Juuri eilen

Maanantai seuraa maanantaita tihenevään tahtiin. Istun taas täällä vinttipöksässä  tutussa touhussa:
kirjoittamassa männä viikon tapahtumia. Tuntuu taas, että ei aikoja mitiä, kun edellisen kerran kirjoitin.
Uuden uutukaisen-  ja tänä vuonna keltaisenvärisen kalenterin mukaan joitakin asioita on kyllä uutta taas tapahtunutkin, vaikka nykyäänhän  maanantaiden väliin ei muuta mahdu kuin yksi yö.
Uuden kalenterin sain vasta viime viikolla. Yhtään en tiedä, mitä kaikkea alkuvuodesta on unohtunut ja mihin kaikkiin tilaisuuksiin olen unehuttanut mennä, kun ei ole ollut kalenteria, mihinkä merkata.
Noh, kukaan ei ainakaan ole perään kysellyt, eikä liioin huudellut.

Valokuvista jos jotakin sanoisi, niin monta täytekakkua on noiden kahden näpsäisyn väliin mahtunut. Kyllähän sen arvaa, sellainen täytekakkelien ystävä kuin minäkin olen. Ja ilman mitään arvailuja, sen kyllä näkeekin. Ehtiihän sitä. Kolmessakymmenessä, ei kun siis melkein neljässäkymmenessä vuodessa...  kakkuja suuhunsa ahtaa.
Yläkuvassa olen kolmekymppinen ja alakuvassa, jossa seison Ooppeli-vainaan vieressä, olen öh...krszqqcwrx:tä vuotias.
Rakastan siis täytekakkuja. Olen aina ihmetellyt heitä, jotka suut truutulla silmät pyörien sanovat kakkua lautaselta näykkien ja edestakaisin siirrellen, että phyi miten makeata!
Siis häh? Suolaisiako täytekakkujen pitäisi olla? Passaa sellaisten, jotka niin tykkäävät, täyttää täytekakkunsa suolalihamössöllä ja majoneessilla. Päälle kynttilöitä ja hillosipuleita.
En minä kyllä, jos totta puhutaan, täytekakun syömisellä lihonut ole. Ei, vaan syömällä runsaasti, mutta paljon myös kaikkea muuta. Ja olemalla paikallaan vuorokaudet läpeensä. No, kun on niinpitkämatkakuntosalillejakäsionollutkauheankipeäjapitääollatöissä..ja ja ...
Pitää olla töissä! Niin. Sitä se "firman" perustaminen teettää. Olen värikynät punoittaen piirrellyt ystävänpäiväkortteja (ja muitakin kortteja).
Ihan näinä tunteina, tai ainakin viimeistään huomenissa, uusi KAISAN KORTIT-kotisivut näkee päivänvalon. Sieltä saatte sitten nähdä työn tuloksia.
Ei siis ole kuntsareille nyt oikein kerinnyt ja siitä kyllä pukkaa morkkista.
Mutta, se hetki, kun aamulla heräät, raahaudut alakertaan, juot haaleaa, laihaa kaffia, syöt pari leivänlättänää ja tunnet olevasi vanha, mutta ryppyinen, kurja, tyhmä ja omituisin tapaus taivaankannen alla, raahaudut tietokoneelle ja  lukee siellä ystävän kehut ostamistaan ja minun piirtämistäni korteista! - Niisk&sniff, sanon minä.
Niin iloiseksi saa kehumiset mielen, että päätin täst´edes kehua kaikki vast´edes tapaamani ihmiset varpaista hiuspehkoon saakka!
No tänään en ole tavannut kuin Magnuksen ja Charleksen. Huomasinpa nyt, että en ole heitä laskenut miksikään. Onneksi tänään vielä ehtii.

Siihen seikkaan, etten ole jumppaillut, on kyllä ihan oikeastikin vasemman käden kivuliaisuus ollut suurena syynä.
Nyt, juuri tällä hetkellä, ei tunnu enää kipua. Oikeataan on jo muutama päivä ollut helpompaa.
Magnus sanoi, jotta soon tullu tua sun kätes kipiäksi, kussä nostelet niitä punttia ja kurot.
Ei pidä paikkaansa. Punttien nostelemattomuudesta paremminkin ja kutonut minä en ole viikkotolkkuun. Se sädehuivikin, josta blogissani kerran briljeerasin, on vielä kesken.
Keskeneräisyys johtuu siitäkin, että huivi sädehtii liikaa. Ihan kestämättömän liikaa. Ja säteet ovat väärän värisiä. Kirjavia! I hate monenkirjavankukertavaa säteilyä! :(
Kyllä minä huivin valmiiksi aion vommustaa, mutta kurkkuni ympärille en sitä ehkä ensihädässä kietaise.

Perjantaina kokoonnuimme jokivarteen Jakobin ja Catherinen kotiin viettämään kyläneuvoston maahanpanijaisia.
Seurakunnan kyläneuvostojen toiminta siinä muodossa kuin se kolmekymmentävuotta ollut on, ehkä loppuu.
Hengellinen toiminta ei suinkaan kyliltä lopu. Kuka vaan saa järjestää kotonansa seuroja, tai virsi-iltoja, vaikka joka ilta. 
Meidän kylällämme on ihana, yli sata vuotta vanha Rauha-rukoushuone ja kunhan se kevään tullen sulaa ja lämpiää, niin pidämme siellä kylän hengellisiä seurakuntatilaisuuksia.
Isonkyrön seurakunnassakin työ jatkuu kiivaana, vaikka kyläneuvostot ehkä loppuvat ja oman kortensa saa kekoon kantaa kaikki halukkaat. Sitä olin puolestani kehittelemässä ja suunnittelemassa sunnuntaina  Magnuksen ja monen, monen muun seurakuntalaisen kanssa jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokaffeilla.

Lauantaina kokoontui iki-ihana kirjoittajapiiri kello 13.00.
Kurvatessani kohti ensimmäistä Letkutien jälkeistä mutkaa  Ylistaroon päin, huomasin, että en ollut syönyt mitään. Tai siis PALJON mitään. Sellaista ei ole tapahtunut sitten vuoden 1977 lonkkaleikkauksen jälkeen.
Kaahasin lähikauppaamme ja ostin Fazerin määrätynvärisen suklaalevyn pähkinällä terästettynä ja omenavadelmabanaani- (tai jotain siihen suuntaan) limonaadi potun.
Jälkimmäistä evästäni kirjoittajapiirin väliajalla lutkuttaessani, en pystynyt erottamaan yhtäkään makua näistä aineosasista, mistä juoma oli tehty. Sokerin kyllä.
En uskaltanut edes vilkaista kalorimäärää. Huolestuin myös lapsista, jotka ko. juomaa juovat. Sillä lapsethan sitä yksinomaa vain juovat. En usko, että kukaan täyspäinen ostaa vadelmaomenabanaani-limsaa.
Me saamme kirjoittajapiirissä aina lukea jotain meille itselle tärkeitä omia  kirjoitelmiamme ja minä luin Facebookin sanataiteen ja runouden ystävien (tai jotain tuohon suuntaan) sivustoille kirjoittamiani runoja.
Ne tuntuivat ja kuulostivat hyvin typeriltä ja mielestäni luin ne hyvin surkeasti ja sössötteisesti.
-Sinulla sitten leikkaa! sanoi Saga (nimi muut.) iloisesti ja tietämättään nosti pääni vesirajan yläpuolelle synkeyden ja itsesäälin pohjamudista.

Sunnuntaina olisi pitänyt taas revetä kahtia. Päätin kuitenkin pysyä yhtenä muhkeana palana ja laitoin vara-Kaisan asialle. Vara-Kaisa kaateli ja keitteli kahvia Nikolainkaupungissa ja minä tein vastaavaa Isonkyrön Pappilassa Naisten kesken iltapäivässä.
Iltapäivään saapui iloksemme runsaasti naisia. Tilaisuus oli kaikin puolin hyvä ja vaikuttava.
Kaksi naista kertoi , miten ovat selvinneet, kun sairaus on kohdannut. He olivat kertomansa mukaan saaneet voimaa Jumalalta ja rukouksesta, ystävien ja omaisten tuesta. Olipa toisen naisen koko perhekuntaa auttanut karvainen terapeuttikin: kultainen labradorin noutaja!

Nyt tämä karvainen terapeutti lopettaa kirjoittamisen tällä haavaa tähän. Ollos, rakkaat lukijani, loppuviikkonne hyvä ja huomenna...tai siis ensi maanantaina peli jatkuu.
T: Kaisa Karvinen-Noutonen
------------------------------------------
Psalmi 147, jakeet 1-5

Halleluja!
Hyvä on Jumalaamme sävelin kiittää,
ihanaa on virittää ylistyslaulu!
Herra rakentaa Jerusalemin jälleen,
hän kokoaa Israelin hajotetun kansan.
Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut,
hän sitoo heidän haavansa.
Herra tietää tähtien luvun,
hän on antanut niille kaikille nimen.
Suuri on Herramme, suuri ja voimallinen,
mittaamaton on hänen viisautensa.

Runoilua ja taiteilua

Kuvassa taas vaihteeksi köökin ikkunastamme avautuva maisema, jos etelänpuoleisesta aakkunasta katselee.
Toisessa kuvassa on kuvattuna taiteilijan silmin (köhäisy) pikkujoutsenperhe.

Kiva kirjoittaa joskus ihmistenkin aikaan mhvv:tä (mielenkiintoisi häppeninkejä varrelta viikon), kun että aina silmät ummessa suoltaa sitä keskiyön aikaan.
Ans kattoo tuleeko juttuun nyt vähemmän niitä virheitä. Niitä semmosia, jotka pakkaavat kiusaamaan olemassaolollaan. Minä ainakin saan aina lievän sähköiskun lukiessani joitakin vanhoja blogikirjauksiani (esimerkiksi, jos pitää varmasti sanoa jolle kulle (yleensä Magnukselle) mimmonen ilma oli vappuna vuonna 2011, tai oliko lunta maassa jouluna 2008).
Olen kyllä päättänyt, että vaikkahan olisi lunta kaulaan asti jonakin vuonna, enkä sitä muistaisi, niin en enää mitään blokkauksistani tarkistele. Niin on aina kamala saada niitä sähkömällejä, :(
Syy, että nyt kirjoittelen on se, että nyt on aikaa ja illalla ei.
Sain juuri valmiiksi tämän päivän työrupeaman korttifirmassani (yskäisy) eli ystävänpäiväkortin, jonka joku mies esimerkiksi voi lähettää kaverilleen.
Tottahan toki mies voi lähettää kukkakortinkin, jossa on ylt´ympäriinsä elänkuolenkukkia ja sydämiä. Ei sen puoleen. Mutta JOS ei sellaista halua lähettää, niin nyt on vaihtoehto olemassa.
Minun piirtämässäni kortissa on raavas mies pilkillä ja muutama kilo kaloja hangella ja ämpärissä siinä edessä.
Aion ehkä piirtää vielä sellaisenkin miehille suunnatun y-päiväkortin, jossa mies korjaa autoa, tai ehkäpä istuu jo valmiiksi korjatussa kaarassaan. En ole vielä päättänyt.
En tiedä, lähettelevätkö miehet ystävänpäiväkortteja?  Eivät ainakaan ennen vanhaan.
Se ehkä johtuu siitä, ettei ole ollut kyllin miehekkäitä ystävänpäiväkortteja tarjolla (vrt. lemmikkikaunokuvat sydämineen). Nyt on siis ainakin yksi. Tiedän, että olen 50 vuotta liian myöhään asialla. So what?! Olen jäljessä paljossa muussakin.
Siihen toiseen miehiseen yp-korttiin piirrän ehkä Saabin, jossa etupelli ja perätuhto ovat pystyssä ja korjaaja musta kuin nokikolari.
Peräprutku Saabini ei nimittäin läpäissyt päästötestiä vieläkään. Siitä tämä kortti-idea sai alkunsa.
Ei mennyt läpi, vaikka sillä kaahattiin Nikolainkaupungin ja Hälvän väliä nappi laudassa radio Ruotsissa monta kertaa ja annettiin valohoitoa ja silityksiä plus ne tulpat.
Jotkut lukemat, jotka eivät missään tapauksessa saisi olla lähellekään edes sataa oli meidän prutkussa aina vaan 800. Kumma, kun sen lähellä pysyy edes hengissä.
Katalysaattori menee nyt sitten vaihtoon ja toivon, että se auttaa. On joku muukin önäle, jonka nimeä en muista, mutta jonka vaihtaminen saa huonot arvot romahtamaan paremmaksi. Tällä viikolla se nähdään ja ensi viikolla siitä teille taas raportoin.
Pyhäpäivänä meillä oli sellainen päivä, että autoja olisi perhekunnassamme tarvittu 3 (tre) 2:n (två) asemesta.
Kolmea autoa meillä ei ole ja niinpä jouduin ajamaan Sitikkaa.
Sitikassahan on vaihteet ja Saabissani ei. Syy, miksi jouduin Sitikan rattiin, on niin monisäikeinen ja juonteinen, ettei Erkkikään sitä jaksaisi lukea ja jos jaksaisi, ei kuitenkaan ymmärtäisi mitään.
Kirkolla, seurakuntatalon parkkipaikalla useahkojen ihmisen ympäröimänä pukersin itseni siis Sitikkaan ja käynnistin auton. En saanut pakkia päälle. Auto kyllä nytkähti muutaman metrin lähemmäksi ojaa.
Katselin jalkojeni juuressa lattianrajassa olevia läpyköitä ja kertailin mielessäni, että mitäs ne nyt taas olivatkaan?
En muistanut järjestystäkään ja ainakin jarrupolkimen järjestys olisi syytä muistaa.
Avasin auton oven ja huusin Magnukselle lotisevin leuoin, että en halua ajaa Sitikkaa. -EN OSAA AJAA SITIKKAA. ulvaisin vielä perään varmuuden vakuudeksi
-Hyvät ihimiset sentään. Soot ny vasta viikon kurvaallu automaattivaihteesella, ekkä enää osaa muka muullaasta ajaa!  Mä meen laittohon pakin silimähän ja sitte ajat Hälävälle, jotta hippulat vilajaa!!!
En alkanut tapani mukaan karjumaan vastalauseita. En edes siitä virheellisestä väittämästä, että muka viikon vasta olisin automaattivaihteisella ajellut.
Syy moiseen itsehillintään johtui yksinomaa niistä ympärillä olevista ihmisistä ja myös eräästä toisesta asiasta.
Nimittäin minuun oli yllättäen iskenyt "märkä makarooninpätkä"-syndrooma. Joku tarkkasilmäinen lukijani varmaan muistaa, että olen tästä aiemminkin teille kertonut.
Kun mm-syndrooma iskee, et muista mitään, mikä aiemmin ehkä kirkkaastikin on mielessäsi ollut.
Et pysty ajattelemaan loogisesti ollenkaan. Riippuu siitä, pystyykö ajattelemaan edes epäloogisesti, onko kohtauksessa kyse märästä spagetinpituisesta makaronista, vaiko niistä lyhyemmän sortin rooneista.
Ei! Tämä ei ole alkavaa dementiaa, tai sellaiseen verrattavaa sorttia. Tämä on ollut jatkuvaa ja aina.
Kun olin työelämässä (postipuksuna), niin silloin oli kiusallista, kun sai ko. kohtauksen.
Kerrankin olin liimannut paketinkylkeen kliistrattavaan pakettikorttiin säästökirjaan liimattavat rahanarvoiset merkit. (Olen tämän aiemminkin kertonut, mutta jokunen uusi lukija on toivottavasti sen jälkeen joukkoon liittynyt).
Siitä nousi aikamoinen haloo. Koko Vaasan alueen, järjestyksessä ensimmäinen, tirehtööri soitti postitoimistooni ja kysyi ääni väristen, että MITÄ TE (silloin teititeltiin työntekijöitä, tai ainakin makaronityöntekijöitä) AJATTELITTE, KUN LIIMASITTE PAKETTIKORTTIIN PANKKIKIRJAAN KUULUVIA MERKKEJÄ?
-En mitään, sain kuiskatuksi luuriin.
-SITÄ MINÄKIN! Klik!
En voinut sunnuntain siellä seurakuntatalon parkkipaikalla Magnukselle kertoa m-syndrooman päällä olosta, koska hän olisi joutunut ikävään välikäteen.
Magnus olis joutunut selittelemään ihmisille:
-Kaisei ny kulukaa voi ajaa isua kissiä (Sitikkaa), kussillon märkä makarooni aivonystyröören välis.
Pelkkä ajatuskin hytisytti.
Magnus on makaronilaatikkoonsa tottunut, mutta muut eivät olleet syndroomasta tietoisia.
Hohhoijjaa!

Viime viikolla oli mielenkiintoisia tapahtumia ja olin kahvia keittelemässä ja kaatelemassa kahdessa sellaisessa.
Eilen, sunnuntaina, oli Naisten kesken iltapäivä Vähässäkyrössä. Lausuin siellä runoja, joita olen alkanut örmiskelemään sanataiteiden- ja Fb-runouden ystäville (jos nimi nyt hivenenkään oli oikein muistettu). Koska en ole opetellut käyttämään kopiokonettamme, minun piti kopioida runot paperille käsin kirjoittamalla ja olikin aikamoinen työ saada värssyistä tolkkua  itse H-hetkellä.
Tunsin itseni harvinaisen typeräksi mahanalustamekossa siinä estraadilla pönöttäessäni.
Lisäksi tunsin itseni vielä, paitsi surkeaksi ja typeräksi, niin myös kaikkien aikojen tolloksi.
Sydän oli lakannut lyömästä jo alkuillasta ja leuat eivät lakanneet lotisemasta vielä illan loppuessakaan.
Uskonpa siis, että hyvin meni kaikki. Jos merkkeihin ja tuntemuksiin on vähänkään luottaminen.
Jaa, että mikäkö on mahanalustamekko?
No se on lyhyt hamonen, jota harmaahylkeen kokoisten-ja näköisten mommien ei, stailaajien ja muotineuvojien mukaan, koskaan saisi päällensä edes unissaan laittaa. Ei, vaikka olisi pitkikset ja mekon päällä vielä monta peittävää nuttua.
Mutta minä nyt satun pitämään mahanalusmekoista ja laitan sellaisen ylleni, vaikkahan mätänis.
Sain kyllä kuulla positiivista palautetta runoistani ja se hiukan tyynnytti myllertävää tunnekuohuani.

Nyt on aika lopettaa, jos tahtoo, että joku lukee päivityksen loppuun asti.
Tänään kuulin radiosta kivan ohjeen, jonka mukaan evankelista Kalevi Lehtinen aikoinaan kehotti toimimaan.
Rukoillesaan ihminen kuulemma aina pyytää jotakin (pitää kutinsa meikäläisen kohdalla) ja harvoin kiittää mistään (pitää kutinsa meikäläisen kohdalla).
Kalevi Lehtisen mukaan on hyvä kirjoittaa ylös muistiin pikku vihkoseen joka päivän kohdalle joku kiitos aihe.
Minun kiitosaiheeni on tänään: Kiitos, teistä, rakkahat lukijat. Herra siunatkoon teitä jok´ikistä! :D
---------------------------------------------------------
Psalmi 4, jae 2

Vastaa minulle, Herra, kun huudan sinua!
Sinä, Jumala, olet minun auttajani,
sinä avaat minulle tien ahdingosta.
Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni!

Tässä näkymiä keittiömme molemmista ikkunoista.
Maisema ylemmässä kuvassa avautuu etelään (tai sinne päin) ja alempi itään, tai ainakin sinne päin.
Nyt, jos ikinä, ollaan tultu siihen vaiheeseen, että kirjoitukset ovat katkolla. Pahasti!!! :(
Kirjoitin heti alkuillasta  ummet& lammet ja olin jo sivulla 500 (jos blogissani olisi sivunumerot) niin enköhän painanut jotain näpykkää ja kirjoitus lumpsahti kaiken kansan luettavaksi.
Luettavaksi kaikkine tuhansine virheineen!
Minullahan on ohjelma, joka ilmoittaa siinä kirjoittaessa jok`ikisen virheen ja säännön noudattamatta jättämisen.
Sormeni ja aivonystyräni jähmettyivät huomatessani krukoomin.
(Krukoomi on aina jokin kamala erehdys ja siis tässä kohtaa: kirjoitusluonnos lehahtaa kaikille nähtäväksi&luettavaksi).
Samalla, kun kaikki elintoimintani jähmettyivät, alkoivat hikikarpalot liristä ylt´ympäri paksua kehoani. Nyt kaikille 67:lle lukijalleni kirkastuisi, mimmonen raapustelijakirjoittelija  minä todella olen.
Että joku saakin ympättyä virheitä nuin runsaasti vain viikonverran elämästään kertovaan pätkään?!
Muistui mieleeni kouluajat. Koepapereiden kauheat opettajien ojennukset ja punakynällä huitaisemat huutomerkit, pukit, kysymysmerkit ja nollat.
Äkkiä poistin koko kirjoituksen. Lopullisesti. Siinä hötäkässä meni lopullisesti poistoon myös edellinen, jo julkaistu, bloggaus. Ja sitä edellinenkin, mikäli oikein ymmärsin ja asiaa silmäilin verestävillä silmilläni.
Nytpä sitten pitää yrittää tätä tämänkertaista uutta päivitystä kirjoittaa toivorikkaasti ja valoisasti, vaikka sieraimista tunkee mustaa savua ja päässä kihisee.
Kyllä ei pitäisi vellitalo-mommien enää kirjoitella happeningeistään, eikä mistään muustakaan, yhtään mitään, kun sitten itse toisesta päästä niitä pätkii pois. Grrr....
Olen varma, että se poistamani viikko (jos ehkä kaksikin) olisi ollut jälkipolville mieluista luettavaa. Se olisi valaissut esi-isoäitinsä ihanaa ja eloisaa luonnetta ja elämää pettämättömällä- ja opiksi-otettavalla tavalla.
Mutta minkäs teet? Sakea, mikä sakea! Valitan, rakkaat suvun tulevaiset jäsenet ja kaikki te nykyiset, muitakaan lukijoita unohtamatta. (Katkeraa, mutta vihaista puuskutusta).

Kirjoitin siinä ensimmäisessä tämäniltaisessa yrityksessäni, kuinka tuntuu, että maanantaiden väliin ei enää sovi mitään muita päiviä.
On kuin aina maanantain jälkeen tulisi maanantai.
Ennen sitä ehti aina kutakin päivää maistella ja haistella. Kaikissa päivissä oli oma erikoisominaisuutensa.
Otetaan nyt esimerkiksi vaikka torstai. Kuusikymmentä vuotta torstai on aina tuntunut lastenkuunnelmalta ja Markus-sedältä. Niin vain on, vaikkakaan en lastenohjelmia ole kuunnellut vuosikymmeniin.
Ja entäpäs lauantai? Se tuntui aina hirveän energiseltä ja touhukkaalta päivältä. Ihan sieltä saakka, kun lauantaisinkin tehtiin töitä. Siis melkein puolivuosisataa takaperin.Työnteko tuntui lauantaisin hauskalta, kun tiesi, että puolelta päivin pääsisi kotiin.
Se sama fiilis on jatkunut aina tänne vanhuuden pöperyyteen (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan) saakka Tunnen itseni oikein työteliääksi ja toimintatarmoiseksi aina lauantaisin silmäni auki hierottuani, mikä ei missään nimessä tarkoita sitä että myös semmoinen olisin. (Magnus voi jopa todistaa, että olen kaikkea muuta).
Nyt ei näitä fiiliksiä eri päivien kohdalla enää juurikaan ole, johtuen siitä, että kaikki on yhtä maanantai-pötkylää.
Maanantait maistuvat bloggaukselta. Saas nähdä kuinka kauan?  Kovasti tuntuu nyt kivi kengässä hiertävän ja elo ja olo ohraiselta.
Tosin tämä maanantai oli oikein mukava siinä postintulon aikoihin.
Sain ihanalta Elinalta (nimi ei ole muutettu) kirjekuoren, jossa oli muutama sana ja suloisia korvakoruja. Aivan ihania! Minä rakastan korvakoruja. Varsinkin sellaisia, jotka esittävät jotakin. En niinkään stimangeja ja ruppiineja. Ne vaan menevät hukkaan ja itkettävät sitten loppu elämän.
Ei, vaan kissejä, Mikki-Hiiriä, enkeleitä ja pallukoita! Niistä on ihanat korvakilluttimet tehty.
Kiitos vaan, rakas Ellu. Omppu Collection eläköön!

Jonakin päivänä tässä viime viikolla lähdimme löyhyttelemään Saabin peräputkea.
Se kun päästeli katsastusmiehen mittarin mukaan liian paksuja.
Katsastusmies ei, asioiden näin ollen, voinut päästää autoa katsastuksesta läpi. Kehotti vaihtamaan tulpat ja tulemaan uudestaan, josko vika olisi niissä.
Korjaamon setä antoi neuvon ajaa nappi laudassa ko. peräprutkulla (Saabilla) maanteillä, että vanhat kuonat irtaantuisivat ja mittarit pysyisivät taas oikeilla lukemilla.
Niinpä  prutkuttelimme Nikolainkaupunkiin. Kävimme Aija-Kanitan luona ja paluumatkalla Bärttan tykönä. Huvi ja hyöty samalla reissulla.
JOS autoni vika ei korjaannu näillä toimenpiteillä on kyseessä isompi vika. Toivon totisesti, että prutkuttelu auttaa. Kuitenkin pikkusen pahaa pelkään. Päästölukemat olivat nimittäin niin kauheat, että mittarit tärisevät varmaan vieläkin.
Muutamisen kuukauden ehdin autosta iloita muistamatta ollenkaan, että vanhat autot ovat kuin vanhoja hyyskiä. Joka paikasta ruikulla. :(

Viikon varrella meillä oli kolme eri vierasta. Kaksi heistä oikein  yökylässä.
Se tiesi sitä, että asuinpaikkamme siivottiin kolmeen kertaan vintistä lähtien putsplank.
Tänään, maanantaina,  meillä oli Kansanlähetyksen ystäväkokous ja käytimme Magnuksen kanssa Martta-yhdistyksen neuvoja pikasiivoukseen.
Martta-yhdistyksen neuvot pikasiivoukseen:

Pese näkyvät lasiesineet pesuaineella kirkkaiksi.
Tunge kaikki ylimääräiset koleet ja kapistukset komeroihin. Myös vaatteet.
Sijaa vuoteet.
Laita tiskit koneeseen, tai ainakin järjestykseen pesualtaaseen.
Lakaise näkyvät roskat lattialta harjalla.
Sammuta kirkkaat valot ja laita kynttilä palamaan.
Kiillota WC:n lavuaarin hana ja pyöräytä wc-harjaa wc-pöntössä muutaman kerran.

Kutakuinkin näin toimimme ja saimme kuin saimmekin suunniteltua yhden Kansanlähetyksen tapahtuman Isoonkyröön ja muutamia hyviä ideoita jäi vielä muhimaankin.

Joulukoristeet korjasin pois lauantaina. Kaikki muut, paitsi sen tekemäni paperinarurinkelin, jossa on pikkuruisia ledlamppuja sisällä. Muistattehan, kun siitä lavein sanoin kerroin?
Jätin kranssin ikkunalle olemaan ja loistamaan iäksi ajaksi. En tahdo, että se littaantuu jossain täyteen tukitussa komerossa vuoden.
-Kukin saa pitää oman kodin ikkunassa mitä tahtoo, sanoin Magnukselle ja hän oli ihan samaa mieltä.
-Minä tahdon pitää kauppanarujoulukranssia ikkunassani. Piste.
Otin kuitenkin kranssin kyljestä pois punaisen kultareunaisen rusetin ja vaihdoin sen vaaleansiniseen pitsirusettiin.
Tulos oli aika hyvä, mutta vaan aika. Tuijotettuani muutaman tunnin kranssia, hiomasin, missä vika.
Kranssi näytti hautajaisseppeleeltä. Nauhoista puuttuivat vain muistovärssyt.
Ei muuta kuin sakset esille ja rusetin nauhat poikki. Nyt kranssi näyttää ihan tavalliselta kauppanarukranssilta, eikä miltään seppeleeltä.
Minulla ei ole mitään seppeleitä vastaan, mutta ne eivät vaan kertakaikkisesti sovi ikkunalle.

Nyt lopetan jatustelun tähän. Ehkä jatkan ensi maanantaina, jos hyvin käy ja tästä toinnun.
T: Kaisa Marttanen- Torvinen
-----------------------------------------------------------

Psalmi 20, jakeet 2-

Herra vastatkoon sinulle hädän päivänä,
suojatkoon sinua Jaakobin Jumalan nimi!
Lähettäköön Herra sinulle avun pyhäköstä,
vahvan tuen Siionista.
Hän muistakoon kaikki sinun ruokauhrisi,
ottakoon vastaan kaikki lihavat polttouhrisi!
(sela)
Täyttäköön hän hartaat toiveesi
ja antakoon toimillesi menestyksen!