää. Etusormissa oli ihonväriset laastariläpykät.
Kurja tapa on nypiskely. Kieltämättä.
Jos pystyisi pitämään rakennekynsiä, en koskaan nyppäisi yhtäkään kynsivallin pipenöäkään irti, mutta kuten muistatte, rakkaat lukijat, rakennekynsien pito ei meikäläiseltä onnistu.
Perhekuntani jäsenet (eivätkä varmasti muutkaan) eivät tuntuneet ilahtuvan, jos piti olla varuillaan, että suuhun jäisi pyörimään rakennekynsi mutusteltaessa minun leipomiani korvapuusteja.
No, tälläistä ei onneksi päässyt koskaan lyhyen rakennekynsikäyttöni aikan tapahtumaan, kuten monet teistä muistavatkin.
Todistettavasti löysin jok´ikisen pudonneen kynnen ja ihan muualta kuin taikinoista.

Sitten selostan tämänkertaiset valokuvat.
Alakuvan rautalankataideteos löytyy Vilpolan oikeanpuoleiselta seinämältä.
Siinä on yhdistettynä Sirkkelin vääntämä rautalankaenkeli, omavääntämäni rautalankasydän, rautakoukku ja ihan tavallinen rautalankavyyhti.
Yläkuvassa seisomme Paola (nimi muut.) ja minä maailman toiseksiupeimmassa kirkkorakennuksessa. Nikolainkaupungin pääkirkossa.
Minä olen kuvassa tuo oikeanpuoleinen ja Paola niin ollen vasemmanpuoleinen rouvashenkilö.
Mauno näpsäisi kuvan, kun olimme arkipäivän rukoushetkessä Vaasassa taannoin. Magnuksella oli puhe ja minä olin hiljaa. Paola toimi juontajana.

Kalenterissa on kuulakärkikynää käytetty viimeviikon aikana melkein jokaisen  päivän kohdalla.
Torstain päällä on kokeiltu, pelaako kuulakärkikynä.
Kynä näyttää pelittäneen hyvin, mutta kyllä muutakin sinäpäivänä tapahtui.
Runopiiri ja kuntosali ovat vakio häppeninkejä torstaiden kohdalla.
Tänään oli sanomalehdessä Tekstaten-palstalla (palstalle saa lähettää kehumisia, urputuksia ja valituksia), kuinka joku runopiiri oli jättänyt jonkun piiriläisen sivuun jostakin. Kovasti käskettiin moisesta tempusta häpeämään.
Meidän runopiirissämme on sääntö numero ykkönen, että emme koskaan jätä ketään sivuun.
Olemme aina kaikki kolme yhdessä rintamassa ja muutenkin tuemme toinen toistamme tyvenessä ja allikossa. Kyllikki, Ewe ja minä.

Erään viimeviikon päivän kohdalle on pieneen tilaan tukittu kaksikin tilaisuutta.
Tärkeitä, hyvin tärkeitä, molemmat.
Taaskaan en voinut valita kuin vain toisen, vaikka sitä paljonpuhuttua värkkiä kyllä löytyisi kumpaiseenkin, jos voisi kahtiarevetä.
Olin ihan kokonaisena, koko komeudessani läsnä meillä kotona pidettävässä lähetys-ja Raamattupiirissä.
Posket punaisena laitoin pöytään leipomiani öörfiilareita, lettuhillopiirakkaa ja kaurakeksejä.
Jälkimmäisille olisi paremminkin sopinut nimi kaurapuuropalaset.
Minä ja minun reseptinlukutaitoni. Tai, kyllä minä lukea osaan, mutta en koskaan oikein usko ja luota, mitä niissä sanotaan.
Lisäsin ronskilla kädellä kaurahiutaleita kulhoon, koska  taikina vaikutti liian vetelältä.
Noh...tuloksena oli  kaikkea muuta kuin vetelät kaurakeksit. Tuloksena olivat oikeammin sanottuna kaurapuuropallukat.
Hiukan sydänalassa helpotti, kun Catherine sunnuntaina sanoi kahvia juodessaan ottavansa toisenkin kaurapuuropallukan syödäksensä.
Lullan ainakin tykkäsi niistä kp-pallukoista Jopa enemmän kuin vihreän kuulan puolikkaasta, jonka syömistä se teetteli pitkään.

Keskipaikkeilla viikkoa istuimme Magnuksen kanssa karvarissa nykyisen tapamme ja käytäntömme mukaan.
Kampaajalla yhdessä näpöttäminen on tullut tavaksi täällä maaseudulla asumisen myötä. Matkat ovat näes pitkiä ja monia hiilijalanjälkiä ei saisi tulla. ;)
Kun oli Magnuksen vuoro istua saksittavaksi, minä itkin hiljaa sivustalla.
Jos minulta tosissaan kysyttäisiin, niin en antaisi leikellä Magnukselta yhtäkään fiunua. Noh, ehkä päänkupuralta hiukan.
(Pienenä tarkennuksena mainittakoon, että päänkupuralla ei ole vuositolkulla kasvanut juuri ensimmäistäkään hiussuortuvaa).

Lopuilta viikon ampaisin aamusta heti seurakuntatalolle isänpäivälunchi-talkoisiin.
Kuorimme muutaman säkillisen porkkanoita, sekä punajuuria.
Meitä oli isohkon muovisen tynnyrin äärellä neljä tomeraa naista, Syvän hiljaisuuden vallitessa kuorimme porkkanat ja punajuuret.
Yritin kuumeisesti keksiä jotain puheenaihetta, mutta jos jotain mielestäni keksin, niin en voinutkaan sitä esille julkituoda, koska en olisi kuullut, mitä minulle vastattaisiin.
Kuulokoje oli unohtunut pianon päälle ylioppilaslakin alle.
No, ei sentään, vaan se oli unehtunut vakiopaikalleen mikron päälle.
Kamalaa, kun ei aina muista ottaa tarpeellisia varaosia mukaan. Onneksi hampaat sentään vielä pysyvät mukana.
Silmälasitkin tulevat mukaan jo vanhasta tottumuksesta, kun ovat nenänpäällä yli puolivuosisataa keikkuneet.
Seuraavana talkoopäivänä sain ihan ypösen yksin kuoraista säkillisen palsternakkoja.
Palsternakkaa ei meikäläisen tule ikinä ostettua, vaikka Huivi sanoi, että sopat mitkään eivät ole mitään ilman palsterinakkoja.
Seuraavan kerran, kun soppaa keitän, niin lisään muistilappuun: osta palsternakkaa, että tulis hyvää soppaa!
Sain talkoissa myös latoa juomakupposet sopivaan kekoon.

Talkoopäivän lopuksi sain vielä olla keittiön salamannopean tiskikoneen ääressä peseskelemässä kaikensorttista kippoa ja kappoa.
Jos jostakin, niin talkootyöstä olen onnellinen. Eläköön talkootyöt ja talkootyöntekijät mahdollisimman kauan.
Tosin meikäläisen talkootyöt ovat aika rajoitetut. Käsityötalkoisiin en pysty osallistumaan ollenkaan.
Syy: peukalo keskellä kämmentä ja vielä päällypuolella kämmentä (eikä aina siinäkään).

Kökkäpaikasta lähtiessäni käänsin ooppelin, molemmilta puolilta hieman rytyssä olevan, nokan Ylistaroa kohti. Siellä kokoontui meitä innokkaita kirjoittajaharrastajia taas yhteen.
Teimme erillaisia kirjoitustehtäviä ja minä sain omalla vuorollani lukea ääneen omitekoisen runon.
Kirjoituskurssin aikana saisi antaa kirjoituksiaan porukan ruodittavaksikin, mutta minä en ole siihen vielä lähtenyt mukaan. En usko, että lähdenkään.
Kuten tarkkasilmäiset ja korvaiset lukijani ehkä muistavatkin, en kestä ruodintaa. Heikot hermot ja kiihkeä tunneasteikko plussasta miinuksen puolelle katsokaas.
En ollenkaan epäile, ettenkö saisi rakentavaa, hyvää, varteenotettavaa, uuttaannuttavaa ja inspiroivaa palautetta, mutta...
Tiedän, että olen suorastaan tyhmäkin kieltäytyessäni tämän asian kanssa, mutta ei. ei, ei, ei!
Viime kerralla ruodimme erään kirjoittajan kirjoitusnäytteen.
Kirjoitus oli osa suuremmasta kokonaisuudesta. Mielestäni siinä pienessäkin näytteessä oli oikeaa otetta ja  lukemaansa tempautui heti mukaan.
En aina tiedä tempaavatko minun runoni mukaansa. Osaan ne kuitenkin niin lukea, että ne ehkä sitäkin hiukan tekevät.
Nyt tänään kuulin sellaistakin puhetta määrätyltä taholta, että Runolliseen kirjaani tilattaisiin  hiukan lisäpainosta.
Se olisi ihan mukavaa, varsinkin kertoa sille yhdelle, joka kirjaa on jo kysellynnä.

Sunnuntaina oli isänpäivä, kuten kaikki muistavat.
Tänä vuonna emme nyt sitten menneet seurakuntatalolle lounaalle, koska Catherine sanoi, että Lyllan haluaisi tulla mukaan juhlintaan.  Hyvä olisi kuulemma saada senkin yksioikoiseen elämään hiukan virikettä joskus.
Olin samaa mieltä, vaikka seurakunnan diakoni sanoi, että kyllä koiran saa ottaa mukaan.
-Mitä rotua se on? diakoni kysyi.
-Seropi. Se osaa puhua melkein pari lausettakin kovan paikan tullen, revittelin minä.
En kumminkaan uskaltanut mennä ihan valalle asti lupaamaan, että Lyllan pysyisi pöydän alla koko atrian aikaa, joten sanoin, että emme nyt tällä kertaa valitettavasti pääse tulemaan.
Yritin tehdä meille hivenen samansuuntaista sapuskaa  Letkutien köökissä kuin srk:n talollakin tarjottiin. Ei kuitenkaan ihan mennyt kuin Strömsössä ja varmasti seurakuntatalolla.
Magnuskin pouhotti perunoita niin julmetun kauan, että vain muutama pottu säilytti luonnollisen pyöreytensä. Muut menivät muussiksi.
Kaikki söivät kuitenkin kupunsa täyteen ja päälle nautittiin täytekakkukahvit.
Magnus sai lahjaksi villatakin ja vihreitä kuulia.
Kuulat paukuteltiin loppuun samantien. Pois kuleksimasta ja pyörimästä.

Isänpäivän iltana ajelimme vielä Nikolainkaupunkiin seuroihin.
Seuroilla oli taas se vihellettävä nimi, mutta se ei tahtia haitannut. Seurat, mitkä seurat. Ei nimi miestä pahenna.

Lopetan asiain raporteeringin tähän ja jatkan, jos Luoja suo, viikon päästä.
Olen tämän raporteeringin välissä ollut Sanasessa (eräänlainen Raamattupiiri tässä lähistöllä sijaitsevassa Ystävyydenkulmassa) ja toisessa eräänlaisessa Raamattupiirissä Ewen ja Matthewin kotona kirkolla. Siksi venähti taas niin myöhäseksi.(Äänekäs haukotus).

T: Kaisa Vässynen
-------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 84-89

Kuinka kauan annat palvelijasi odottaa? Milloin langetat tuomion vaioojilleni?
Röyhkeät kaivavattielleni kuoppia, nuo, jotka eivät piittaa sinun laistasi.
Sinun käskysi ovat oikeat. Auta minua! He vainoavat minua syyttä.
He ovat miltei tuhonneet minut, mtta minä en hylkää sinun säädöksiäsi.
Anna minun elää, sinä uskollinen, niin olen kuuliainen sinun liitollesi.
Herra, sinun sanasi on ikuinen.
Sen luja perusta on taivaassa.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Kokonainen viikko mennyt


Tässä ollaan. maanantaissa, taas.
Paikka: yhdistetty kodinhoito&peräkammarihuone.
Nyt on kuitenkin valaistus hivenen enempi kohillaan kuin viimeksi.
Pimeänä ei ole kuin kaksi lamppua tässä pääni päällä. Viimeksihän ei ollut kuin yksi lamppu toiminnassa. Magnus kävi lamppukaupassa hakemassa lamppuja, koska meillä alkaa tiistaina lähetys- raamattupiiri ja pitäähän tulijoiden nähdä missä ovat.
Sellasia spotteja ei kuitenkaan ole vielä keksitty, että meikäläinenkin näkisi kunnolla.
Yksi kunnon spotti (aurinko) ei ole tänäänkään silmäänsä raotellut ainakaan näillä Hälvän raukoilla rajoilla.
Tähän asti olen lueskellut ja kirjoitellut asioita ilman silmälaseja. Nyt alkaa tulla totaalista toppia siihen asiaan.
Lukiessani ja koneella ollessani minun pitää siristellä niin ankarasti, että pakkaa jo lopuksi vetää suonta silmäluomista ja nenänvarresta.
Silmieni kalvoilla vaeltelee outoja plättejä sinne&tänne, jotka estävät myös näkemistä. Ne PLÄTIT voi kyllä silmiä pyöräyttämällä HEITTÄÄ syrjään, mutta ne palaavat pian takaisin entistä ehompana.
Olen alkanut hiljalleen pelätä, että nämä sumiaiset (vai mitä ihmeen lasiaisia ne ovat) peittävät kohta koko pullosilmieni pinnan.
Kyllä! Minulla on kaksiteholasit. Kyllä!  Minä tiedän, että on olemassa pullosilmälääkäreitä.
Pitääpä katsoa.

Torvet eivät tänä maanantaina törähtele, paitsi tietenkin kaikille teille 57:lle ja muille, jotka eivät ole itseänsä mihinkään lisäilleet.
Torvi voi kyllä oikeastaan soida, sillälailla vertauskuvallisesti, tänäänkin koska sain eilen ihkauuden muutenvaan-lukijan. Helleenin.
Helleeni kertoi, eilen seuroissa kaffeella ollessani, löytäneensä blogini ja lukeneensa sen viimmosinta sivua innolla.
Kerroin hänelle,  että juttuja on blogissa vielä kolmesataa lisää. Minusta näytti, että Helleenin käsi hiukan tärähti, hänen siinä kaffia kaadellessaan.
Uskon kuitenkin, että innosta. ;)

Yläkuvassa on liiteristämme, ynnä muista pelukopeista löytyneitä, työkalujen rautaosia.
Taitaa siinä rivistössä olla yksi hevosenkenkäkin ja koukku.
Ne sopivat minusta, olivat sitten, mitä ikinä olivatkaan, hyvin tuohon Vilpolan lankun päälle.
Hevosenkengästä juohtui mieleeni, että kuulin eilen (tai toissapäivänä se taisi olla) televisiosta, että joku kilpahevonen juoksi ilman kenkiä.Se oli joku raviohjelma , jota katsoin.
Asia tuli minulle täydellisenä yllätyksenä.
Tiedän kyllä, että hevosella ei syntyessään ole kenkiä, mutta että se voi juosta ilman niitä, tuli lievähkönä sokkina.
Eiko sen kaviot kulu polviin asti, kun se juoksee kilparadalla?  Tietenkin ne kynsikkäät kasvavat uudestaan, mutta...
Muistan kyllä takavuosien ihmis-kilpajuoksijan, joka paljain jaloin radalla kirmasi, mutta, mutta...
Ehkäpä tämä hevoskenkä-asia  minulle vielä selviää.
Olisi mukava mennä hevoskilpailuihin seuraamaan paikan päälle, kuinka paljasjalkaiset hevoset siellä kilpaa kirmaavat, mutta en tiedä pystynkö?
Muistan, kuinka joskus aikojen alussa olin Vaasassa raveja seuraamassa, mutta hermostuin totaalisesti niistä  piiskojen sivalluksista, joita kilpajuoksijoiden lautasille läiskittiin.
Kuulemma meno on muuttunut ja sakkoja saavat, jos lyövät. Mitä niillä piiskoilla sitten tehdään ollenkaan? Minä vaan kysyn.

Jos yläkuvassa on työkaluja, joita appifaarini on käyttänyt ja tarvinnut, on alakuvassa ovenkrivat, joihin oma vaarini on eläessään usein tarttunut.
Kuulin vaaristani taas uusia tiedonmurusia, kun olin Ewen ja Matthewvin luona syömässä omenapaistosta ja jäätelöä lauantaina.
On valtavan ihanaa kuulla kaikkea mukavaa omasta vaaristaan ja ikäänkuin tutustua häneen paremmin.
En usko, että vaaristani mitään vähemmän mukavaa kerrottavaa oliskaan, mutta enpä niitä haluaisi  kyllä kuunnellakkaan.
Minun lapsenlapsienilapsienlapset (!) joskus, kun näitä kirjoituksiani lukevat, niin toivottavasti ajattelevat, että olipas säyseä ja mukava muori.
En alkaa tänne huonoja hetkiä, enkä todellisia karvoja paljastelemaankaan, koska uskon, että eivät niitä haluaisi lukeakkaan.
En kerro, kuinka isoisoisoisomummunsa  joskus paiskoi kiukuissaan peltimukeja (mielellään täynnä maitoa tms.)  pitkin tiskipenkkejä, tai karjui suoria sanoja heidän isoisoisoisopaapalleen, tai mitenkä mummu  sanoi madonluvut kaupanmyyjättärille ja puhelinlehtikauppiaille...
Kuka semmosta haluaa lukea? Ei kukaan!
Saakoot he siis tietoonsa vain kaikki säyseydet ja muut  mummunsa rakkauvvet ja riemastukset.
Sitäpaitsi pyydän aina anteeksi elleskaappini, joten ei niitä tarvitse enää muistella mustaa valkoisella.:D

Jurvassa olimme Eikun kanssa viime viikolla eräänä kauniina iltana.
Mainittakoon, että reitti on tullut meille niin tutuksi, että pimeässäkään emme edes meinaa enää eksyä. Niin tuppas aina alkuaikoina käymään.
Eikulla oli puhe ja minulla runoja.
Lausuin yhden muutaman viikon vanhan runon ja yhden samana päivänä örmityn runon.
Edellinen meni kutakuinkin hyvin. Korppusuuhunkin avun toi vierssä pöydällä hyvin saatavilla oleva punainen mehu.
Uusin värssysikermä meni puolestaan penkin alle. Totaalisesti.
Ensinnäkin luulin lausuvani ihan toista hiljakkain sepittämääni runoa ja toiseksi en käsittänyt pätkääkään, mitä olin runossa ajanut takaa.
 (No, en tietenkään, kun luulin ajavani takaa ihan muuta, kun luin).
Sanoin runon lopuksi. että yleisöllä ei ole mitään syytä huolestua, jos eivät ymmärtäneet mitään, koska itse tekijäkään (so minä) ei ymmärtänyt.
Itse tekijä sitävastoin  toivoi taas, että Jurvan pappilan salainen lattialuukku olisi auennut ja klopsauttanut minut perunakellariin perunoiden päälle huohottamaan ja lepäämään.
Se on tämä taiteiden tie joskus aika muhkuraista.
Sain kuitenkin myytyä lopullisen viimeiset kirjani. Kaikesta huolimatta.Nyt niitä ei enää ole yhtäkään.

Torstaina kokoontui tietenkin, kuten aina torstaisin,  Isonkyrön kirjaston runopiiri.
Kaikki piiriläiset olivat koolla. Kylli, Ewe ja minä.
Paitsi runoista, me keskustelemme aina muistakin korkeakulttuurisista asioista.
Meillä on aina hauskaa ja hyvä olla tuossa piskuisessa piirissä.Kaikki asiat tulevat ortninkiin lempeää kritiikkiä käyttäen.
Sinne runopiiriin ovat  kaikki tervetulleita. Se ei ole mikään sisäänpäinkääntynyt umpilopiiri, vaan avarakatseinen pirtelöpiiri.
Ota hyllystäsi mielirunokirjasi mukaan ja tule joukkoon tummaan. Joka torstai klo 14.00

Magnus oli viikonlopun Ryttylässä miestenpäivillä.
Niinpä pieni hiirikin sai rohkeuden tulla makuuhuoneemme nurkkiin kuikuilemaan ja viiksiään värisyttelemään.
Se ei innoissaan huomannut killeriä ja niin siitä tuli entinen rohkea hiiri. Ilman värinää koskaan enää.
Minä aloin taas suunnitella talon myynti-ilmoitusta. Kuten aina teen syksyisin ja kylmien tulon aikana. Se aika on nimittäin juuri hiirien kansainvaelluksen aikaa.
Onneksi Charles heitti värinättömän viiksivallun ikkunasta ulos.
Muuten olisin taas joutunut nukkumaan sen kanssa samassa huoneessa. Vaikka olenhan minä nukkunut viikonkin kuolonjäykän liruhännän kanssa.
Tarkkamuistisimmat ja vanhimmat lukijani varmaan muistavat. Yäk, yäk, örk, örk...

Pyhäinpäivänä meillä runopiiriläisillä oli Orisbergissä taas hetki runolle-tilaisuus. Jokavuotuinen ja jo traditioksikin tullut.
Nyt emme olleet kirkossa juhlaa pitämässä, vaan huvilassa.
Neljä lausujaa oli kutsuttu mukaan kuntarajojemme ulkopuolelta, samoin puhuja.
Seurakunnan Päiväkuoro lauloi kanttorin säestämänä. Kauniisti lauloivatkin!
Yritin myös koko juhlaa edeltänen päivän pusertaa uutta pyhäinpäivärunoa, mutta ei onnistunut.
Monenmoista värssyä kyllä olisi pukannut, mutta ei mitään herkkää.
Ehkä se johtuu siitä, että meikäläinen on yhtä herkkä kuin järvilahna.
Lausuin sitten runon, jonka olen kirjoittanut jo joku vuosi sitten.
Lausuminen meni aika hyvin.Meiltä kaikilta.

Sunnuntaina menin Isonkyrön kirkkoon jumalanpalvelukseen klo kymmeneksi.
Istuin penkissä ja iloitsin, että minulla on niin hyvä kotikirkko.
Niin hyvät kaikki ja niin hyvää kaikki.
Seurakuntasalin keittiössä  oli keitetty ohraryynipuuroa ja puolukkakeittoa ja kaikkia kirkkovieraita kutsuttiin syömään.
Söin hyvällä ruokahalulla ja runsaasti. Olisin syönyt vielä enemmänkin, mutta mahaani mahtuu vai pari saunanapollista kerralla.

Illalla sitten menimme Nikolainkaupunkiin seuroihin Huutoniemen suloisenihanaan söpöskäkirkkoon (sydän, sydän, sydän).
Seuroista Asevelikylään. Eerikki- vävy teki pitsaa. Niin hyvää pitsaa, kun Eerikki-vävy tekee, on vaikea saada mistään. Itse asiassa sellaista ei saa mistään.
Näihin makoisiin tunnelmiin päätän raportoinnin tähän. Olisi varmaan pitänyt päättää jo hivenen aikaisemmin, mutta päätä itse jaksatko tänne asti.
T: Kaisa Ohranen-Vellington
------------------------------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 81-83

Minun sydämeni ikävöi apuasi, sinun lupaukseesi minä panen toivoni.
Minun silmäni ikävöivät sinun sanaasi, minä kysyn:
"Milloin rohkaiset minua?"
Vaikka olen kuin savun käpristämä leili, en unohda sinun käskyjäsi.