Yli-ihastuttava viikko

Iltaa kaikki rakkaat, mutta ihanat blogini lukijat ynnä seuraajat! Terveisiä Israelista! :D
Saimme viettää suloisen, lämpöisen, makoisen ja mielenkiintoisen viikon tuossa ihastuttavassa maassa.
Elikkä jokaisen viime viikon kalenteriaukeaman päivän kohdalla lukee siististi ja selvästi präntättynä: Israel.
Koska siitä edellisen viikon mielenkiintoiset  häppeningit jäivät kokonaan ylös pränttäämättä, katsahdin noin vaan, ihan huvikseni edellistä aukeamaa, eli mistä kaikista lukijani jäivät paitsi.
Avasin kalenterin viikon 16 kohdalta ja silloin jysähti!
Viikko 16 maanantain kohdalla luki isoilla tikkukirjaimilla RUNO LAURILANM.
-RUNO LAURILANM? minä kauhistuin. Olisiko minun pitänyt olla runoilemassa Laurilanmäellä 13.4, enkä ollut  pätkääkään muistanut ja vielä vähemmän mennyt?
Mielessäni näin kaikki sata (!) kuulijaa + juontaja+ pappi seurakunnasta, syvän hiljaisuuden vallassa odottamassa ruokasalissa, koska kuuluisa runoilijatar, från Hälväländ,  astuu huoneeseen, asettuu mikrofonin ääreen (sekin toimiisi kerrankin), luo katseensa laipioon ja alkaa huilumaisella äänellään lausumaan viimmosinta  runosikermäänsä. Kaikki odottavat jännittyneenä. TURHAAN! Runoilijatar makaa sohvannurkassa ja syö maksamakkaravoileipää ja ryystää piimää. Hän on autuaasti unohtanut kaiken.
Kuinka maailmassa voin unohtaa jotakin niin totaalisesti? KENEN kalenteria minä oikein luen ja kuka on varastanut oikean aidon kalenterini? Valmistauduin parkumaan surkeuttani ja aikoja sitten alkanutta dementiaani.
Sitten muistin, että ihana Mari-Iita (nimi muut) pyysi minulta runoa Laurilanmäen (palvelutalo)seinälle rakennettuun tilataideteokseen. 
Teos on tehty niinkutsutuista ja kuuluisista isoäidin neliöistä. Neliöihin on melkein jokaiseen kiinnitetty myös jotain elämään liittyviä esineitä.
Minä sain valtavan kunnian kirjoittaa yhteen isoäidin neliöön runon.
Olinko huojentunut ja iloinen (ja aina vaan ylpeämpi), kun muistin, etten ole mitään unohtanut. Tein runon välittömästi, kun puhelin oli napsahtanut kiinni ja lähetin sen lankoja pitkin Mari-Iitalle, joka puolestaan tulosti ja kiinnitti sen isoäidin neliöön!!!
Siellä se taideteos on kaikkien nähtävillä. Aion mennä tällä viikolla itsekin sitä ihailemaan.
Jos joku ei tiedä mikä on isoäidin neliö, niin se on sellainen about 16x16 senttimetrin kokokoinen iloisenvärisestä langasta virkattu, tai kudottu palanen, tai lappunen.
Niitä palasia, tai lappusia voi sitten koota, joko sängynpeitteeksi, tuolinpeitteeksi, tai liiviksi, tai vaikka miksi. Näistä paloista on koottu taideteos. Mene katsomaan ja ihailemaan, jos satut asumaan lähellä, eli parinsadan kilomeeterin säteellä.

Niin, meillä oli ilo ja mahdollisuus Magnuksen kanssa matkustaa viikolla 17 Israeliin. Mukanamme oli tällä kertaa iki-ihana lapsenlapsemme Vivianni. Kaksi vuotta takaperin mukanamme oli toinen iki-ihana lapsenlapsemme Joonathan.
Eipä kumma, että kaikki nollautui pollassa (vrt. kalenterimerkintä Rruno Laurilanm.), sillä kyllä oleminen ja meneminen tuossa maassa on niin sanoinkuvaamattoman vaikuttavaa ynnä sykähdyttävää, että siinä unohtuu kaikki mennyt viikoksi.
Viviannikin tuntui ja näytti viihtyvän, vaikka ryhmässä ei ollut ikäisiään kavereita ja vaikka joutui koko ajan odottelemaan puuskuttavaa mummuaan ja ähkivää paappaansa.
Kaihoisana katselin kaksitoistavuotiaan pursuavaa energiaa, jota riitti viimeiseen sekuntiin ennen nukkumaan menoa. Meikäläisellä ei pursua enää kuin maha ja ahteri.
Niin me tuon matkan aikana taas Magnuksen kanssa vakaasti päätimme, että ennen matkaa alkanut hätälaihdutusyritys jatkuu. Lopunelämää.
Magnus sanoi aamulla olleensa puntarilla ja että hänelle ei ihme ja kumma ollut tullut kiloja takaisin, vaikka sellaisten lihapatojen ääressä viikko notkuttiin.
-No onpas se kumma, ettei tullut, mutta hyvä asia tietenkin, sain kähistyä vastauksen kateudesta kuivana olevasta kurkustani.
-Joo, emmä kyllä oikeen reiruhun nähäny viisaria, ku ei ollu klasia, mutta näytti, jotta samoolla numeroolla viisarit seisoo! sanoi Magnus päivälehden takaa.
-Hmpf, vastasin minä ja kurkku kuivui kuivumistaan.
Kyllä meikäläisenkin paino pian on samoilla lukemilla kuin lähtiessä, jahka kaikki nilkkoihin kerääntynyt kuuden litran nestemäärä lirisee ulos. Minunhan ei tarvitse seistä kuin tunti vieraalla maalla, niin kintut ovat kuin sähkötolpat. Sellaiset puiset, painekyllästetyt. Tiedättehän?
Magnus sanoi, että nestettä tuloo kinttuuhin syrämen vajaalyänniistä.
-Ei pidä paikkaansa, sanon minä. Minulla ei nimittäin kaikin ajoin sydän lyönyt  ollenkaan. Noustuamme ja laskeuduttuamme satoja portaita ja mäkiä Jerusalemin sokkeloissa sydän pysähtyi, tai siltä ainakin tuntui. Päässä sihisi ja silmissä sumeni, koko naama pakrotti punaisena kuin parhaat Närpiön tomaatit ja henki ei kulkenut kuin selkärangan alapäässä.
-Onpas sinulla punaiset posket! ihaili ryhmämme jokainen jäsen kerrallaan ja olivatkin  kaikki ihan oikeassa.
Huomasin ties kuinka monennen kerran elämäni aikana, että ei kannettu vesi kaivossa pysy!
Tämä onnahtava vertaus tarkoittaa minun tapauksessani sitä, että jos olen käynyt kuntosalilla ja lenkkeillyt kaksi vuotta, niin kunto ei pysy samana, jos sen jälkeen kaksi vuotta vain istuu, tahi makaa. Hohhoijjaa!
Israeliin kannattaa kuitenkin aina mennä. Silloinkin, vaikka ei olisi niin kovassa kunnossakaan.
Kyllä siellä kunto nousee! Ja mieli! Aivan ihana maa.
Ehkäpä intaannun joskus vielä kertomaan matkakokemuksistani hiukan tarkemminkin.
Nyt tyydyn vain muutamaan mainintaan.
Maininta numero 1:
Matkanjohtajamme Perhaps (nimi muut.) täytti matkan aikana 50 vuotta ja minä kirjoitin koko ryhmämme puolesta hänelle runon. Lausuin sen aamupalan aikana.
Ne jotka runon aikana mutustivat aamumuroja ja muita herkkuja, kuuntelivat kohteliaasti ja mielenkiinnolla (eli toisin sanoen meidän ryhmämme). Muut kaikki sata aamupalalaista kertoivat toisilleen elämänstooriansa, eivätkä kuulleet, eivätkä nähneet mitään, eli muunmaalaiset matkalaiset.
Meteli oli aamupaloilla aina huumaava, mutta sankaripa pyysi, että lähetän runon hänelle sähköpostissa. Silloin "kuulee" varmasti.
-Ei joka iikka saakkaan ihan ihka itselle kirjoitettua omaa runoa, sanoi tämä nuorekas puolensadanvuoden ikäinen sankari ja oli siinä ihan oikeassa. Minäkään en ole koskaan saanut omaa runoa. Mutta niinhän sitä sanotaan, että suutarin lapset...jne.
Siispä kirjoitankin heti itselleni oman pikkuruisen runosen:

Kaisan ikioma runo

Sa oothan immyt ihana
ihan pikkasen tosin liian li...öh...tuhti.
Mutta ei hätää yhtään mitiä,
kun alkaat taas vuodattaan pinnaltas hikeä.
Sinnillä kirmaat pitkin piennarta,
jo alkaapi siin posket kalveta.
Oon ehkä tätä sanomaan aika jäävi,
mut olet, Kaisa, oikein söpöskä ja häävi!

Jos teistä löytyy muitakin, joilla ei ole ihka omaa runoa, niin ilmoitat minulle vaan, niin asia korjaantuu.

Kirjoitin myös toisen runon matkan aikana. Sen lausuin lähtötilaisuudessa. Pystyin aika luihkeasti lukemaan  (tai lausumaan) sen, koska olin sen kirjoitettuani esiintynyt aika kriittiselle yleisölle.(Kriittinen yleisö: Magnus ja Vivianni). He sanoivat, että kyllä kehtaa lausua ja ei ne sitä kumminkaan kauaa muista.

Nyt on tullut aika lopettaa tältä kertaa, mutta alussa olevasta ylimmäisestä kuvasta kerron vielä hiukan jotakin. Tuosta toisestahan ei tarvitse mitään kertoakkaan, koska se itsessään puhuu jo enemmän kuin tuhat sanaa.
Ylemmässä kuvassa on Vivianni ja Nasaretin perinnekylässä syntynyt yhden viikon ikäinen aasivauva.
Aasi ihastui Vivianniin (jos kohta kaikkiin muihinkin meihin niin kovasti, että äiti-aasi joutui kiljahtelemaan tuon tuostakin, että pysyppäs vekara näköetäisyydellä!).
Vivianni silitteli pitkäkorvaista vauvelia hellästi ja otti monta vauva-aasiselfietä.
Hetken kuluttua Viviannin silmiä ja kasvoja alkoi punottaa ihan mahdottomasti. Oli asian päältä tulla ihan tupelikko, mutta siitä selvittiin kuin selvittiinkin. Väkeviä on aasit, vaikka ikää ei kummosesti olisikaan.
T: Kaisa Värssynen- Punakkala
-------------------------------------------------
Jeremia 33, jakeet 2-3

Näin sanoo Herra: "Minä olen luonut kaiken.
Minä päätän ja toteutan kaiken tahtoni mukaan,
sillä minä olen Herra.
Huuda minua avuksesi ja ihmeellisiä asioita, niin minä vastaan sinulle.
Minä ilmoitan sinulle suuria ja ihmeellisiä asioita, joista et mitään tiedä."

Mennyt, mikä mennyt

Yläkuvassa viimekesän oman puutarhan kukkapenkistä poimittua loistoa. Onkohan kyseessä malva ja ruusu?
Alakuvassa kuva asunnosta, jonkalaisessa haluaisin ehtoisana emäntänä hääriskellä ja hioja ylös kääriskellä. (Meinaa näköjään ihan väkisin pukata runoa, vaikka tänään jo sellaisen kirjoitin).
 Istun työ&makuupöksässämme kaakaota siemaillen. On jälleen maanantai. Bloggauspäivä. Maanantai 13 huhtikuuta ja taivaalta putoilee hissuksensa märkiä räntäläimäreitä. (Kuivat räntäläimäreet olisivat tietenkin lumihiutaleita).
Toisin sanoen on ihan tyypillinen varhaiskevätpäivän ilta.
Lauantaina oli hieman poikkeava varhaiskevätpäivän päivä. Oli lämmin, ei paljoa tuullut ja aurinko helotti täydeltä taivaankannelta.
Meikäläinenkin innostui ja lähti oikein junalla kaupunkiin.
Siis oliko kaupungissa kuuma ja häpesinkö tamineitani jälleen kerran. Ruskea villakangastakki ja tukeva kaulahuivi tuntuivat jokseenkin hätävarjelun liioittelulta. Ihmiset istuskelivat ulkona kahviloiden edustoilla paitahiaisillaan ja siemailivat kuka mitäkin. Siis ne harvat, jotka Vaasan kaupunkiin viikonlopuksi olivat jääneet. Suurin osa ihmisistä olivat vaasalaiseen ikitapaan mökeillään ja rantaplantaaseillaan kuopsuttamassa ja möyriskelemässä.
Noh minä en ole vaasalainen tällä hetkellä, eikä minulla (meillä) ole saarimökkiä, joten ei kumma, että olin liikenteessä.
Minulla oli yhtä sun toista ostettavaa: shortsit, varrettomia kalsareita, matkahammasharjoja ja käsienpyyhkimismärkäliinoja.
Miestenvaatehtimossa, josta ostin niitä lahkeettomia kalsareita, sain tehdä myös vaalityötä.
Herttaiset nuoret myyjättäret alkoivat keskenään jutella, kun olin maksanut kalsariostokset, että kauheeta kuinka vaalit ovat meneillään, eikä ole ehdokkaasta hajuakaan.
Yhtään eivät neidot kuulemma tienneet, ketä äänestäisi ja miksi.
Pysähdyin kuin seinään. Venytin kaulaliinaani höllemmäksi ja sanoin kuuluvalla äänellä:
-Minulla on antaa hyvä ehdokas, ettei sen puutteessa tarvitse olla äänestämättä!
-Mikähän se on, jos saa olla utelias. Ja saihan hän. Reippaasti sanoin  nimen ja numeron ja lyhyt kehunta päälle. Iloisena myyjätärneito lupasi tutkia tapausta lähemmin. :D
Jatkoin tyytyväisenä matkaani. Siinä kaupungin läpi rahjustaessani (olin siis kuluttanut jo pari tiimaa kauppojen hyllyjen väleissä ravaten) valui hiki joka karvannenästä ja se mainitsemani ruskea villakangastakki ja möyheä kaulahuivi alkoivat oikein toden teolla  sätiä niskassani.
Olen myös aina (noin viitisen vuotta) tiennyt, että Minni-malliset nilkkurini EIVÄT ole hyvät kävellä ja vauhtini olikin lopuksi varsinaista etanatöpöttelyä. Sillä tyylillä kuitenkin aikanaan saavutin määränpääni:  Aija-Kanitan pesäkolon.
Siellä oloni parantuikin huomattavasti. Varsinkin nautittuani hyvät kahvit ja pientä purtavaa.
Suurta purtavaa en olisi voinutkaan nauttia, koska olen aina vaan sillä aiemmin kertomallani piimäkuurilla. Piimäkuuri on siitä mukava, että se ei sido noudattajaansa tuskanomaisesti mihinkään. Jos jossakin paikassa ei kertakaikkisesti piimää ole, niin silloin saa vapaasti syödä myös jotain muutakin. Mitä tarjotaan. Kunhan ei halkaise rapamahaansa.
Minä en halkaissut ja painoa onkin vajunut tähän mennessä harteilta jo 5 (fem) kiloa!
Vieläkään en tosin ole siinä pisteessä, mihin edellisen kuurin aikana pääsin. Nyt on kuitenkin suunta oikeampi kuin tähän asti. Tähän asti suunta on ollut ylöspäin ja runsaasti. :(
Uskonpa, että piakkoin saavutan kuin saavutankin sen edellisen pisteen. Varsinkin, kun Magnus on taistossa mukana. Hän, kun vaan PÄÄTTÄÄ olla laihdutussessiossa , niin seuraavan tunnin aikana paino putoaa jo kilon.

Tiistaina raamattupiiriimme tuli kolme ulkopuolista osanottajaa minun ja Magnuksen lisäksi. Olikin taas oikein ilahduttava ja virkistävä ilta. Terveisiä vaan sinne naapurikuntaan, jos satutte tätä lueskelemaan.
Menkää ihmeessä myös te kaikki muutkin, jotka satutte tätä lueskelemaan, johonkin raamattupiiriin. Niitä on joka paikassa, kun vaan kyselee ja lueskelee seurakunnan sivuilta tietoja. Raamattupiirissä ei pakosta tarvitse "tehdä" mitään. Siellä ei tarvitse puhua yhtäkään sanaa, ellei tahdo. Voi vaan hörppiä kahvia (jos on sellainen piiri, jossa kahvia tarjotaan), kuunnella, ihmetellä ja mietiskellä.

Torstai-iltana viime viikolla olin seurakunnan kokouksessa seurakuntatalolla. Taloudellinen jaosto. Kuljimme kahvit juotuamme ja leivät syötyämme (minäkin söin, koska ei ollut piimää. Vrt. selitys hiukan aiempana) kuljimme katsellen seurakuntatalon paikkoja, joihin oli asennettu uusia putkia. Vanha perunankuorimakone oli myös kymmenien vuosien käytön jälkeen tullut tiensä päätökseen ja heitetty ulos. Tarpeettomana ja jo hiukan ruostuneena. Onneksi ehdin hiukan elää myös sitä aikaa, jolloin perunoita kuorittiin käsin ja kökällä aina, kun oli jokin hiukan isompi tilaisuus. Isossakyrössä en tosin ole perunoita koskaan ehtinyt seurakunnan järjestämiin tilaisuuksiin kuoria. Sipuleita kyllä (niisk) ja punajuuria ja porkkanoita.
Siinä perunoita kuoriessa juttu luisti ja kaikki kertoivat toisilleen kotipuolensa asiat ihan huomaamattaankin. Minä ainakin olen kova flätisemään juuri jotakin hyödyllistä tehdessäni. Johtuen ehkä siitä, että kauhistun tilannetta, jossa on joukko ihmisiä  koolla ja kukaan ei sano sananpalaa (vrt. lääkäreiden odotushuoneet, hissit jne).
Perunat tulevat nykyään aina valmiiksi kuorittuina ja varmaan kohta keitettyinäkin, kun tarpeeksi kauan eletään.

Tänäänkin ajelimme Magnuksen kanssa kaupunkiin. Menimme äänittämään tulevia ohjelmia radio Dein Pohjanmaan kanavalle. Magnus puheita ja minä runoja.
Äänitystilanteessa nikottelin, hengitin raskaasti ja änkytin jokaisen lukemani runon kohdalla.
Ääneeni on iän myötä tullut sellainen käsittämätön hiljainen, ikään kuin jonkin ylimääräisen limaklöntin aiheuttama kurnutus, jota ei saa kuuluvallakaan rykimisellä irtoamaan.
Koko ajan runoja lukiessani myös arvostelin lukemaani maan putuihin. Siitäpä päättelinkin, että varmaan kaikki meni taas ihan putkeen. Niin putkeen kuin vanhan mummelin runot nyt yleensä voivat mennä.
Menimme äänitysten jälkeen vaihteeksi myös erääseen vaatehtimoon. Eräs pusero oli jäänyt krepottamaan mieltäni. Harmittelin, kun en sittenkin ollut ostanut sitä, vaikka kauan ja hartaasti olin lauantaina meinaillut. Sanoin Magnukselle, että jos kyseinen vaatekappale on vielä jäljellä ostan sen. Oli se ja samalla otin ostoskärryyni myös valkoiset pitkät housut.
-Sähän sanoot, jotta vaan pusero oli jääny krepottohon! Magnus muistutti.
-Joo, mutta ihminen tarvitsee myös valkoisia pitkiä housuja. Senhän ymmärtää jokainen.Ei niistä tarvitse erikseen puhua.


Nyt seuraa sarjassa "erittäin vanhoja juttuja elämän varrelta. Tyvestä latvaan" -osio.
Lapsuuskodin pihassa Vaasan Huutoniemellä kasvoi useita marjapuskia. Meidän perhekunnallamme oli vain kaksi punaista viinimarjapuskaa ja talon toisella perhekunnalla punaisien puskien lisäksi myös mustia- ja karviaismarjapuskia.
Omassa punais-marjapuskassa syödessäni otin kouraani aina salaa jokusen mustankin viinimarjan ja sitten vaivihkaa suuhun, ettei kukaan vaan näe. Karviaispensaisiin en uskaltanut mennä. Ne olivat liian kaukana meidän pensaistamme ja elleskaappini olisi tullut ilmi heti.
Silloin jo päätin, että jos joskus omia marjapuskia saan, niin kasvatan niitä niin monta. että joka päivä saa noukkia pesuvadillisen ja moosata siitä kaksin käsin suuhunsa.
Noh, nyt olisi marjoja MELKEIN niin paljon, mutta nyt ei saa syödä. Veri suonistossani on liian sakeeta. Ellei ihan Turun sinappia. Terveydenhoitaja sanoi minulle, että älä nyt syö oikein mahdottoman terveellistä kovin paljoa.Hemoglobiinini kun (silloin 170) ei saisi kovin paljoa nouseskella. Nyt on globiinit onneksi jo "huonontuneet" ollen 147, mutta hoitajattaren neuvoa haluan kuitenkin noudattaa.

Ensi maanantaina blogia ei ilmesty, joten toivottelen kaikille tupla hyvää kaikkee!
T: Kaisa Vitbyx-Gyllenglobin
--------------------------------------------------------------

Sananlaskujen kirja. Luvusta 16, jae 20

Joka harkiten toimii, saa kaikkea hyvää,
onni on sen, joka turvaa Herraan.

Juhlien juhla

Hyvää Ylösnousseen kohtaamisen- päivää! Tai toisella, tutummalla tavalla: Hyvää toista pääsiäispäivää!
Oikein vähän hävettää, kun vasta tänään, kuudentenakymmenentenäyhdeksäntenä toisena pääsiäispäivänä rupesin funtsaamaan, että niin, minkä muistoksi ja kunniaksi tätä toista pääsiäispäivää oikein vietetäänkään?  Tähän asti, kaikki nämä vuodet, sitä on vaan ajatellut, että jaahas, on toinen pääsiäispäivä! Pääsiäistähän on syytä aina juhlia, oli sitten kuinka mones päivä hyvänsä. Jos mikä, niin Pääsiäinen on juhlan paikka.
Lukeehan "Ylösnousseen kohtaaminen" toki kalenterissani ja olenhan sen kirkonpöntöstä varmaan joka pääsiäinen  kuullut, mutta sitä on ihmisen silmät ja korvat usein jossakin muualla kuin siinä missä sillä hetkellä pitäisi.
Onneksi olen kuullut jo kakarana sen, minkä takia YLEENSÄKKIN  pääsiäistä vietetään. Koulussa opetettiin.  Niin varmaan opetetaan onneksi vielä tänäkin päivänä, koska kaikki kolme trullia, jotka tänä pääsiäisenä meillä kävivät, tiesivät.
-Jeesus on ristiinnaulittu, että me ihmiset pelastuisimme ja pääsisimme taivaaseen!
Harvinaisen iloisia trulleja.
Kävi meidän ovillamme synkeämpiäkin naamoja torstaina. Magnus kertoi heille, miksi pääsiäistä vietetään, koska se ei kaikesta päättäen ollut ihan selvillä.
-Jos sun poikas tapettais, niin pitäisikkö moraa, jolla se tehtiin, ketjussa kaulalla riippumassa? kysyi toinen niistä ilottomista synkeällä äänellä. Magnus jaksoi selittää ystävällisesti ja hartaasti asioiden oikeata puolta, mitä ristinkuolemaan tulee. Minä viuhtaisin vintille piirtämään.

Ennenkö alan laajaa katsaustani eteenpäin vyöryttämään ja sorvaamaan, on ensiksi syytä pitkästä aikaa töräytellä taas torveen: TÖT TÖT TÖT TÖÖÖÖ!
Tervetuloa sankkaan lukijakuntaani oikein virallisesti Pirjo Havula!
Olenko minä iloinen!!!
Kuin myös kaikista teistä muistakin. Niin virallisista kuin "virattomistakin". Kovasti olisi tympeää kirjoitella tyhjille seinille.

Valokuvat tuossa alussa ovat vanhoja ja ajat sitten otettuja.
Ylempi kuva on kirpparilta. Meidän perheestä eräällä oli kaupunkikirpparilta varattu paikka ja saimme Magnuksen kanssa tehtäväksi käydä paikalla ja kuvata hyllyt. Silloin aina hiukan näki, mitkä vanhat AARTEET olivat ostajille kelvanneet. Kuvassa näkyy kuitenkin melkein enämpi vierushyllyjä kuin sitä, mitä piti kuvata.
Alemmassa kuvassa on pätkä vesiletkua ja kokonainen sisilisko.
Viime kesänä (vai onko tuo kuva, hyvänen aika, otettu jo toissa vuonna?) näin ensimmäisen sisiliskon tällä plantaasilla. Olemme asuneet täällä sentään 9v. Oikeastaan näin tuossa liiterin kivijalan päällä ensimmäisen sisiliskon oikeastaan moneen, moneen vuoteen.
Ennen vanhaan, kakarana,  niitä mennä vilisti ihan joka paikassa ja koko ajan. Ainakin Vaasan Huutoniemellä Keskuskatu 8:n maakellarin kupeessa.
Sisilisko on hirveän nätti, pikku luikero. Olen nähnyt ihastuttavan hopeanvärisen strassi-sisiliskokorun. Sen nähdessäni  päätin, että konsa sellainen koru eteeni kaupanhyllyllä livahtaa. ostan sen heti itselleni. Ellei nyt kovin paljon yli kahtakymmentä euroa maksa. Vielä en itse ole sellaista nähnyt, mutta toivossa eletään. Jos sinä satut näkemään, niin vink, vink!!

Kun katson kalenteriini ja silmäilen viikon merkintöjä, löytyy niitä kokonaista kolme /(tre).
Kolme samaa asiaa, mutta eri päivien kohdalla: kampaaja.
Asia on nyt kuitenkin niin, että kerran vaan kävin ja ihan yksin.
Oikein tuntui hiukan oudolta, kun Magnusta ei ollut viereisellä penkillä odottamassa vuoroaan.
Olen jo tottunut, että karvariin ja neuvolaan mennään yhdessä.
Tuohon NEUVOLA-sanaan tottuminen nikotutti pitkän aikaa. Olin Nikolainkaupungissa tottunut, että neuvolaan mennään vain vauva-asioissa. Niistä asioistahan meikäläisellä on jo melkein 1/2 vuosisataa. Hohhoijjaa!

Se, että kalenterissa ei ole kuin kolme parturimerkintää, ei tarkoita sitä, ettemmekö olisi missään olleet, tai käyneet.
Torstaina, perjantaina. sunnuntaina ja tänään maanantaina olemme käyneet kirkossa ja seuroissa.
Melkein kaikki väliajat olen piirtänyt. Pakko olla töissä firmassa, kun ei kerran ole saanut syödäkään. Piirtäminen on siitä kivaa työntekoa, että siinä meikäläinenkin unohtaa syömisen.
Kuten kaikki teistä muistavat olen ollut paastolla 40 päivää. Elikkä PAASTO kohdallani on tarkoittanut, että en ole rasvoja leiville levitellyt, enkä maitoa laseista lutkutellut.
Hiljaisen viikon olin tiukennetulla paastolla. En syönyt kuin kaksi paahtoleipää ja litran piimää päivässä. No tietysti kahvia, kaakaota, teetä ja vettä.
Tänään kirkkokahvilla join teetä ja kahvia sekasin keskenään. Se oli sangen mielenkiintoinen makuyhdistelmä. Mutta nisua en ottanut, en, vaikka ne minulle kutsuvasti sokerisilmiään räpsyttelivätkin.
Paitsi, että olen itse ollut syömättä, olen vahtinut kuin kärttyisä kalkkarokäärme Magnuksen syömisiä. Huutanut joka suupalalle ja onpa tehnyt mieleni mennä ottamaan Magnuksen kädestäkin pois liikoja herkkuja, kuten suklaadimunia ja lakritsitoffeita.
-Tuon kauhean potkupallon on häivyttävä tuolta paidan alta, olen karjunut ilkeästi Magnukselle.
-Katto nykkuule sinne oman pairan alle vaan! on Magnus kehoitellut puolestaan minua vähintäin yhtä kovalla äänellä.
Oma potkupalloni onkin nyt paaston ansiosta 4kg kevyempi, josta seikasta Magnus sanoi olevansa mulle kauhian katehellinen.

Nyt on sitten tullut tämänkertaisen bloggauksen "hauskan" jutun muistelemisen vuoro:

Kahvipullasuttu-aamiaisen jälkeen jouduin aina menemään ulos leikkimään. Sehän on ihan terveellistä ja tarpeellistakin. Siitä en todellakaan voi syyttää kynsinauhojen repimisvimmaani (nytkin hurme triiskuu oikean peukalon kynsinauhoista).
Muistan pihalla tepastelleeni kanojen ja kukon seassa ja ihmetelleeni niitä kovasti. Olin iältäni vähän yli 2v. Muistan kukon komeat pyrstösulat silmieni tasolla. Sitten muistan, kuinka menin nukkumaan puiselle puutarhapenkille pihakoivun katveeseen. Minulla oli ylläni sininen villatakki ja lakki, joka ei pysynyt päässä hetkeäkään. Laiton sen penkille tyynyksi.
Pikkuveljeni oli 1/2-vuotias, joten äidillä on ollut hänen kanssaan tekemistä. Kyllä minua silmällä tietenkin on keittiön ikkunasta pidetty. Sitä en epäile hetkeäkään. Ohikulkevalla Keskuskadullakin liikkui vaan muutamia autoja ja pari hevosta päivittäin.
Enkä minä kadulle yksin prängännytkään. Enkä kaivolle. Kaivossa eli kauhistuttava Näkki!
Hiukan vanhempana ehdin nähdä Näkin. Juuri ja juuri, ennenkö äitini kiljuen paiskasi ämpärin takaisin kaivoon. Ämpärin, jonka reunalla istui hämmästynyt mulkosilmäinen sammakko.

Tähän päättyy tällä kertaa mhvv ja toivotan kaikille hyvää viikkoa kaikin puolin.
T: Kaisa Hönskog-Ämpärälv
-------------------------------------------------------
Psalmi 16, jae 2

Minä sanon Herralle: "Sinä olet minun valtiaani,
sinulta saan kaiken hyvän!"