Väärissä paikoissa väärään aikaan

Ajan kelli (kello, eli klöntti) on taas kellahtanut viikon eteenpäin ja mennyt on jäänyt taakse.
Vaan eipä haittaa. Sen verran kaikennäköistä sattui, että ikävä ei tule.
Ei mitään kamalaa, eikä sellaista, ellei oteta lukuun sitä, että on kamalaa huomata rapistumista ja ränstymistä omalla aivokalvolla ja tietenkin muuallakin päin kruppia.
Vanhuus ei tule yksin. Se tuo runsaasti mukanaan kaikenlaista.
Joskin kyllä kaikenlainen kivakin pysyy mukana luultavasti viimeiseen henkäykseen ja silmäykseen saakka. Se on varmaa se.
Vanhoja ovat tällä kertaa taas alun kuvatkin.
Tarkoitan sillä sitä, että ovat olleet täällä ja Facebookissa varmaan monasti ennenkin.
Harmillista, että tulee näpsittyä kuvia niin harvakseltaan.
Kuitenkin siltä varalta, jos joku on ihan ihka uusi lukija näillä sivustoilla, eikä ole ehtinyt kaikkia kirjoituksia vielä lukea,  niin paitsi, että töräytän torvea (TÖT-TÖT-TÖRÖÖ), niin selitän hiukan kuvien sisältöä.
Yläkuvassa näkyvät  Magnuksen isän vanhat huopatossut.
Ne ovat kovassa käytössä nykyäänkin. Nimittäin  jouluisin.
Magnus kiskoo toplokkaat aina jouluaattona, porukan yhteisesti sopimalla hetkellä, kinttuihinsa ja pukee muutenkin joulupukin koko sotisovan ylleen.
(Joulupukin koko sotisopa: vihreät verkkarit, punainen toppahartiainen puolitakki, tekonenä yhdistettynä tekosilmälaseihin ja tekopartaan ja punainen piippalakki).
Kun varustus on Magnuksen päällä, muuttuu jokainen meistä  iloiseksi ja kiltiksi.
Paitsi Lyllan. Sehän on aina kiltti ja iloinen.
Lyllaninkin käytös kyllä muuttuu. Se tervehtii joulupukin niin kuin ei olisi ikinä ennen tätä nähnyt, vaikka se juuri hänen kylmän ja märän nenänsä edessä pukiksi pukeutui.
Mutta Lylsku tietää, että mustassa pullottavassa jätesäkissä on sillekin lahja. Joulupaperiin kääritty lakritsipötkö. Hyvässä lykyssä vielä kuivattu siankorvakin.
Valokuvassa näkyy myös lasten paskapotan kehikko. Tuo pikkarainen istuin, johon on örmitty reikä. Löysin sen liiteristämme ja kannoin tupaan.
Magnus sanoi, jotta heistä penskoosta ei kehikkua kukaa käyttäny ja puhtaalta se kyllä näyttikin.
Ja, jos jotain prynyä joskus oli ollutkin, niin oli se pylpyrän reunoista vuoleskeltu pois.
Magnus tiesi senkin, jotta Heimo-paappa sitei ollu vuallu. Oli ollu huutokaupassa jo tuallaanen.
Näin varmasti on ja en voi kuin olla iloinen, että pottakehikko oli Heimo-appifaarille huutokaupassa  silmään pistänyt ja että hän sen itselleen oli huutanut.
Toinen pikkuinen tuoli, ilman rinkulaa, oli Lyyli-mummuni, sitten äitini ja hän antoi sen sitten minulle.
Joitakin kenkälestejä kuvassa on myös ja Vilpolassa lisää. Nekin huutokaupasta halavalla huudettuja.

TÖTTÖRÖÖÖP...kaikille teille vanhoille näkymättmille ja numeroiduille lukijoille!
Unohdin äsken mainita teidät. Olette rakkaita, mutta tärkeitä!
Sitten lisää valokuvaselostusta:

Alakuvassa soffallamme seisoo ympäristöä tarkkaillen vahti-& terapiakoira Lyllan.
Siitä en sen enempää mainitse kuin että korvaamaton koira.
Ei ole toista niin viisasta, kilttiä, kaunista, eikä uljasta koiraa kuin Lyllan. Sanoi kuka tahansa mitä tahansa.
Jokaisella on tietenkin se oma korvaamaton koira. Tai kissi. :D Sanoi kuka tahansa mitä tahansa.

Nyt, kun kuvapuoli on tiedossa ja torvet soineet, pitää raottaa tuota otsaketta hiukan.
Viime viikolla onnistuin nimittäin kaksi (två) kertaa erehtymään ja unohtamaan paikan, kussa minun piti olla. Tälläistä on toki sattunut ennenkin. Ilokseni edellisisistä kerroista on kyllä vierähtänyt aikaa. Ei nyt kuukausissa, mutta viikoissa ainakin.
Puoleenväliin viikkoa ei näy mitään merkintää ja niin muodoin olin oikeassa paikassa: Hälvänmutkalla.
Mutta torstaina on kalenterissa jo kaksi merkintää. Toisessa merkintäkohteessa olin ihan kuin pitikin, mutta toisessa en.
Syystä, että olin menossa toiseen paikkaan, johon sitten pitikin vasta seuraavana iltana.
Jos olisin katsonut kalenteriin, niin olisin ehtinyt siihen oikeaan paikkaankin, mutta en katsonut.
Istuin vain rintamamiestalon perimmäisessä pöksässä ja surin, kuinka tyhmä ja vanha minä olen.
Kukaan ei rakasta, kukaan ei välitä, kaikki nauraa ja ...niiskutusta&nikotusta.(pyhkii sameita silmiään).

Seuraavana, eli perjantai- iltana menin ihan oikeaan paikkaan.
Siellä oli hyvin tutun näköinen nainen ja kysyinkin häneltä, että ooksä sen yhen Anniinan äiti?
-En, vastasi tuo tutun näköinen nainen.
Aloin kiihkeästi selailla kynttilätuotelehdykkää.
Kävi lopultakin sitten ilmi, että olimme olleet samassa työpaikassa Nikolainkaupungissa.
Yritin itsekseni ja itselleni repiä hieman puolusteluja, kun en työkaveriani heti tuntenut.
Ensinnäkin olihan hän vaikuttanut tutulta ja toiseksi hän oli työskennellyt KERROKSISSA (kuten me postilaiset Postipiirikonttorilaisista sanoimme). Ei siis tiskipuksuna, kuten minä.
Mutta vieläkin olen sitä mieltä, että hän on tismalleen Anniinan äidin näköinen.

Sunnuntaina menimme Magnuksen kanssa tapamme mukaan Isonkyrön kirkkoon.
Oli Eläkeliiton kirkkopyhä ja meitä liittolaisia oli tullut paikalle runsain mitoin.
Kirkonmenojen (mukava sana tuo kirkonmenot! Jumala hoitaa kirkonmenoissa meitä ihmispoloja. Sydämen syövereitä myöden) jälkeen menimme juomaan kahvia ja syömään voisilmäpullia, kakkua ja piskettejä).
Minä hain toisenkin kakunpalan, kun oli niin mahdottoman hyvää.

Saman sunnuntain iltapäivällä oli Vähässäkyrössä syksyn ensimmäinen Naisten kesken iltapäivä.
Menimme Ellin (nimi muut.) kanssa paikalle tuntia ennemmin, että saismme kahvit valmiiksi laitettua.
Hain pöytäkoristeiksi ulkoa pyöreitä kivenmulkkeroita ja villiviininsuikeroita.
Pöytäasetelmia kehuttiin kilpaa, kuten kaikkea muutakin. Käsiäkin taputimme niin, että punoittavat vieläkin.
Sain lukea Runoratsukosta kolme runoa (varmaan saisin aina enemmänkin lukea, mutta olisi huono myydä tuotetta, jonka mahdollinen ostaja jo kokonaan on kuullut).
Pahvimukista jouduin tälläkin kertaa runojen välissä vettä lutkuttamaan.
Ihmettelin, kuinka kesken värssyjen ihan uusikin tuntemus putkahti kuulolle. Tuli nimittäin tunne,  että ei ainoastaan suu ollut kuin Koiviston korppu, vaan myös kurkku ja osa soppatorvea. :(
Hyvin kuitenkin suoriuduin ja kirjojakin pyysi ostaa kokonaista viisi naista.

Minä olen perustanut "firman" (ts. toiminimen)! KAISAN KORTIT!
Kolmea sorttia jouluortteja on jo painosta tulossa ja muutama muunlainenkin korttiaihio on kirjoituspöydän loodassa puolivalmiina outtamassa.
Pitihän sitä heti kääriä hiat ja alkaa töihin.
Aion piirtää joka päivä kortin, tai ainakin aloittaa uutta ja täydentää eilistä.
Huomenna mennään verotoimistoon paneen Y-tunnushakemus liikkeelle.
Kaisan Korttiin on heti tuoreeltaan, kun firmanperustaminen päätettiin, eli viime...oliko se torstaina? palkattu korttimyyjäkin.
Minun lisäkseni, vaikka minähän olen toimitusjohtaja...kovaa yskimistä ja syljen pyyhkimistä...). myyjänä toimii myös Magnus.
Elikkä kohlakkoin meitä voi nykästä hihasta aina siellä, missä kuljemmekin ja kysyä, että onko korttia?

Eih...nyt täytyy nykästä itsensä irti täältä ja mennä rustaamaan kihla-, syntymä-, onnittelu-,kesä,- talvi-, syys,- eläin-, jne kortteja! Muuten ei mistään tule mitään. :D
T: Kaisa Kortbär
------------------------------------------------
Psalmi 121

Herra on varjelijasi!

Minä kohotan katseeni vuoria kohti.
Mistä saisin avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut maan ja taivaan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku,
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua
eikä kuutamo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.

Mitääntekemätön viikko

Hyisevää maanantai-iltaa kaikille teille rakkaille lukijoilleni.
Tuuli on tuivertanut sillä siivolla, että voi vaan olla onnellinen, että on sen verran lihaa luiden ympärillä, että pysyy tolpilla.
Toppa-ja sukkahousut ja sormikkaat ahdisti päällensä pukemaan, kun lähdin pyöräilemään naapuriin.
Naapuriin on noin runsas viisisataa metriä.

Numerollinen lukijakuntaluku on pysynyt samana ja toivottavasti te, numerolukukunnan ulkopuolellakin olevat lukijat, olette pysyneet samoina.
On aina torventöräytyksen paikka, kun blogilla on lukijoita ja seuraajia.TÖT...TÖT...TÖÖÖ!

Viime viikon menoissa ei paljoakaan seuraamista ole.
Kalenterin lehdet loistavat valkeina. Ei yhtäkään kärpäsen-, eikä kahvikupin rinkulaa minkään päivän kohdalla.
Vaikka kalenterissa ei ole kärpäsjälkiä, niin näkkileipäni päällä oli tänään puutunut kärpänen. Sellainen pikkukärpänen onneksi vaan.
Sain sen listittyä, mutta olin huomaavinani, että a) joko silmät, tai b) siiventyngät leivälle ehkä jäi, ennenkö suljin silmäni ja haukkasin palan suuhuni.
Kuten jotkut teistä muistavatkin, olen kaikkiruokainen, enkä turhan nuuka, enkä nirso minkään sytävän suhteen (lukuunottamatta tietenin ne usein mainitsemani apinan aivot).
Minäkö olisin murtanut milliäkään pois leivästä, jonka päällä oli runsaasti oliivirinkuloita ja valkosipuliaiolia? Ei ikinä!
Gluteeniton kokeiluvaihe on loppu tältä erää. (En minä siitä syystä sitä kärpästä syönyt. Ja eikös kärpäsissä ole proteiinia, eikä gluteenia?)
Nyt, kun olen syönyt viljatuotteita, tiedän varmasti, että olo ja elo olisi helpompaa ilman niitä.
Nyt taas tunnen ilkeästi koko vatsalaukkuni kaikki ontelot sisältäpäin. Ulkoapäinhän ne tuntemukset eivät kokeen aikana mihinkään hävinneetkään. Kymmenen kilon reppua ei voi olla tuntematta. Ainakaan, kun sitä yrittää sulloa liika pieniin vaatteisiin. :(
Voi olla, että menen tohtorin pakeille ja pyydän, että ottavat kokeen, onko keliakiavikaa, vaiko eikö ole. Vaikka mitäs tuosta kokeita ottelemaan.
Jos kerran tuntee kupusessaan, että joku ei sovi, niin on sitten sitä jokua syömättä.
Ehkä, jos pukkaa jotain muuta vaivaa (mitä en totisesti toivo), vikisen tästä asiasta siinä sivussa.
Maitotuotteissa aion pysytellä koko loppuelämäni laktoosittomissa. Ne kurnuttavat ja kirnuavat suolenmutkissa ja vatsaväskyssä huomattavasti vähemmän kuin ne muut laktoosilliset maitotuotteet.

Ja sitten kuva-albuumi osastoa selittelemään:
Ylin kuva on meidän uudesta nurmikosta, joka keväällä istutettiin.
Alue on ollut viljalla (naapuri viljellyt, koska plätti on ihan kiinni heidän pellossaan).
Magnus istutti alueelle kaksi omenapuuta, joista toiseen, vaikka on vasta tuskin metrin korkuinen, tuli yksi omenakin.
Vanhoihin, jo 8 ja 5vuotta takaperin  istutettuihin puihin, tuli kaksi omenaa.
Siitä sadosta ei paljon hilloa keitelty.
Onneksi olemme saaneet naapurista runsaasti hillovärkkiä, sekä mys Eweltä ja Mathevilta.
Nyt on omenahilloa on pakkasessa monta rasiallista ja juurikin sylkäisin suusta tikun yhdestä omenasta, jonka söin siitä satsista, jonka muutama tiima takaperin naapurista taas hain.
Kotimaiset omenathan pitää syödä niin tyystin, ettei jää kuin tikku.
Charles sanoi, että häneltä ei jää tikkuakaan, mutta se on mielestäni kyllä liioiteltua syömistä. Liekkö terveellistäkään?
(Täytyypä mennä alakertaan ja ottaa lisää omenoita syöäksensä ja keittää vielä äykeät kahvit.
Mauno tömppää par´aikaa puolukoita, joita oli tänään ansiokkaasti noukkimassa.
-Nyt ovvarmahan kärmehekki sevverran jo kohomees, jottei tarvitte pelijätä, ku noppii marijoja sankoohin, Magnus sanoi lähtiessään.
Aiomme laittaa hillon muoviämpäreihin ja kannen tiiviisti päälle, sekä roudata ne kuoppaan. (Kuoppa: keittiön lattian alla oleva tila, johon laskeudutaan lattialuukusta).
Kannen läpi eivät viiksivallut ja myyrät pääse hilloon sontimaan, eikä lirauttelemaan
On taas se aika vuodesta, että nuo ihastuttavat paskiaiset (pitää olla varovainen sanoissaan, kun luin, että jo hämähäkin imurointikin on eläinsuojeluain vastaista), siis nuo ihastuttavat ruikkelit, eli hiiret, alkavat pränkäämään sisälle.
Laitoin etikkavanan talon ympärille noin parisen viikkoa sitten ja olen varma, että se on jonkin verran auttanut.
Vain yksi on tullut killeriin muutama viikko sitten.
Noh, eilen illalla  sitten menin yksin vintille nukkumaan (Magnus jäi katsomaan lentopalloa).
Olin juuri nukahtanut, kun havahduin, että jalkopäässä joku tepastelee.
JOKU TEPASTELEE?! Lyllanihan oli iltapäivällä viety takaisin Nikolainkaupunkiin!!!
Heilutin raivoisasti kinttujani ja olen varma, että kuulin mossahduksen. Aivan kuin joku lämmin pätikkä olisi lennähtänyt ilmaan  kaaressa ja tippunut lattialle.
-Tuallaasia mossahroksia ei piänistä hiiriistä lähäre!  Soon ollu vähintäänki rotta, Magnus sanoi, kun kertasin  hänelle kurkku kuivana tapahtumien kulkua.
Magnus meni yläkertaan tarkastelemaan tannerta ja sanoi kääntänensä pussilakanatkin nurin, eikä mitään ollut näkynyt missään. Yleensä kuulemma jokunen pipana hiiriltä putoaa pelkästä kauhusta ainakin, jos niitä kovin lakananmutkissa potkiskellaan.
EHKÄ minä sittenkin näin unta.
Joskus näen unta, että itse pudota mossahdan jostakin johonkin. EHKÄ tämä oli sellainen uni.(Hytisee).

Lyllan oli siis meillä viikonlopun. Kuin myös Vivianni ja Joonathan.
Heitä on vaikea saada vieraiksi nykyään, kun molemmilla on solkenaan harjoitusta ja kilpailuja uinnissa ja säbässä (salibandyssä).
Se on haikeaa, mutta on vaan ymmärrettävä, että ajat muuttuvat ja lapset kasvavat.
Vain muistoissa elävät ja väikkyvät ne hetket, kun molemmat istuivat lattialla ja rakensivat palikkatornia, tai väänsivät muovailuvahaa. (Pyhkii vaivihkaa silmäkulmiaan).

Sunnuntaina oli kyläkirkko rukoushuone Rauhalla. Minä sain lukea tekstit.
Jotkut osaavat niin hienosti analysoida saarnaa kirjoituksissaan, mutta minä en osaa.
Saarna oli hyvä. Siinä puhuttiin Jeesuksesta ja kiitollisuudesta.
Kehoitankin sinua, kuka ikinä oletkin, menemään itse kirkonpenkkiin sunnuntaisin istumaan ja kuuntelemaan. Se on sitä parasta analysointia.
Kannattaa lukea Raamattua, että analyseeraaminen onnistuisi napakymppiin. Tiedät heti puhutaanko saarnaspöntöstä oikein tahi pieleen.
Rauhalla puhuttiin oikein. :D
Jumalanpalveluksen päälle joimme kuumaa mehua, söimme ankkastukkia (pullapitkoa) ja piparkakkuja.

Iltapäivällä roudasimme porukan Asevelikylään ja itse menimme pohjoisen- (ellei peräti eteläisenkin) pallonpuoliskon suloisimpaan kirkkoon sunnuntaiseuroihin.
Sunnuntaiseurojen nimi on tätänykyä Kohtaamispaikka, mutta se ei tahtia haittaa. Samaa Jumalan sanaa niissä puhutaan.

Aioin jo lopettaa, mutta teimmehän me viime viikolla vielä jotakin, joka oli tekemistä sanan varsinaisessa merkityksessä:
Siivosimme niska limassa koko rintamamiestupasemme lattiasta kattoon. Molemmat kerrokset.
Syy moiseen raivaustyhön oli tietenkin se vanha tuttu: vieras tuli taloon.
Tällä kertaa vieras tuli iltamyhäisellä ja lähti aamuvarhaisella.
Eivät olisi pölytollot näkyneet. Vaikka en minä ainakaan kylään mennessäni tupatarkastusta tee.
Ei tehnyt Nicokaan.
T: Kaisa Lillstuga-Tarkkanen
-----------------------------------------
Psalmi 25, jakeet 10-13

Herran tie on hyvä, hän on uskollinen niille,
jotka pitävät hänen liittona ja lakinsa.
Herra, nimesi kunnian tähden
anna anteeksi suuret syntini.
Se, joka Herraa pelkää, oppii valitsemaan oikean tien.

-------------------------------------------------------

Viikossa ehtii toista sun yhtä

Nyt on sellainen paikka, että torventöräytykset eivät sovi seinillekkään.
Nimittäin numerolukijoiden luku on pienentynyt yhdellä!
Yksi on lähtenyt joukosta pois.
Noh, aina on kyllä aihetta torvea töräyttää kaikille teille, jotka jaksatte, viitsitte ja haluatte blogia lukea. Niin te ns. numerolukijat kuin te lukuisat ja taas lukuisat "muuten vaan"- lukijat.
TÖT-TÖT-TÖRÖÖÖ! :D
Toivon, että lukumäärä palaa entiselleen ja...EI, toivon, että lukumäärä palaa entiselleen ja vielä kasvaa.
Kasvaa siitäkin huolimatta, että asiat ja paikat tässä mhvv:ssa alkavat toistaa itseään ja jutut muistuttaa edellisiä viikkoja. Saatei ne ovat helpostikki tälläsen mummun menot hyvin samansuuntaisia- ja käänteisiä näillä vuosin.

Myös tämänviikkoiset kuvat ovat taas tästä samaisesta mummelista.
Yläkuvassa luen runojani Palosaaren kirkossa viime lauantaiehtoolla. Tai juuri tuona punaisena kuvanottominuttina en tietysti lue, vaan  sokellan kuulijakunnalle nimeäni ja ikääni, koska en tuijota runokirjaan.
Nimeni ja ikäni sentään vielä muistan ulkoa. Runoja en.
En, vaikka luulisi, kun kerran olen ne itse sepittänytkin ja lukenut jokaisen värssyn jo about sata kertaa alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Runoja lukiessani silmäni ovat aina alaspäin. Koko naamani on alaspäin leuat rinnuksilla. En luo katsettani yleisöön, edes vetäessäni henkeä, tai irroitellessani kieltä kitalaesta.
Tuossa kuvassa näytän rauhalliselta, vaikka juuri hetki takaperin muistin kauhukseni, että vesipottu (tai vaihtoehtoisesti talon puolesta vesilasi) on unohtunut ottaa mukaan puhujapönttöön.
Olin aikonut lukea kaksi runoa, enkä koskaan vielä ole onnistunut KAHTA runoa lukemaan ilman, että kieli on kuin santapaperia jo ensimmäisen runon jälkeen.
On uskomatonta, että ihminen ei saa sihistyä ässää, muista kirjaimista nyt puhumattakaan, jos suu on kuiva kuin sukeltajan sukka.
Tuota vertausta olen runoilijaurani (rykäys) aikana joutunut totisesti toistelemaan, samoin "kuiva kuin peduiinin sandaali"-vertausta myös.
Luulisi, että sitä ihminen tottuisi lausueluun ja esiintymiseen, eikä jännittäisi pätkääkään, mutta EI! Tuota sandaali&sukkasyndroomaa en ole koskaan kuullut kenelläkään muulla esiintyvällä taiteilijalla (toinen rykäys) vaivana olevan.

Alempi kuva on otettu tänään.
Mennessämme Krellin tilaisuuteen niin...ai siis mikäkö on Krel? No se on Kyrönmaan kristilliset eläkeläiset.
Mennessämme siis Krellin tilaisuuteen näin pikkuruisen pihlajan, jossa oli enämpi marjoja kuin lehtiä. Nyt tosin taitaa olla kaikissa pihlajissa marjoja mahdottomasti, mutta tuo puu oli niin piskuinen, että oli pakko mennä sen viereen  ja pyytää Magnusta napsaisemaan marjakuva.
Minä ja muut marjat.
Kaikkihan teistä muistavat, että nimeni on Marja Kaisa?
Minulta pyydettiin runoja myös Krellin tilaisuudessa ja sitähän varten minulla on aina Runoratsukko mukana. Joka paikassa.
Ajattelin kirjaa selatessani ja sopivaa runoa etsiskellessäni, että nyt on syytä jo teroittaa sulkakynä uusia runoja varten.
Tuntuu, että kaikki osaavat jo Runoratsukonkin runot puoleksi ulkoa.
Kolmatta runokirjaa on hyvä alkaa kartuttaa. Kolme runoa on jo valmiina ja nimi.
Kolmannen kirjani nimeksi tulee TULPPAANINIPPU!
Sieluni silmillä näen, kuinka ihmiset kirjaa kilvan ostavat ja ojentavat sen vieraisille ja kylään mennessään talon emännälle (tai tasapuolisuuden nimissä tietenkin myös isännälle) kukkapuketin asemesta.
-Tässä teittille sellainen tulppaaninippu, joka ei lakastu, vaan paremminkin pölyttyy! he sanovat ja ojentavat hymyillen kirjan samalla kun kättelevät ja vilkuilevat kaffipöytää.

Kolmannen runokirjan jälkeen on kirjoittajalla lupa alkaa tituleerata itseään runoilijaksi. Olen kuullut näin sanottavan ja tahdon uskoa kuulemani.
Harmi, että vasta kolmannen jälkeen. Olisin tarvinnut tuota titteliä asetuttuani seurakuntavaaliehdokkaaksi.
Suostumuspetyykiä täyttäessäni näin etu-ja sukunimenkohdan jälkeen kohdan, jossa luki ammatti,arvo tai muun senkaltainen titteli (no ei siinä nyt ihan noin lukenut, mutta ei paljon muutenkaan).
Minä en tahtonut kirjoittaa siihen ent. postipuksu, joka kyllä olen ollut.
Minä en tahtonut kirjoittaa siihen eläkeläinen, joka kyllä olen.
Minä en tahtonut kirjoittaa siihen rouva, joka kyllä olen, mutta jolle olisi nauraneet naurismaan aidaksilla istuvat variksetkin.
Minä en tahtonut kirjoittaa siihen mitään. Enkä liioin kirjoittanut. Runoilijatar olisin kirjoittanut, mutta kun se yksi kirja puuttuu. :(
Magnus vei ehdokaslistan tänään kirkkoherranvirastoon. Oli viimeinen hetki viedä.
Pian soitettiin Magnukselle, että nimeni perästä puuttuu titteli, ammatti tai sen sellainen.
-Pistä eläkeläänen, kusse kerta eläkeläänen on! Magnus kertoi sanoneena.
Ihan oikein ja totuudenmukaisesti sanoi. Ei siinä mitään. Nyt vaan kaikki äänestämään Kaisa the Eläkeläistä!  :D

On kulunut muutama viikko ilman Ooppelia. Olen oppinut ajamaan Sitikalla ja jahka joskus toinen autontapainen tähän huusholliin hankitaan se tuleekin Magnuksen käyttöön.
Päätin asiasta kun kuuntelin moottorin kehräystä ajellessani Pappilasta tänään kotiin.
Pappilassa oli kesän viimeinen kirjallisuuspiiri. Saga (nimi muut.) oli leiponut omenapiirakkaa.
Päätin sillä sekunnilla pitää kaiken gluteenittoman syömisessä sen verran taukoa, että voin syödä sitä palasen.
Nyt taas kuuri jatkuu tiukkana jonkun aikaa. Sitten aion syödä tavanomaisesti ja kuulostella, josko heliumilmapallo-olotila todella johtuu jauhoista.
Tavanomaisia maitotuotteita en syö luultavasti enää ikinä. Heliumpallo-syndrooma voi johtua nimittäin niistäkin.
Nyt loppuu löpinät tältä kertaa ja toivotankin kaikille hyvää yötä Jeesus myötä!
T: Kaisa Joupskog-Heliumboll, rouva, eläkeläinen, postivirkailija&palvelumyyjäpuksu.
----------------------------------------------------
Psalmi 23, jakeet 1-5

Daavidin psalmi,
Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minut oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän
vihollisieni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.

Jatkokesäviikko

Viimmosia jäätelönpalasia suussa sulatellen alan näpytellä tätä joka maanantakista blogia.
Minusta tuntuu, että maanantaki on kyllä useammin kuin kerran viikossa.
Hyvät ihmiset!
Juurihan minä revittelin toissaviikon tapahtumia, vaikka "ei juuri mitään" ollut tapahtunut ja nyt on mennytviikko revitettävänä.
No kyllä tietysti aina jotain tapahtuukin, vaikka kirjoittamaan alkaessani tuntuu, että en minä nyt tässä voi tapahtumiksi muuttua. Sitten asia on myös niinkin, että vaikka ei tosiaan mitään tapahtuisi, niin minä kyllä saan asiaa paperille. Enemminkin on vaikeuksia lopettaa kunkin kertainen kirjoittaminen
Eräs nuorimies sanoi minulle viikonloppuna, kun puhuimme minun kirjoittamisistani, että nythän minulla on hyvää aikaa sulatella, hioa ja lyhennellä kirjoittamiani uusia runoja, ennenkö kolmas runokirja putkahtaa tähän matoiseen maailmaan.
Sanoin hänelle lempeästi, että en osaa kirjoittaa mitään lyhyesti, sulatella ja hioa vielä vähemmän.
Se on taivahan tosi. Minulla on pitkä ja monimutkainen tyyli kirjoittaa. Oli kyseessä sitten vaikka kauppalappu, kuten useasti olen sanonut.
Nokakkain, livenä ihmisten kanssa praataillessani olen lyhytsanainen ja joskus en ole sanainen ollenkaan.
Menee valtavasti aikaa ja tupakkia miettiessäni, mitä sanoisin ja sitten kun keksin mitä sanoisin, en muista sanoja. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan ja jos pieni liioiteltu paisuttelu sallitaan. Varsinkin tuossa tupakki-kohdassa. En nimittäin polta tupakkia ensinkään.
Olen paljon moni&eläväsanaisempi blogien ja Facebookkien lehdillä kuin livenä.
Kerroinhan teille aikoinani sen, mitä se yksikin haastattelija sanoi minulle, kun katseli minua päänupista varpaisiin silmät ympyrkäisinä?
Muistatte varmaan, mutta sanon sen kumminkin, jos joku tulee tänne näitä lukemaan ihka ekaa kertaa. (Minua haastateltiin Uusi Tie-nimiseen hengelliseen lehteen).
Hän, tuo haastattelija, loihe lausumaan, että hän odotti tapaavansa ihan erilaisen pärsuunan kuin sitten tapasi.
Hän odotti tapaavansa räiskyvän, eloisan, taukoamatta puhuapulputtavan naisen.
Hän EI  sanonut, että tapasikin jo sammaloitua alkaneen, "eloisan" (vrt. laiskiainen), muutaman harvan sanasen silloin tällöin solkottaneen mummeliinin.
-Nuan sei kyllä ajatellu. Soon sun omaa luulua ja epäälystä, sanoi Magnus, kun tuohtuneena hänelle asiasta kerroin.
Tiedänhän minä, että ihastuttava haastattelijani ei noin ajatellut. Eikä ollenkaan mikään kumma, vaikka olisikin niin ajatellut. Minä ja kertojaminäni ovat kaksi eri asiaa. Toinen on maassa ja toinen puussa. ;)

Jatkoin vielä tuolle mainitsemalleni nuorelle miehelle  kirjoittamistyylini tarkennusta:
-En osaa kirjoittaa mitään lyhyesti. Rehellisesti sanottuna en haluakkaan kirjoittaa mitään lyhyesti. Itseasiassa mietin koko ajan, kuinka saisin ilmaistua jotakin mahdollisimman pitkän kaavan mukaan!
Nuori mies nyökytteli päätään. Hän ei myöskään sanonut mitään, mutta tiedän, että näin hän ajatteli:
-Parahin mummuseni. Pitkät jorinat ovat omiaan vähentämään lukijakuntaa raskaalla prosenttimäärällä.
Myönnän, että kyllä se näinkin on, mutta ne jäljellejäävät prosentit ovatkin sitten prosenttuaalisesti niitä sitkeimpiä ja uskollisimpia tapauksia.
Joten: TÖT-TÖT-TÖT-TÖRÖÖÖÖÖÖ vaan kaikille teille rakkaille prosenteille! :D

Nyt juoksaisen tässä välissä hakemaan kalenterin ja lisää kaffia.

Kalenterissani ei ole viime viikon päivien päällä yhtään merkintää vasta kun perjantain, lauantain ja sunnuntain kohdalla.
Edellisellä aukeamalla olisi ollut torstain päällä edes paskanen plätti. Ei, ei kahviplätti tällä kertaa, vaan kärpäsentappoplätti.
Kärpänen istahti viimeviikolla torstain kohdalle kiusattuaan minut ensiksi sieto- ja kestokyvyn äärirajoille. Hetken mielijohteesta lätkäsin käden sen päälle ja siihen loppui lento.
Äimistyin ja inhottikin jonkin verran.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olin saanut ilman kärpäslätkää, sanomalehtitruuttua, tai myrkkysumutinpulloa saanut kärpäsen listityksi.
Yrityksiä on tähän vajaaseen seitsemäänkymmeneen vuoteen totiseti kyllä mahtunut.
Nyt, kun se onnistui, örkötti pahan kerran. Käsi piti pestä useampaan kertaan ja käsidesiäkin olisin siihen lutrannut, jos olisi talosta löytynyt.

Oli oikeastaan hyväkin, ettei viikolla ollut menoja minnekkään.
Nimittäin ilmathan olivat kuin kesällä konsanaan ja istuskelinkin eripuolilla plantaasiamme hörpiskellen kahvia ja narskutellen porkkanoita. 5:2:een ei kuulu pullat. Varsinkaan, kun noudatan myös sitä gluteeniton/laktoositon ruokavaliota.
Molemmat ovat onnistuneet hyvin. G/L-dieetti oikeinkin hyvin.
Puntari joutuu vielä kyllä yhtä lujille kuin ennenkin, mutta oletan sen johtuvan siitä, että nostelen niitä painoja.
Eikös lihasmassa silloin tiivisty, eikä niinkään kevenny? (Tietämätöntä, mutta toiveikasta ryintää).
G/L- dieetti jatkuu vielä jonkun aikaa. Luulenpa, että se voi jatkua viimmoseen hengenvetoon saakka, koska olo on parempi.
En nyt mene tietenkään asiasta  kovin syvällä rintaäänellä totena toitottelemaan, mutta ainakin laktoosittomia tuotteita aion käyttää täst`edeskin. Jo Magnuksenkin takia.
Happinaamarit ovat kuulemma vaivalloisia pidettäviä, eivätkä pyykkipinnatkaan sierainten sitojina kivoja ole. I suppose.

Blogin alussa on taas kaksi valokuvaa, kuten aina on ollut ja aina tulee olemaan.
En tahdo, että blogin ulkonäk muuttuu piiruakaan mihinkään suuntaan. Nautin kovasti, kun pystyn jonkun asian pitämään muuttumattomana.
Olin 11-vuotias, kun kauhukseni huomasin, että asiat voivat muuttua. Perinpohjin muuttua.
Muutimme nimittäin Vaasan Huutoniemeltä Vaasan keskustaan. Tai no, ei se nyt ihan keskustaa  ollut, mutta ei paljon muutenkaan.
Joka tapauksessa ulkohuussi vaihtui sisäklosettiin.(Ei huono muutos). Vesi tuli kraanasta ja valui viemäriin ( ei huono muutos) ja saunaan ei tarvinnut enää lähteä kilometrien päähän, riitti, kun kipaisi kellarikerrokseen.
Ympäristö muuttui, kaverit vaihtuivat, koulu vaihtui ja niin edelleen ja niin edelleen.
Tuosta muutoksen ajasta saamastani tärskystä johtuen tykkään, jos jotkut asiat pysyvät samanlaisena.
Tietenkin on hauskaa, jos on laittaa aina tuoreita ja vaihtuneita kuvia bloggauksen alkuun ja juttujen aiheet on myös syytä vaihtua. Se on selvä se, mutta noin yleisesti ottaen mikään ei saa blogissa muuttua. Tausta pitää pysyä valkoisena ja kirjaimet mustina. Piste.
Koska kamera on lojunut väskyn pohjalla zoomi lytyssä, niin oli pakko laittaa alkuun vanhoja kuvia. Jo joskus nähtyjäkin.
Ensimmäisessä kuvassa on kuva piirustuksestani, josta teetän ehkä joulukortin. Aiheita on muitakin.
Toisessa kuvassa luen runoja alkukesän Isonkyrön telttapäivillä.
Ilmeestäni voi havaita, että kieli on jo hyvää vauhtia takertumassa kitalakeen ja tukkatupsun alla hikihelmivanat ovat lähdössä  kaksoisleukoja kohti.

Perjantaina meitä lähti tiivis ja innokas viiden hengen porukka Isostakyröstä ja Östermyrasta Suomen Ryttylään. Ryttylä sijaitsee, kuten kaikki tietävät, Hausjärven kunnassa Riihimäen kupeessa.
Ryttylässä oli jokavuotuinen Kansanlähetyksen liittokokous ja vastuunkantajien retriitti.
Ryttylässä aina naamasta (ja joka paikasta muualtakin) siliää muutama rytty.
Ihan takuula takaisinpäin tullessa posket ovat paljon siloisemmat ja sydän sytkyttää tasaisemmin.
Paitsi kokousta, oli muukin ohjelmaa. Niin mielenkiintoista ja hyvää, että luultavasti minulla oli suu ihastuksesta auki koko päivien ajan. (Myös nukkuessa ja syödessä).
Sain myytyä viisi (five) Runoratsukkoakin. Magnus (ei meidän Magnus) puhui pyysi mainospätkää päivien Mika-isännältä ja myyntimenestys 4:n kirjan osalta oli taattu.
Yksi kirja olisi mennyt kaupaksi ilman minkäänmoista puhetta ja mainostusta.
Olin asiasta otettu ja ylpeä. Terveisiä vaan Irmalle! (Toivottavasti muistin nimen oikein) (ja vaikka en muistaisikaan, niin kyllä asianomainen tunnistaa asian, jos lukee tämän). :D

NYT täytyy lopettaa kirjoittelu. On pakko mennä alakertaan tunkemaan tavaroita kaappeihin ja muutenkin hieman pyyhkimään paksumpia pölykerroksia pöyien pinnoilta pois.
Huomenna meillä kokoontuu lähetysraamattupiiri. Tervetuloa kaikki kynnelle kykenevät. Kello 18.30.
T: Kaisa Tsupukka-Glutenberg
----------------------------------------------
Sananlaskujen kirja. Luku 16, jakeet 1-3

Ihminen suunnittelee mielessään, mutta sanat antaa Herra.
Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään, mutta Herra punnitsee ajatukset.
Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen, niin suunnitelmasi menestyvät.

Villa&toppakausi alkoi

Ja taas on tullut aika nostaa torvi huulille ja töräyttää ilmoille iloinen fanfaari:
TÖT...TÖT...TÖT...TÖTTÖRÖÖÖÖÖÖ!!! Uusia tulokkaita kaksin kappalein! :D
Vanhat silmäni kirkastuivat nyt siis 67 kynttilän liekin lepatuksen kaltaisiksi
Rakkahasti tervetuloa Terttu Kallio ja Maarit Kivimäki!
Liittymällä numerolukijakuntaan aiheutitte muutaman ylimääräien sydämen ilo-hypähdyksen rintalastaa vastaan. :D
Ja kuten aina ennenkin olen sanonut, iloitsen teistä kaikista "vanhoistakin" numerolukijoista ja teistä, jotka muuten vaan uskollisesti blogiani lueskelette ilman mitään erityistä numerolappua.
Teidän kaikkien takia ja vuoksi on hauska kirjoitella. Kukas sitä nyt itselleen viitsisi.

Alun kuvissa olen minä. Eri sotisovissa ja koko komeudessa.
Yläkuvassa istun pohjoisen pallonpuoliskon toiseksi  komeimman kirkon, eli Huutoniemen kirkon, penkissä ja odotan jännityksestä jäykkänä illan draamaesiystä, jossa minullakin on rooli. Näennäisestä rauhallisuuden näköisyydestä  huolimatta hunnun  ja puvun alla kihisee.
Draamaesityksiä oli kaksi. Seurojen alussa ja lopussa.
Ensimmäisessä esityksessä olin rikas nainen. Otin esityksestä kaiken irti, koska todella harvoin sitä saa rikas olla. ;)
Toisessa draamaesityksessä olin nainen suuressa väkijoukossa.
(Suuri väkijoukko=4 ihmistä). 
Esitykset menivät hyvin minultakin, koska yhtäkään repliikkiä ei tarvinnut muistaa ulkoa,  koska yhtään repliikkiä ei ollut lausuttavana. Kenelläkään.
Teksti luetaan suoraa Raamatusta ja me kuljimme ja eläydyimme sen mukaan.
Viimeisessä osiossa Jeesus herättää Jairuksen tyttären kuolleista ja täytyy sanoa, että ikinä en ole kokenut sellaista tunnetta sydämessä kuin siinä hetkessä, kun tyttöä esittävä, Pirjo- rouva, nousee vuoteella (retkisänky, jossa oli aikaan sopiva peite päällä) istumaan ja Jeesus (Olavi) käskee antaa tytölle syötävää.
Voin vaimeasti kuvitella minkälainen hetki se oli silloin aikanaan, kun se todella tapahtui.

Alakuvassa olen lähdössä Nikolainkaupunkiin.
Kintuissa minulla näyttäisi olevan nahkahousut, mutta ne ovat housut, joissa on vain nahkapaikat. Nekin tekonahkaa.
Charles sanoi, että ei seitsemänkymppiselle sovi nahkahousut. Puolustauduin sanomalla, että eihän niissä ole nahkaa kuin paikat. Ja teko-sellaista nekin.
-Ei seitsemänkymppiselle sovi tekonahkapaikkahousutkaan, Charles sanoi.
-Kyllä sopii, kun ostaa sopivan kokoiset. (Tässä minun tapauksessani 48-numeroiset.)
No joo, myönnettäköön. Kyllähän se niinkin on, että pitäisi vähän kirkonkirjoihin merkattua syntymäaikaa vilkuilla pukeutumistrendeissään, mutta MINULLA EI IKINÄ NUORENA OLLUT NAHKIKSIA! Villakapardiini- ja teryleenipöksyjä kyllä, mutta  nytpä on!
Sitäpaitsi yläkaapissa on kokonaisetkin nahkahousut.  Ei mitään nahkapaikkahousuja.
Okei, ne yläkaappihousutkin ovat vain tekonahkaa, eivätkä mene päälleni polvesta ylöspäin ollenkaan , mutta kohta menevät.
Nimittäin laihdutussysteemi 5:2 tuntuu purevan aika hyvin ja jahka joulu saa, niin tämä joulumuori tepastelee tupasessaan (ja ihmisten ilmoilla) nahkikset jaloissa ja piippalakki päässä. Nih!

Paitsi 5:2, niin minullahan on meneillään myös se gluteniton ja laktoositon 7:7 kokeilu.
Viikko on mennyt ja yhä vähemmän muistutan heliumilmapalloa.
Vielä vähemmän muistutan ploosua, josta hitaasti päästetään ilmaa pois. Tiedättehän, mitä tarkoitan? Siitähän lähtee melkomoiset törähdykset sitä ploosusta, kun ilmaa pois päästetään.
Nyt ei kuitenkaan paljon tietoakaan mistään ploosuilusta.
Näin mennään tiukasti kuukauden verran ja sitten ajattelin ruveta noudattamaan Mirvan antamaa neuvoa. Vihreää teetä ja sen sellaista.

Magnus kävi viikolla lähimetsikössä etsimässä sieniä. Naapurin pariskunta tuli nimittäin eräänä iltana vastaan ja heillä oli suuri mytty (olikohan lenkkipuvun irroitettava huppu, tai joku), täynnä teelautasen kokoisia kanttarelleja. Minun piti nieleskellä sylkyä niin, etten pystynyt montaa sanaa edes puhumaan. Kanttarellit ovat lempparisieniäni.
Magnus lähti heti seuraavana päivänä metsään mukanaan puolitusinaa plastiikkapusseja.
Kyllä, kyllä me tiedämme, että sieniä pitää koppaan kerätä, mutta huushollista ei löytynyt tarpeeksi suurta koppaa.
Saalistakin kertyi: 10 kpl peukalonkynnen kokoista keltavahveroa, eli kanttarellia.
Paistoin ne ja kolme (tre) sipulia rautapannulla ja tasasimme paistoksen kristillisesti kolmeen (tre) yhtä"suureen" kasaan.
Oman annokseni laitoin glutenittoman leivän päälle.
Pariin viimeiseen suupalaan ei olisi riittänyt sienen pipenöäkään, mutta siirsin aina joka puraisun edellä yhtä pientä keltaista nökköä eteenpäin.
Muistin, kuinka äitini kertoi työkaveristaan (tämä on tapahtunut ainakin puolivuosisataa takaperin, eikä kukaan asianomaisista varmaan edes elä enää), jolla oli ollut paistettu sianlihansiivu (sellaista ihanaa tönkkösuolattua) eväsleivän päällä.
Leipiä oli ollut kaksi, mutta vain yksi sianlihansiivu. Äiti kertoi, että työkaverinsa oli siirtänyt sianlihanpalaa aina jokaisen puraisun edellä ja siirtänyt sen sitten toisen leivän päälle, kun toinen oli syöty alta pois.
Viimeisellä haukkaisulla ihastuttava sianlihanpala oli vihdoin mennyt suuhun ja syöjän ilme sen mukainen.
Minulle kävi nyt vähä näin kanttarellin kanssa.

Meillä oli viikonloppuna vieras Nikolainkaupungoista. Hyvin karvainen sellainen. Puolet karvoista se vieras jätti meille. Karvanajolla näes neiti taas.
Juu, Lyllanista on kysymys. Arvasit ihan oikein.
Lyllanihan pelkää ukkosta ja kaikenlaisia paukkuja ja kun oli saarikaudenlopettajaiset, piti piski tuoda maaseudun rauhaan.
Se kyllä kuunteli epäluuloisen näköisenä maailman menoa illan mittaan, mutta kun paukuttelu ja ilotulittelu ei äitynyt pahaksi, se rauhottui.
Minä en kuullut mitään, mutta ikkunasta näin, että saarikautta lopeteltiin Hälvänmutkallakin.
Ihan hyvä asia varsinkin, kun Lyllankin näytti ottavan rennosti asian.
Söimme saarikaudenlopettajaisten kunniaksi Vilpolassa grillimakkaraa ja joimme Coca-Colaa. Minulla oli ensimmäistä kertaa toppahousut jalassa.
En väitä, että vielä olisi toppihousukeli, mutta parempi vara kuin vahinko.
Viikonloppuna lauantaina tuli myös tasan 27 vuotta siitä, kun tulin uskoon Helsingin Olympia-Stadionilla.
Kiitollinen saa tästä ajasta olla ja luottavaisena elää elämäänsä tästä etiäppäin. Jeesus on hyvä.

Tähän otan ja lopetan viikkokatsauksen tällä kertaa. Ei niin, etteikö vielä olisi ollut asiantynkää, mutta joku rääpy se pitää bloggauspituuksillakin olla.
T: Kaisa Rääpylä-Rikdam

-------------------------------------------------------------------------------

Matteus 18 luku,  jakeet 12-14

" Mitä arvelette: jos jollakulla on sata lammasta ja yksi niistä eksyy,
niin eikö hän jätä ne yhdeksänkymmentäyhdeksän vuorille ja lähde etsimään sitä eksynyttä?
Ja jos hän sen löytää - totisesti: hän iloitsee siitä enemmän kuin niistä yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka eivät olleet eksyksissä.
Samoin ei teidän taivaallinen Isänne tahdo, että yksikään näistä vähäisistä joutuisi hukkaan.