Kesäinen viikko (ainakin kalenterin mukaan) takanapäin

Torvien kauniisti törähdellessä alkaa tämä kesäkuun viimmonen blogisivu aueta.
Verestävillä silmillä huomasin taas eräänä päivänä, että blogin seuraajanumero oli muuttunut t63:ksi!Jonkun aikaa numero oli ollut 62, jota ennen se ehti 63:ssakin hitusen aikaa käväisemään ja olemaan. HIENOA! :D
Töttöröö...töttörööö...töttöröö!
Jussi on mukaan liittynyt ja siitä olen hyvin iloinen. Tervetuloa Jussi!!!
Terveoloa tietenkin taas kaikille teille, jotka entuudestaan virallisesti numeron takana olette ja terveoloa tietenkin teille sadoille ja taas tuhansille, jotka epävirallisesti sivustoani seuraatte.
Olen teistä iloinen, koska tyhjille seinille olisi tylsä kirjoittaa.

Jälleen taas oli valokuvista puutetta, mitä tuohon ihan alun alkuun liittelisi.
Jotenkin ei osaa aloittaa kuvatta. Sitäpaitsi kuvia retostellessa syntyy asiantynkää, mistä kirjoittaa.
En vaan voi käsittää, että kuvat virtuaalialbuumistamme loppuvat, vaikka kerran viikossa vaan kirjoitan. Luulisihan ennemminkin, että joka lauseen (ja sivulauseen) perään olisi lätkäistä fotograaffi, mutta eipä vaan ole.
Kuvia ON  kyllä viljalti, mutta kaikissa on aina jotain sellaista, että ei käy esille laittaa, muuten kävis.
Esimerkiksi omaa pärstääni en kernaasti sivuille lätkis, kuten kaikki muistavat.
Tuo keskimmainen omapärstäkuvakin tuli mukaan ihan vahingossa. Taatusti en siitä kohtaa näpykkätä painanut, mutta milli milliltä sitä alkoi sivulle suoltumaan.
Olkoon sitten siinä.
Kuvassa pönötän vaarini kiikkutuolin vieressä tekopyhän näköisenä- ja oloisena. Kuva ei ole meidän yläkerrasta, vaan vaarini aikoinaan asuttaman talon ylävooningista.

Ehkä ilmeni ja käsieni asento olisivat olleet toisenlaisia, jos kuva olisi meidän yläkerran pöksässä otettu.
Olisin ehkä uskaltanut istahtaakin ko keinulavitsaan, jos se olisi meillä.
Nyt en kuitenkaan uskaltanut. Mitä, jos  tuoli olisi levinnyt allani?   Mikä olisi eteen tullut ja kuinka naama pantu?
Tuolihan ei ole meidän. Ainoastaan vaari oli meidän ja häntä ei enää ole.
Tosin vaarikaan ei ollut köykäsimmästä päästä, mutta en silti uskaltanut. Meidän suvusta aika moni ei ole köykäisimmästä päästä. Siitä Charles on saanut puolustusmuurin tuhtiuteemme. VIKA ON SUVUN GEENEISSÄ!
Ehkä sellainen geeni todella suvun suonissa virtaa, joka laittaa oikean käden suonenvedonomaisesti pusertumaan haarukan/lusikan ympäri ja fletomaan taukoamatta sapuskaa kitusiin.
Ehkä, mutta mene ja tiedä!

Alimmaisessa kuvassa on vaarini rakentama mankeli.
Siitä olen jo aiemminkin levitellyt kuvaa, mutta mankeli on mielestäni niin hieno, että se kärsii tulla esiintuoduksi vielä nyt ja tulevaisuudessakin monta kertaa.
Yläkuvassa on kevään ensimmäinen amppari kohmeisena keittiön ikkunanpielessä.
Amppari kannettiin helläkätisesti pyyheliinassa ulos. En tiedä onko kaveri yhtään sen vähemmän kohmeinen tälläkään hetkellä. Sen verran on kylmää pidellyt.

Sen verran kylmää piteli myös viimeviikolla, että perunanvarsien päät olivat aamulla turpiinsasaaneiden näköisiä ja oloisia.
(Turpiinsasaanen näköinen= tumma&vetelä ja nupit muutenkin nuupalla).
Samoin oli käynyt sipulinvarsien nokille ja kosmoskukkavarsien nupeille.
Kyllä otti nuppiin. :(
Ilokseni kuulin uutisissa tänään sanottavan (vai oliko eilen), että peruna kyllä kasvattaa varttaan, vaikka siihen kylmä vähän krapsahtaakin.
Tosin minulle on kyllä ne mukulat tärkeämpiä kuin varret, mutta kaitpa mukulatkin jatkavat kasvamistaan, kun on varsia, mistä imeä elämän eliksiiriä itseensä. Taitavat imeskellä sitä pääpottua, jos tarkkoja ollaan. Minä en ole ammatiltani perunanviljelijä, niin minun ei tarvitse olla niin mahdottoman tarkkakaan.

Viimeviikolla huomasin myös, että kirjankirjoituskilpailun voitto oli krapsahtanut jollekulle muulle kuin minulle! Luin kilpailun alullepanneen kustantamon sivuja, kun mitään ei alkanut kuulumaan (yskähdys).
Siellä luki, että voittajat on valittu ja että perästä kuuluu. Nimiä ei mainittu, mutta voittajille oli jo ilmoitettu.
Muistelin heti, että olenko minä  saanut mitään ilmoitusta mistään?
Suqse Badwarzds kyllä ilmoittaa sähköpostissa päivittäin, että KAISA, OLET VOITTANUT, OLET VOITTANUT! Tarvitsemme vain tilisi-ja tunnusnumerosi, niin...
En silti usko, että puhumme Suqsen kanssa samasta asiasta. Tästä kirjoituskilpailuasiasta.
Ei ollut kohdalleni taaskaan osunut edes jaettu 10:s kunniamaininta. Ei mitään jatkamiskehoitusta Tervajoen Hälävän Vähällenevalla asustavalle runoilijattarelle.
Vähäkös nieletytti, mutta toisaalta: yksi arvostelijahan sitä tässä maailmassa vaan sitämieltä on, että voitto kuuluu jollekulle muulle kuin Joupin Kaiskeelle.

Olen nyt missannut kaksi kilpailua.
Yksi kilpailuilmoituslehtinen on tässä koneen vieressä vielä jäljellä.
Par aikaa se on omenan ja kahvikupin alustana, ettei kirjoituspöydän pinta rähjäänny, mutta saas nähdä, kun omena on syöty ja kahvit juotu?
Tartunko jonain päivänä tähän kilpailuhaasteeseen?
Kirjoitusilpailuvietti on 3 (tre) asteikolla 1-10, mutta jahka ilmat lämpenee ja mieli kohenee, niin kukapa tietää (merkitsevä silmänisku).

Nikolainkaupungissa olimme Magnuksen kanssa äänittämässä ohjelmaa radio Deihin.
Minä lausuin runoja ja Magnus puhetta.
Nikottelin ja änkkäilin mikrofooniin lausuessani ja Jussin (nimeä ei ole muutettu) piti pyyhkäistä pahimmat änkkäykset ja sokellukset pois. Ja eikun uudestaan.
Runo, jota yritin lukea oli niin uusi, etten itsekään sitä vielä runoksi tunnistanut.
Siinä mikrofoonin edessä istuissani tunsin olevani taas, paitsi typerä ja tuhti, pulloposkinen vaivaismummo, niin myös suuri, mutta paksu vekkihametäti.
Eli, jos merkit paikkansa pitävät, niin ihan hyvin kaikki lopulta eetteriin meni.
Samalla reissulla kävimme rakkaan tätini Aijja-Kanitan tykönä kahvilla ja sokeri-rinkulalla.

Joku tarkkasilmäinen lukija muistanee, että saimme tässä muutama aika sitten kyläreissullamme piimävelliä syödäksemme?
Maku jäi niin suloisesti suuta hivelemään, että päätin keittää siinä viikon keskivaiheilla kyseistä velliä myös itse.
Keitin näin varovaisesti aluksi vain kaksi litraa (!) koska koskaan ei voi tietää, kuinka keitos onnistuu. Olihan kyseessä ihka ensimmäinen kerta.
Voin ilokseni ilmoittaa, että hyvin onnistui!
Nyt on suunnitteilla tuplata satsi ja kutsua muutama muukin vellille.
Aion kokoeilla vielä myös klimppivelliä ja kaljavelliä.

Erään illan kohdalle oli kalenterissa merkattuna  menokohde, jonne kohteeseen myös laihialaisen Matthewin kanssa menimme.
Nimittäin Kristillisdemokraattien piirihallituksen kokoukseen Östermyyraan.
Koska tämä ei ole poliittinen blogi, en ala kokouksen kulkua, enkä käsiteltäviä asioita setvimään.
Kerronpa vaan, että suutani aukoilin oikeastaan vain ihanaa mansikkatorttua sinne lappaessani.
(Onkohan sen tortun nimi joku Ruustinnan- tai senkaltaisen, torttu?  Tortussa on välissä kermavaahtoa ja mansikoita ja ehkä marenkia. Päällä kermavaahtoa ja mantelilastuja).
Kerran jonkun asian kohilla sanoin myös p----a-sanan. :(
Myös erään asian käsittelykohdassa huomasin olevani täydellisessä vähemmistössä, mutta
muuten kokous meni jouhevasti eteenpäin ja tulevaisuus näyttää ovatko pykälät ja paragraaffit kohillaan, vai pitääkö niitä muuksi muuttaa.
Minä olen tulevaisuudessa luultavasti, tai siis varmasti, samaa mieltä itseni kanssa kuin viimeviikon kokouksessakin. ;)

Viikolla oli myös kyliemme ihastuttavan Rauha-rukoushuoneen tämän kesän avajaisseurat..
Seurat ja puheet olivat hyviä. Lauloimme täysin rinnoin taas suvivirrenkin.
Olen laulanut tuon virren tänä keväänä harvinaisen monta monituista kertaa eri tilaisuuksissa. Ilokseni olen huomannut, että se surumielinen&ahdistuksenomainen tunnelataus, joka sieluni rikkirevitylle rauniolle aina läväytetään tämän virren kuullessani ja värisevin äänin laulaessani, ei niin voimakkaana enää tuntunutkaan. Kuusköt vuotta se otti näköjään.
Tästäkin olen varmaan monta kertaa jo sanonut ja kertonut. Ettei ihan jo viimeblogissanikin?
Tarkennettakoon kuitenkin kaikille uusille lukijoille, että surumielitunne tuli todistuksesta. Täynnä tuolinkuvia olevasta todistuksesta.
Todistus poltti taskussa aina samaan aikaan, kun suvivirsi viritettiin ja  oli se  omiaan jättämään kamalan tunneyhteyslatauksen pienen tytön pienoiseen sydämeen.
Silti kannatan suvivirren laulamista kouluissa. Ehdottomasti. Aamen ja piste.
Ja on se meikäläisen sydänkin jo suurentunut ja kovet...öh...tottunut.

Nyt taidan sanoa aamen ja piste taas tämänkertaiselle "mielenkiintoiselle" mhvv:lle.
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!
ENSI VIIKONLOPPUNA (la-su) SEISON JYVÄSKYLÄN HIPPOS-HALLISSA MYÖMÄSSÄ RUNORATSUKKO-KIRJAANI.
VARAA 15 EUROA TASKUUSI JA TULE OSTAMAAN KIRJA! VOIT SAMALLA JUTELLA ITSE KIRJAILIJANKIN KANSSA. ;)
T: Kaisa Bokskrivare-Blombok
------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 163-170
Valhetta minä vihaan ja kammoksun,
sinun lakiasi minä rakastan..
Seitsemästi päivässä minä sinua ylistän
vanhurskaista päätöksistäsi.
Ne, jotka rakastavat sinun lakiasi, elävät rauhassa,
mikään ei horjuta heitä.
Herra, minä luotan siihen, että sinä pelastat minut.
Minä teen sinun käskyjesi mukaan.
Minä pysyn uskollisesti sinun liitossasi, se on minulle ylen rakas.
Minä noudatan sinun liittosi säädöksiä -
missä kuljenkin, olen sinun edessäsi.
Nouskoon huutoni sinun eteesi, Herra!
Anna minulle ymmärrystä, tee sanasi mukaan!
Tulkoon minun avunpyyntöni sinun eteesi -
pelasta minut, tee sanasi mukaan!

Istuskelen yläkerran pöksässä ja  kirjoittelen blogia viimeviikon olleesta ja menneestä, vaikka se on aika vaikeaa tällä kertaa.
Syynä vaikeuteen on pikkuruinen, säilykepurkin kannen rikki repäisemä haava, oikeankäden etusormen syrjässä.
Eipä sitä ihmislapsi tiedä, mihin kaikkeen hän päivänmittaan tarvitsee oikeankäden etusormen syrjää.
Hyvänen aika. Joka asiaan melkein.
Vaikka haava on pieni (se nyt vielä puuttuisi, että iso) niin ilkeästi se levahtaa aina auki juuri, kun vastakkaiset nahkanpalat vähäkään ovat kiinni yrittäneet takertua.
Eräänäkin yönä sormea särki kyynärpäähän saakka, mutta onneksi ei enää viimeyönä.
Kun purkinkansi viilsi haavan alkoi siitä valua hurme kuin härjän kurkusta. Muistui mieleeni katkerat kouluajat, kun kotitaloustunnilla leikkasin juustohöylällä sormeeni. Olin varma, että sormesta irtosi juustonsiivunpaksuinen pala ja eipä aikaakaan, kun pyörtyä kumahdin lattialle.
Heräsin, kun opettaja taputteli poskille.
Tunsin oloni surkeaksi ja häpesin itseäni ja koko syntymääni.
Olen aina ollut niin mahdottoman ylireagoivan pursuava tunteissani.
Olin varma, että kotitalousnumeroni tippuu seiskasta vitoseen, kun tuolla siivolla menen pyörtyäkumahtelemaan. Olin about 13-vuotias, tai jotain.

Mitäs vielä valittaisi, ennenkö alkaa juhannusmenojansa setvimään?
Ei taida muuta valittamista löytyä, joten seuraa siis setvintää.
Olimme kotona koko juhannuksen!
Jopa niin kotona, että tuskin takapihalla Vilpolassa kävin.
No, kerran toki kävin siellä kahvit huitasemassa kurkkuuni ja äkkiä leuat kylmästä lotisten sisälle.
Sisällä kammarissa olikin ihanan lämmintä, sillä pönttöuunissa leiskui tuli.
Itse siassa pönttöuunissa ei tänä vuonna oikeastaan ole lakannut tuli leiskumasta siitä saakkaa, kun viime syksynä siinä praasua alettiin pitämään.
Mutta en minä valita. Kerrospukeutumisella pärjää ihan hyvin.
Kerrospukeutuminen: paksu raappayönuttu, vielä paksummat raappayökalsarit, toppahousut, päivänuttu, toppatakki ja villakangas huivi. Pisteenä ÖÖ:n päällä villasukat ja sekundacrocsit.
Itsekseni ajattelin siinä sotisovassa plantaasillamme astellessani, että huima on ero siihen juhannusheilaan, joka näillä seuduin oli ensikertaa käymässä 48 vuotta takaperin.
Nuihin aikoihin en liikkunut missään (oli kylmä, tai kuuma) ilman piikkareita (siis korkokenkiä) ja sorjaa vartta myötäileviä viimmosta trendiä olevia vaatteita. (Tai sanotaan nyt toiseksi viimmosta muotia olevia.)
Olen lukenut lehtien palstoilta, että jotkut jommista kummista puolisoista ovat urputtaneet, että toinen puoliso on muuttunut liikaa ensinäkemältä ja ovatkin siitä syystä heivanneet puolisonsa pellolle.
Noh...juhannuksen sotisopa on minullakin toki muuttunut, mutta ei juuri muu. Päinvastoin!
Olen tuplasti sama kuin 48 vuotta sitten ainakin, mitä kiloihin tulee.

Toisen kerran menin tänä juhannuksena ulos nauttimaan etupihallamme olevan kesäpöydän ääreen juhannussuperherkkujani: kylmiä perunoita ja silliä (ylin kuva).
Magnus ei tykkää sillistä. Hän epäilee niiden kypsyyttä.
-Ei sualaveres mikää kypsy, hän sanoo ja eikä hänen päätänsä käännä mikään.
Surkuttelin hänelle tänäkin vuonna ja kuten aina, kun meillä on silliä jääkaapissa, miten paljosta hän jää vaille, kun ei silliä syö.
-Mua ei tarvitte ruveta surkuamahan, jonsei muuta vaillen jää ku sillunkaa, sanoi Magnus ja onhan se niinkin.
Esimerkiksi minä en koe jääväni mistään paitsi, kun en apinanaivopaistia suuhuni laita. Joku voi kovastikkin tykätä siitä  leivänpäällä, tai eilisten perunoiden höystönä.
Minä pidän uusienperunoiden höystönä mys aurinkokuivatuista tomaateista ja sitäkin herkkua tänä juhannuksena lautaseltani löytyi. Magnuskin tykkäs.

Kirkossa tietenkin kävimme juhannuksena kaksikin kertaa.
Jumalanpalvelukset pidetään meillä Isossakyrössä kesäaikana aina vanhassa kirkossa. Tuo toinen kuva on sieltä.
On aivan ihastuttavaa ja juhlallista istua tuossa 1304 ylösrakennetussa kirkossa.
Kaikki tietävät, että aluksi keväällä kirkossa on hyvinkin viileää, mutta loppukesästä tarkenee jo ihan kesätamineissa.
Vanhaankirkkoonkin pitää pukeutua kerroksittain.
En kuitenkaan käyttänyt niin tujua vaatekertaa kuin kotona. Yritin pukea lämpimästi, mutta kauniimmin kuin ylläolevassa kerroin ja mielestäni onnistuinkin oikein hyvin.
Korviini laitoin ruiskaunokkikorvanapit ja jalkoihin hopeanväriset knapukengät
Kirkonportista sisään astellessani huomasin, että harmaalla villaviitallani oli rintamuksessa parinvuoden ruokalista!
Kuinka minä en ollut kotoa lähtiessäni huomannut? Kuinka Magnus ei ollut huomannut?
Jälkimmäisestä seikasta tuohduin todella kovaa.
Siinä se nähdään, kuinka paljon hän eukkoansa ihai...öh...katselee.
Noh, sylkyä vaan kämmenkuppiin ja ankarat hinkkaamiset. Hyvin meni. Sain kaikki pahimmat klöntit putsattua ja saimme kutsun sukulaisiinkin kirkonmenojen päälle.
Siellä meille tarjottiin maailman ihaninta piimävelliä.
Kotiintullessamme huomasin, että harmaalle villaviitalle oli pudonnut aikamoinen luraus kyseistä velliä.
Viitta on nyt pesussa ja piimävelliä aion piakkoin  kokeilla keittää itsekkin. Ensin täytyy mennä hankkimaan maalaisjuustoa, rusinoita ja piimää.

Keskiviikkona olin kirjastossa. Siellä minusta tehtiin lehtijuttu paikallislehteemme.
Minusta ja Runoratsukko-kirjasta.
Kuviakin räpsittiin ja Sisko (nimeä ei ole muutettu) käski, jos ei nyt ihan nauraa, niin hymyillä.
Väänsin suuvärkin reunoilta niin ylös kuin pystyin, eli parin millin verran.
-Kuinka soot niin totinen? Syster (nimi muut.) kysyi.
-Minä olen aika totinen torvensoittaja, vastasin ja hymyilin surumielisesti suupielet alaspäin.
Mutta tottapuhuakseni totisuus johtuu siitä, kuten edellisellä kerrallakin sanoin, että en oikein tunne oloani riemulliseksi kameran tuolla puolen.
Noh, se siitä.

Sunnuntaina ajelimme Nikolainkaupunkiin. Ja tietysti seuroihin Euroopan kauneimpaan kirkkoon.
Olisin saanut kirjankin myytyä, jos minulla olisi niitä mukana ollut.
Mietin lähtiessä, että otanko mukaani kirjoja, vai enkö ota. Jätin sitten kirjat vartavasten kotiin.
-Ja minä kun vartavasten varasin rahaa kukkaroon! harmitteli Ansku.
-Otan ens kerralla mukaan, sanoin innokkaasti. (Luontaisesta vetelyydestäni ei ole haisuakaan, kun joku puhuu kirjani ostosta).
-Minä en ole täällä ens kerralla, sanoi Ansku.
-Otan sitten sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla ja sitä seuraavalla....
Olen laittanut Anskun kirjan sivuun, jos sattuu, että saan kaikki melkein viisisataa kirjaa myydyksi, ennenkö taas nähdään.

Seurojen päätteeksi menimme Asevelikylään.
Oli mukavaa, kun kaikki rakkaat olivat kotona. Lyllankin oli. Se ei tullutkaan meille juhannusvieraaksi, kuten edelliskerralla kirjoittelin.
Lyllan meni naapuriinsa. Se ei kuulemma ollut koskenut omiin sapuskoihinsa ollenkaan, vaan oli syönyt talon kissan sapuskat viimeistä pipenöä myöden.
Ei mikään kumma. Salaa itsekseni olen ajatellut, että kissoille tehdään parempia murkinoita kuin koirille ja useampia sorttimenttoja. Olen tutkaillut lemmikkieläinsapuskahyllyjä sillä silmällä.;D

Nyt loppuu tämänkertaiset lätinät tähän.
Hyvää yötä Jeesus myötä!
T: Kaisa Kattekat-Kaakerrak
---------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 160-162

Totuus on sinun sanasi perusta,
oikeat ja ikuiset ovat sinun päätöksesi.
Minä viaton, olen mahtimiesten vainoama, mutta muuta en kumarra kuin sinun sanaasi.
Minä riemuitsen sinun sanoistasi niin kuin riemuitaan suuresta saaliista.

Tässä on kuvaa meikäläisestä nyt tavallista enemmän.
En tykkää olla kuvattavana, enkä tykkää kuvista, jotka on otettu, kun en tykkää. Mutta en tykkää siitäkään, ettei jälkipolville jää mitään kuvaa mammastaan.
Olen tullut äitiini. Jos jotakin, niin hänestä kuvanottamisia äitini inhosi. Niinpä hän kuvissa usein näyttää siltä kuin hänen pitäisi pinnistää, ettei näyttäisi kieltään.
Yksi kuva minulla onkin sellainen, jossa äiti näyttää kieltä. Se on hauska kuva ja otettu joskus kuusikymmentä vuotta sitten.
Minä yritän kuvissa sentään vääntää naamarustinkia jonkinmoiseen jakoavainvirneeseen toisin kuin äitini.Siinä suhteessa polvi on äidistä parantunut.

Yläkuvassa ylläni on ne paljonpuhutut haaremihousut.
Housujen pussileikkaus ei päse oikein oikeuksiinsa, koska en uskaltanut rappusilla levittää kinttujani senttiäkään leveämmälle. Niin tehtyäni olisin kumminkin pudonnut ja olkapäälumpioni olisi pullahtanut tiloiltaan. Se, joka kolmisen vuotta sitten paikoiltaan jo kerran pois pullahti.
Sitä kauhujuttua en oikein mielelläni uudestaan kokisi.
Enkä voinut kuvaa otettaessa mennä ruohonurmikollekkaan patsastelemaan, koska minulla oli jalassa verkkokinkkukengät ja korot olisivat ilkeästi painununeet maan sisään.
Korkoihin olisi jäänyt multakokkareita, jotka olisivat kulkeutuneet Laihian kirkon lattialle, jonne olen tuossa lähdössä.

Alakuvassa nakotan Isossakyrössä trasukirkossa.
Olen juuri asetellut pahvimukeja ojennukseen, kun pyysin Magnusta ottamaan kuvan.
Ketään trasukirkkovierasta ei vielä ole tullut, joten oli hyvää aikaa poseerata.
Tuossa kuvassa minulla on kintuissani Ellokselta tilaamani pepitaruutuiset housut.
Mainittakoon, että en missään tapauksessa ollut pepitaruutuisia housuja tilannut, vaan mustat yksiväriset. Tiedän sen siitä, koska päähäni on iskostunut, että musta hoikentaa, ruutu leventää.
Tilauspaketin avatessani ja housut nähdessäni suuni oli hetken kuin jättiläispepitaruutu, mutta koska pöksyt mahtuivat ylle, niin suukin suli taas tavanomaiseksi ohueksi ja alaspäinmoljahtaneeksi viivaksi.
Ennenkin ovat muuten Elloksessa tienneet paremmin kuin minä, mikä minulle mollaa ja mikä ei.
Hyvä putiikki. Sieltä löytyy pulleroisemmallekkin lyylille kaikkea kivaa. Ilman, että  lyyli itse tietäkään.

Tänään, maanantaina,  on meikäläinen (ja Magnus) saanut taas lentää matalaa lentoa kahdessakin eri paikassa.
Aamupäivällä sentään keittelin kotona kaikessa rauhassa viidenlitran kattilassa varhaiskaalisoppaa. Koko tienoo tuoksahteli prupulta.
Kuinka ihmeessä joku, niin hyvänmakuinen, voi haista niin mahdottoman tujulta?
Iltapäivällä ajelimme Nikolainkaupunkiin rippijuhliin.
Pöydässä oli tarjolla sen seitsemät herkut ja niin hyvää voileipäkakkua en muista saaneeni naismuistiin kuin nyt sain.
Kotiintultuamme viiletin Pappilaan kirjallisuuspiiriin. Setvimme ja analysoimme Jää-kirjaa. Samaa, joka voitti Finlandia-palkinnon. Kannattaa lukea!
Minäkin yritin jotakin lukemastani ykyttää, vaikka olen huono analysoimaan mitään.
Minulla on mittari vain, joko nollassa, tai sadassa. Nyt se oli tämän kirjan kohdalla sadassa.
Kirja on yleensäkkin mielestäni aina, joko a) hyvä tai b)huono.
Olen hyvin mustavaloinen ihminen. Ei minkäänkarvaista välimuotoa.
Näillä ominaisuuksilla ja eväillä luulen, että mennään hautaan saakka. :D

Eilen sunnuntaina olimme myös toisissakin rippijuhlissa ja sen seitsemien herkkujen ääressä.
Niin hyvää lohikeittoa, kun siellä saimme, en muista naismuistiin saaneeni missään.
Kotimatkalla keskustelimme juhlista iloisina ja Magnus sanoi, jotta oli niin hyvää lohikeittua, jotta kiäli meni völijys.
Magnus lisäsi vielä, jotta kyllolis teheny miäli hakia lisää, muttei keherannu.
Minä sanoin, että minäpä hain! Olin vienyt jo lautasen pois, mutta otin uuden ja menin eri paikkaan syömään.
Sanoin Magnukselle, että olisi kannattanut muistaa, mitä se eräskin mies sanoi hakiessaan kolmatta kertaa juhlissa ruokaa:
-Parempi hetken hävetä kuin katua koko illan!

Olimme taas männäviikolla myös kampaamo&parturissa. Minä ja Magnuksen, kuten kahdeksan vuotta tapanamme on ollut.
Varoitin kampaaja-Annea (nimeä ei ole muutettu), että päänahkani on NIIN kipeä, että harjaa ja kampaa pitää heiluttaa kymmenen sentin etäisýydeltä harvaa hiuspehkoani.
Anne teki työtä käskettyä.
On ihan kamalan kauheeta kuinka arka päänuppini nahka on. Kipu on hellittänyt, kun olen syönyt antihistamiinia.
Ikinä en ole pystynyt hiuksia pestessä HIEROMAAN päänahkaani. Hiusten pitää aina pestessä pysyä samassa asennossa ja jakauksen kohtaa en ole koskaan voinut muuttaa, koska SE OTTAA KIPEETÄ.
Mitäs te tästä sanotte? Olettekos moista ennen kuulleet?
Tämän vaivan kanssa toki tulee toimeen. Sitä en sano, mutta aika kurja se on. Varsinkin kammatessa ja rullien vääntämisessä. Mutta mitäpä ei nainen kärsisi olemattoman kauneutensa tähden?
Lauantaina olimme Kristillisdemokraattien paikallisosaston puitteissa kokoontuneina Laurilanmäelle.
Kyseessä oli jokavuotinen Rollaattorimarssi. Veimme asukkaita ulos pyörätuoleilla ja kutka itse kävelivät, niin käsikynkässä kuljettiin ja tietenkin rollaattoreilla.
Kovin pitkiä aikoja ei ulkona tarjennut olla ja menimme sisätiloihin nauttimaan kahvit ja nisut.
Lauloimme myös yhdessä monta ihanaa tuttua laulua.

Ulkona pihamaalla olen minäkin männäviikolla pystynyt kalseasta ilmanalasta huolimatta.
Navetan ja liiterin muodostamassa tuulettomassa (tai ainakin melkein tuulettomassa) sopukassa on tarjennut otaa aurinkoa kelmeille ja kalvakkaille poskilihaksillensa, kun on pukeutunyut asianmukaisesti.
Asianmukainen pukeutuminen: toppahousut, toppapusakka ja crokseissa tujut villasukat.
Minulla oli sylissäni tuolissa istuskellessani  pieni patteriradio, jota tuulen tuivertaessa ympärillä silmät ummessa kuuntelin.
Sattuipa sitten tulla sellasta ohjelmaa, että nahka nousi kananlihalle toppauksista huolimatta.
-MITÄ SÄ SIELÄ OIKEEN POSMOTAT? NYT KUULE SUU TUKKOON JA SASSIIN! KAIKKI SITÄ PÄÄSEEKIN EETTERIIN KAIKENMOISTA PAASAMAAN...
minä soilusin ääneen.
Kukaan ei kuullut, eikä nähnyt vaahtoamistani. Kaikista vähiten se radion posmottaja.
Vain korkealla kiitävät pääskyset kirkuivat ja varmasti heinäsirkat soittelivat viulujaan, mutta sitä en ole kuullut enää vuosiin.
Kesti tovin, ennenkuin verenpaineeni tasaantui.
Niin totta on se, mitä Charles on jo vuosia sanonut:
-Äidille eivät sovi mitkään TV-ohjelmat, ei mitkään radio-ohjelmat, vain aniharvat sanoma-ja aikakausilehdet (jos mitkään).
Minua "kutsuu" käsivarren aarniometsässä oleva kelomökki ilman minkäänlaista medialähetyksiin-ja lukemisiin haiskahtavaakaan. Vain syvä hiljaisuus ja joskus porojen töräyksiä ja susien vinkumisia, mutta ei muuta.
Mökkiin  pudotettaisiin kyllä kerran viikossa tuhti ruokapaketti.
Muuten hyvä, mutta kyllä minä haluaisin, että Magnus olisi mukana. Hän on aina samaa mieltä kanssani. ;)

Hohhojjaa! Näihin tuohtuneisiin, mutta iloisiin tunnelmiin lopetan tämänkertaisen bloggauksen.
Ollos kaikilla ihana, suloinen ja raitis Juhannus tiedossa ja tulossa.
Juhannuksena tarkenee ilmalla kuin ilmalla, kun pukee tuhtisti.
Me saamme tänne Hälvälle taas Juhannuksena vanhan tavan mukaan karvaisen vieraan.
Pitääkin mennä ostamaan sille jotain kivaa juhannusnaposteltavaa. Kuivattuja siankorvia esimerkiksi.
T: Kaisa Kelonen-Snyggstuga
------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 157-159
Paljon on minulla vainoojia ja ahdistajia, mutta minä en luovu sinun liitostasi.
Minä voin pahoin, kun näen luopioita, jotka eivät noudata sinun sanaasi.
Herra katso: minä rakastan sinun säädöksiäsi!
Sinä olet uskollinen - anna minun elää!

Viikko humpsahti

Nyt olen jälleen omassa pienessä pesäkolossamme viikon hoitopestin jälkeen. Viime yön nukuin jo omassa lullussa.
Tutussa vinttipöksässä kirjoittelen tässä teille kesäistä mhvv:tä.
Tänään alkoi telttapäivät Isossakyrössä. Kun tulimme rättikirkosta kotiin ja hykkäsin heti koneelle, koska tiedän kaikkien satojen ja taas satojen (rykäisy) lukijoitteni malttamattomana outtelevan maanantain raporttia.
Rättikirkko on siis teltta. Ei mikään pikkarainen soputeltta, vaan sellainen, johon mahtuu ainakin sata ihmistä istumaan ja uskomaan.
Rättikirkoissa pidetään seuroja. Ennen vanhaan kesäisin paljonkin ja monissa paikoissa, mutta nykyään harvemmin.
Tilaisuuksien järjestäminen vaatii hiukan vaivaa teltanpystytyksineen ja toiselta paikkakunnalta toiselle roudaamisineen. Niissä on kuitenkin ihan oma fiiliksensä ja ainakin minä haluan olla mukana remmissä omalla pienellä panoksellani niin kauan kuin minulla henki vähänkään pihisee ja rohisee.
Telttakokoukset kestävät kolme päivää täällä Isossakyrössä.
Tänään oli minun vuoroni viedä pullat.
Reteesti talvikeväällä suunnittelukokouksessa lupasin leipoa korvapuusteja, mutta kun hetki tuli, en ehtinytkää. En puustin puustia.
Viime viikkohan meni Asevelikylässä ja tänään päivällä olimme Krellin (Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset) kesähetkiretkellä.
Metsästysmaja jonne kokoonnuimme sijaitsee Orisbergissä.
Maja on kyllä liian hipponen sana siitä rakennksesta. Palotteluhuonekin (rakennus, jossa metsästyssaaliit paloitellaan) on jo jotain enemmän kuin maja.
Hieno ja viihtyisä paikka.
Me emme saaneet saaliiksemme hirvaksia, emmekä muutakaan metsänsaalista, joten eipä tarvinnut mitään paloitellakkaan. Emme kyllä yrittäneet mitään pyydystääkkään. Meillä oli tavallista makkarakiekuraa mukana ja kährästimme niitä nuotiolla.
Parituntia vierähti siis mukavasti mukavassa seurassa ja minun ei hyvinyt muu kuin hakea rättikirkkopullat kaupasta.
Ostin kolme pitkoa, etteä uskaltaa siirtää rohkeasti veistä, eikä tarvitse syöttää ihmisille veitsenmakuisia ohkasia pullansiivuja.
Tiedättehän? Sellaisia niin ohuita pullansiivuja, että niitä voisi käyttää auringonpimennyksen katselemiseen?
Älkää vaan silti menkö auringonpimennystä ohuiden pullansiivujen läpi katselemaan!
Käytin niitä vain esimerkkinä, että pääsisitte käsitykseen kuinka ohuita p-siivut joskus voivat olla.
Noh, minä leikkelin kunnon palasia seuraväelle mussutettavaksi, kun lopuksi joimme kahvia.
Mukavasti oli väkeä liikkeelle lähtenyt.
Olipa sanankuulossa nelijalkainen karvapallokin. Veeti. Veeti-koira mahtuu tiukan paikan tullen taskuun. Ei tullut niin tiukkaa paikkaa tällä kertaa.
Sain myös myytyä uutta Runoratsukko-kirjaanikin monta kappaletta. Ensi yönä ainakin viidessä kodissa luettaan yön pimeinä tunteina runoja.

Viimeviikosta ei ole sen kummemmin mitään erikoista kerrottavaa kuin , että nakkikeittoa ja kalapuikkoja ja sensellaista tuli keiteltyä.
Nakkikeiton sain syödä itse (kolme päivää) ja sensellaiset söivät lapset.
Uusi kiva juttu oli smoothie-härveli, jolla muksut tekivät smoothieta harvase päivä. Parhaina kaksi.
Heti, kun pääsen smoothiehärvelikauppaan ostan samanlaisen.
Nytkin, tätä kirjoittaessani, herahtaa desilitra sylkyä kielenpäälle, kun vaan ajattelenkin asiaa.
Että osasi olla hyvää!
Rahkaa, marjoja, banaania ja rasvatonta maitoa. Ei luulisi olevan lihottavaakaan.

Ulkosalla istuskelin päivittäin (paitsi varjoisalla säällä).Join korppukahveja ja lueskelin Raamattua.
Senkaltaisesta hetkestä on tuo toinen kuva tuossa alussa.
Lyllan makasi vieressä ja hikosi. Eikös koira hikoile silloin, kun sen kieli on puolenmetrinverran suusta ulkona?
Kehoitin useaan kertaan sitä menemään varjoon, mutta se vaan luimaili minua ja laittoi kieltään, jos mahdollista, vieläkin pidemmälle.
Catherine sanoi ulkomailta soitellessaan, että kyllä Lyllan menee itsekseen, ilman eri käskyä, varjoon, kun sen tulee liian kuuma.
28 plus celssiusastetta  ei Lyllanin mielestä ole vielä tarpeeksi.

Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina olimme Lähetysluhlilla Magnuksen kanssa muutaman tunnin esirukoustehtävässä.
Siinä samalla tapasimme tuttuja ympäri Suomenniemeä ja oli hauskaa vaihtaa muutama iloinen sana puoliin ja toisiin.
Ostin juhlilta vaaleanpunaisista napeista tehdyt helmet.
Magnus sanoi myyjille (olivat oman kotiseurakunnan, eli Isonkyrön, lähetysmyyntipöydän takana myymässä), jotta Kaisallon monta kilua heleminauhoja kotona.
Niin onkin!
Ehdotin Magnukselle, että hän tekisi minulle helminauhasäilytys-telineen.
Helmet ovat sen tuhannen takussa lasisessa kupissa, laatikoissa ja vaikka missä.
Magnus lupasikin, jotta hän teköö. Hän sanoi, jotta teköö sellaasen korkian tolopan (venytti kättään niin korkealle kuin ylettyi) johonon monta runkohon sorvattua keppiä ja oksakki saa jäärä paikoolleensa.
Tälläistä keppi&oksatelinettä jään nyt odottelemaan.
Paitsi itse ostamaani lahjaa sain myös Turkinmaalta tuodun lahjan: haaremihousut.
Tiedättehän haaremihousut?
Niissähän housujen  haarukka hilppoo melkein maatapitkin ja muutenkin haaroihin on neulottu ylimääräistä pussia ja pultut kapenevat alaspäin.
Tänään laitoin h-housut kevätretelle ylle ja Magnus sanoi naama naurussa, jotta kyllon törkiän kauhiat!
Charles myös loihe lausumaan, että housut ovat todella kaameet!
En luota kummankaan makunystyröihin. Housut OVAT ihanat!
Ehkä ne minun päälläni toki ovat hiukan...hmmm...kuin lainapeiteosastolta hankitut, mutta so what?
Luulenpa että otan vakioasusteekseni  kyseiset pöksyt ja tilaan niitä kaikilta Turkinmatkaajilta lisääkin. Kaikenvärisiä, kiiltäviä ja mattapintasia. Eläköön haaremihousut!

Jos alun valokuvista puhutaan, niin toisessa kuvassa on myllynkivi, jonka isäni ja äitini saivat tupaantuliaislahjana muuttaessaan Asevelikylän taloonsa.
Siihen, joka oli mys minun nuoruuden kotiini ja myhemmin minun ja Magnuksen koti neljäkymmentä vuotta.
Kuvasta ei oikein hyvin näy, kuinka paksu kivi on.
Olen  joskus nähnyt litteitä lätyskämyllynkiviä ja ne näyttävät minusta aneemisilta. Toki ymmärrän, että myllynkiviä oli kaiken sorttisia.
Minä ja Magnus käytimme kiveä puutarhapöytänä. Usein trönäsimme vieraidenkin kanssa kaffia sen ympärillä.
-Tämä puutarhapöytä ei hetihätää lahoa! sanoi joku vieraamme joskus.
Catherine ja Eerikki ovat lätkäisseet kiven päälle puisen kärrynpyörän ja juovat kahvinsa muualla pihapiirissä.

Uskonpa, että tähän on hyvä lopettaa tällä kertaa. Säilyy teillä  lukijoilla into ja mielenkiinto seuraaviinkin kertoihin.
Hyvää yötä, Jeesus myötä!
T. Kaisa Storbyxa-Pillipult
-----------------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 154-156

Aja asiaani, vapauta minut syytteistä-
tee lupauksesi mukaan anna minun elää!
Jumalattomat ovat kaukana pelastuksesta, koska he eivät piittaa sinun määräyksistäsi.
Herra, monet ovat sinun armotekosi.
Sinä olet oikeudenmukainen - anna minun elää!

Hoitamista ja keittämistä

Par´aikaa olen ihan muualla  kuin Letkutien varressa sijaitsevan rintamamiestalon vinttipöksässä.
Olen Nikolainkaupungissa "hoitamassa" Joonatania ja Viviannia.
Koko tämän viikon olen täällä, mutta yhtään ei tietenkään tunnu vieraalta oleminen.
Olenhan tässä tupasessa aikoinani asunut yli puolet mittavasta elämästäni.
Tänään tarkeni istua ulkonakin verannalla hyvän tovin. Olisin istunut toisenkin tovin, mutta Lyllan (talon viehkeä koiraneiti) ei suostunut menemään varjoon makoilemaan ja minusta näytti, että sen karvojen seasta nousi savua, kun oli tunninverran paikoillamme löhötty.
Kieli pitkällä koira huohotti jalkojeni juuressa, eikä ottanut luppakorviinsakkaan käskyjä siirtyä pöydän alle. Pöydän alle aurinko olisi päässyt porottamaan, mutta Lyllan ei jostain syystä siitä pätkääkään piitannut. Minä en liioin halunnut pöydän alle makaamaan mennä, joten
keräsin  kampsuni (so. kännykkä, kaffikuppi, avainnippu, Raamattu ja 4;n euron lukulasit) ja mennä piskin kanssa sisälle.
Oikeastaan ihan hyväkin, että menin. Minullakin alkoi naamanahka muistuttaa punakan emakkopossun pintaa. En ollut kotoa lähtiessäni muistanut ottaa mukaan aurinkorasvaa.
Aurinkorasvat eivät, itse asiassa, lähteissäni moljahtaneet mieleenikään.
Villahousuja meinailin laukkuuni laittaa ja kevyttoppatakin otinkin, enkä vain meinannut.

Tästä bloggauskerrasta tulee muutenkin hyvin lyhyenläntä syystä, että viime viikolla en ollut yhtään missään.
Jaa, mutta olinpas! Olimme Viviannin kevätjuhlassa. Ne ovat aina olemisen arvoiset juhlat.
Koskaan en väsy ihailemasta sitä käsittämätöntä iloa ja intoa, mitä kaikki koululaiset suorastaan kihisevät ohjelmia suorittaessaan.
Ja oi niitä loistokkaita juhla-asuja niin pojillla luin tytöillä. Linnanjuhlat jäävät armotta hopealle.
Paljon on puhuttu suvivirrestäkin ja siitä, voiko sitä laulaa, vai pitääkö tykkänään pois jättää.
Jokaisessa kevätjuhlassa, missä minä olen kuudenkymmenenyhdenvuoden aikana ollut, se on laulettu. Ja kovaa!
Minäkin olen sen aina kurkustani ulos rääkäissyt, vaikka en koskaan mitenkään ylen iloisena, enkä onnellisena.
(Muistutan taas niistä angstisista fiiliksistä, mitä kyseinen virsi sieluni syvereissä aiheuttaa).
Viviannin kevätjuhlissa olen joka kerta iloisena seurannut, miten ponnekkaasti kaikki virttä laulavat. Ihan jokainen. Oli kotoisin mistä oli.
Tästäkin syystä olin havaitsevinani itsessäni ko. virren aikana positiivisen värähdyksen.
Oikeinkin positiivisen ja siinä viimeisen säkeistön aikana varsinkin.
Viviannin kevätjuhlissa laulettiin nimittäin jok´ikinen värssy. :)

Viimeviikon kalenterilehdillä oli kyllä merkattu menoa monenmoista. Virheellistä ja oikeata, mutta minä olin kotona.
Minulla oli täysi työ tilaustehtävän loppuunpiirtämisessä.
Laitan siitä tilaustehtävästä, jonka sain kun sainkin valmiiksi väkerrettyä, kuvan tänne, jahka se hyväksytään ja valmiiksi painetaan.
Suusanallisesti kuva on jo hyväksytty! Ajatelkaa! Vaikka ei ole nähtykään. Pahaa pelkään, että asiaa vielä harkitaan, kun kuva saapuu perille ja revitään auki kuorestaan.
Tuohon alkuun laitoin entisiä piirustuksiani. Mäyräkoira laitetaan kolmeen eri kehykseen ja alimmaisesta tulee ehkä joulukortti, jahka kerkiää.

Muista taideharrastuksistani sen verran, että erääseen eläkeläisille tarkoitetun kirjoituskilpailun voitto meni täydellisesti sivu suun.
Toinen ja kolmaskin palkinto suhahti ohi. Itseasiassa 4:s, 5:s ja kuudes kunniamainintakin klopsahti joillekuille muille.
Ja minä kun olin jo ehtinyt suunnitella, mitä palkintorahoilla (muistaakseni 300 euroa) tekisin.
Ei voi tuomareidenkaan makuun enää toivoansa panna.
Vielä on mualimalla yksi kilpailukirjoitus tyrkyllä ja yksi pitäis lähiaikoina kirjoittaa.

Mutta nythän minä sensijaan huomaan, että mitä minä oikein vinguin, että missään en ole ollut.
Olimmehan me kaksissa yo-juhlissakin lauantaina.
On aina ilo tällaisissa juhlissa olla ja käydä. Eikä vähiten juhlien suussasulavien herkkujen vuoksi. ;)
Idä-neidon (nimi muut.) juhlissa tein jopa sellaisen poikkeuksen, että kilisytin laseja yhteen yhdessä uuden ylioppilaan ja Magnuksen kanssa. Kilistelyt ja kalistelut olen lopettanut jo vuosikymmeniä takaperin. Tämä oli poikkeus.
Nytkin laseissa oli tietenkin limonaadia, koska sitä väkevämpää en juo.

Sunnuntaina pakkasin kapsäkkiä viikon Nikolainkaupunki-rupeamaa varten ja illansuussa lähdimme matkaan hynttyinemme ensin Huutoniemen kirkolle kesäseuroihin ja sieltä minut köörättiin tänne Pyssykylään, jossa nyt siis tätä juttua kirjoitan ja jonka jutun tähän kohtaan myös lopetan

Kaikkea hyvää ja kesältä haisevaa kaikille lukijoilleni toivottaa:
Kaisa Kilistäjä-Caliste
-----------------------------------------------------
Psalmi 119, jakeet 150-153
Ilkeät vainoojat ovat jo lähellä-
he ovat kaukana sinun laistasi.
Sinä, Herra, olet lähelläni. Sinun käskyissäsi on totuus.
Jo kauan olen tiennyt millainen liittosi on:
sinä olet säätänyt sen ikiajoiksi.
Katso kurjuuteeni ja pelasta minut!
Minä en ole unohtanut lakiasi.