Hampaiden kalistelua

Jälleen kaksi valokuvaa näytille niistä vajaasta kuudestasadasta, joita keväisellä Israelinmatkallamme napsittiin.
Yläkuvassa Nasaretin perinnekylässä tepastelee kukko ja yksi eukoistansa.
Alakuvassa Vivianni ja perinnekylän luultavasti nuorin asukki. Viikon vanha aasivauva.
Tai sitten kuvassa on kylän toiseksi nuorin asukki: kahden viikon vanha aasivauva.
Kauempana näkyy molempien äitiaasit. Ne töräyttelivät huolehtivaisesti ohjeitaan niin vauvoilleen kuin meille muillekin. Valtavan luottavaisia koko aasilössi oli meitä  kohtaan. Ovat tottuneet ihmisiin ja heidät kaikin puolin kilteiksi havainneet.
Vivianni sai ankaran allergisen reaktion ottaessaan selfieitä itsestään ja molemmista pikkuaaseista.
Meikäläiselle ei noussut yhtäkään ylimääräistä näppyä jo olevaisten lukuisten näppylöiden rinnalle, vaikka haistelin noita pitkäkorvia sangen antaumuksella. Aasit (ainakin muutaman viikon ikäiset) tuoksuvat kivalta. On vissiinkin niin, että kaikki vauvat tuoksuvat kivalta, olivat ne sitten eläimen, tai ihmisen.

Aina vaan on pidellyt viluisia ilmoja! Aikamoinen sotisopa on pitänyt niskaansa laittaa, jos ulos on mielinyt mennä.
Sen verran olen nokkaani ulos laittanut, että sain istutettua taas kukan siemeniä hiukan sinne sun tänne. Tykkään, kun kukkia pökkää kesän mittaan pystyyn sieltä sun täältä.
Sellaiset järjestäytyneet penkit eivät vetele tämänmoisen hortonomin hoteissa.
Ei! Kukkapenkkien pitää yht´äkkiä vaan putkahtaa esiin ja eteen eri kohdista plantaasia. Ne eivät liioin saa olla pyöreitä, eivätkä neliskanttisia ne penkit, eivätkä oikein mielellään soikeitakaan. Kukkapenkit saavat kernaasti olla kiemuraisia ja joistakin kohdin kapeampia levitäkseen sitten suuntaan jos toiseen.
Täytyy kyllä tunnustaa, että on puutarhassamme pyöreäkin penkki. Sekin on oikeastaan kyllä ihan hyvä ja kauniskin, vaikka siinä rehottaa aikalailla villiheinää. Plussaa pyöreälle penkille lisää myös se, että siinä keskellä ei ole lipputankoa.
Pyöreän kukkapenkin keskellä ei saa olla lipputankoa, eikä liioin kiveä. Ei mitään!
Hiukan arkaillen sanon näitä säännöksiäni, koska monellahan voi olla lipputanko keskellä kukkapenkkiä. Olenkin kyllä  myös sitä mieltä, että kukin saa pitää lipputankonsa missä tykkää ja sen muotoisia kukkapenkkejä kuin ikinä tahtoo. Onneksi! Onneksi on olemassa monenlaisia eri makuja, mitä penkkeihin ja lipputankojen sijanteihin tulee.

Muistanette kaikki ne tautikuvaukset, joita viimekerralla teille revittelin?
Magnus sanoi, jotta noon paljolti luulua. - Sen tären sä saat nuata kohtauksia, kussä alakaat miättimähän niitä!!! On se kyllä paljolti noinkin. ;)
Noh, neuvolassa laitettiin luulotautiselle  lähete verikokeisiin.
Syömättä ja mielellään juomattakin on oltava 12 tiimaa, kuten kaikki, joilta vähänkin on verta putkiloihin lurutettu, tietävät. Minä jouduin kauhukseni olemaan syömättä ja melkein juomatta 15 ja 1/2 tuntia. Vahingossa!
Kirjoitin niin innokkaasti bloggaustani, että syöminen unehtui. Voin vakuuttaa (ja minut nähneet sen huomaavat ilman vakuutuksiakin), että kovin usein en syömistä unohda.
Säikähdin ja luulotauti oli hyvin lähellä puhkeamista,  kun huomasin, kuinka mummun on käynyt. Olin varma, etten pysty aamulla ajamaan autoa. Tuskin edes näkisin koko menopeliä, jos vaikka joten kuten pystyisin sängystä ulos autotalliin ryömimään.
Aamulla kasvoni olisivat luunvalkoiset ja kylmä hiki noruisi ohimoilta selkäpiitä pitkin nahkahousuihin (jos pystyisin yleensä edes pukeutumaan).
Näihin kauhuskenarioihin nukahdin. Nukuttuani levottomasti nousin ylös ja menin suihkuun. Ihmetelin pirteätä olotilaani ja tarmokkuuttani. Siis, voisiko olla mahdollista, että juuri syöminen aiheuttaa sen hirvitystunteen ja vapinat sun muut suhinat? Jospa sitä alkaisikin olemaan syömättä vuorokaudet läpeensä?
No ei vainkaan. Yltiöhurmoksellisuus suuntaan, jos toiseen on aina pahasta.
perille ajeltuani sain auton TK:n ensimmäiseen parkkiruutuun ja pääsin ensimmäisenä nyhtäsemään telineestä odotuspiljetin.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut missään. Ei näkynyt henkilökuntaa, mutta ei kyllä tosin potilaitakaan.
Käytävällä joku ovi oli johonkin raollaan ja koputin kuuluvasti kamanaan.
Kähisin huoneessa työskentelevälle rouvalle, että kuinka täällä oikein toimitaan?
-Luukku on kiinni, vaikka kehotetaan vuorolippu ottamaan ja kelakortti valmiiksi käsväskystä esiin kaivamaan.
-Me avaamme klo 8, sanoi nainen ystävällisesti sieltä huoneesta, jonne kuikuilin.
-Kello on puoli kahdeksan, jatkoi nainen, jos mahdollista, vieläkin ystävällisemmin.

Kuin nakutettu, kello kahdeksan, aukeni luukku ja muutenkaan, ei mennyt montaakaan sekuntia, kun istuin verenimijää vastapäätä. (Äitini sanoi näytteiden ottajia aina verenimijöiksi).
Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun kaikki tarvittavat tuubit oli täynnä ja homma ohi.
Ikinä ei ole ollut NIIN helppoa ja NIIN kivutonta toimitusta kuin nyt. Mahdottoman hyvä ja taitava oli tämä ystävällinen "verenimijä".
Huomenissa aion soitella tuloksia ja kerron sitten teille viimmosta piirtoa myöden joka naksahduksen ja mittaustuloksen.
Hei haloo! En nyt sentään.
Muutenkaan en aio kertoa ensi viikolla yhtään mitään. Blogi jää kesäpaussitauolle.
...............................................................................................................
SEURAAVA BLOGI ILMESTYY j.L.s ELOKUUN 31 päivä!!!
------------------------------------------------------------------------------------
Kukaanhan ei kesällä ole koneella, joten senkin takia on hyvä pitää taukoa. :D
Mutta tämän kertaista bloggausta on vasta, sanoisinko ALKULAUSEEN verran kirjoitettu, joten ota lokoisa lukuasento! Juttua pukkaa vielä monta plaria.
No ei sentään! Jokunen asia tähän vielä lopuksi:

Lauantaina olimme Alajärvellä trasukirkossa, eli telttaseuroissa. Magnuksella oli puhe ja minä olin mukana muuten vaan ja siksi, että rakastan telttaseuroja.
Vaatetus oli tukevaa. 28 vuotta kesätelttaseuroissa istuneena olen jo oppinut.
Telttaseurathan ovat aina kesäkuukausina, mutta se ei tarkoita sitä, että vaatetus olisi kesäistä. (On sitä tosin joskus hiottukin. Ei sen puoleen. Mutta aika harvinaisia ovat hikihelmet teltan katveessa).
Puin ylleni sukkahousut, pari pitkähiaista, lämmintä puseroa, tuulenpitävät vuorilliset pitkikset, villakankaisen takin ja paksun huivin. Ei ollut kylmä. Ei, vaikka sataa tihuutti ja tuuli ujelsi telttamastossa.
Sunnuntaina Magnuksella oli taas puhe ja minä sain lausua runoja.
Magnus sanoi edellispäivänä minulle, jotta älä sitte rupia valittohon ihimisille, kuinka sun kiäli on kuiva ku peruiinin sanraali! (Olin itse juuri arvostellut ja varoitellut häntä olemaan tekemättä niin ja sanomaan noin).
-Senku otat vesipotun viärehes ja hörppäät siitä, ekkä kitaja, jatkoi Magnus.
Olimme jo ajaneet muutamat kilometrit, kun kiljaisin, että vesipullo unohtui! Suu krapsahti saman tien kuivaksi.
-Mennään ostamaan Ässästä, sain sihistyä.
Niin tehtiin. Kerroin Magnukselle autossa, että ostin lähdevettä.
-Minkä tähäre?
-No olisko kivaa, kun hörppäis jotaki kuplivaa värssyjen välissä ja kun alkais lausumaan, niin tulis ryökäys? kauhistelin.
Siinä käytiin kuitenkin sitten niin, että istuessani ja odottaessani jännittyneenä vuoroani ja puristaessani sormet valkoisina pulloa, huomasin, että kuplivaahan se!
Aukaisin korkin valmiiksi ja....pullon suusta tursuili valtoimenaan raikasta, coolia lähdevettä. Hapollista. Päärynän makuista.
Magnusta rauhoitellakseni kuiskasin, että otan vaan pikkuisia hörppyjä.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ihana seuraväki siunasi lopuksi meidät mahdollisille tuleville puhuja&lausunta matkoille ja kotimatkalle. Ensin kävimme juomassa kahvia ja syömässä maukkaita voileipiä.
Tänään olen ollut iloisella tuulella. On melkein tupsahtanut muutama sana runoakin mieleen.
Samoin olen saanut idean pariin kesäkorttiinkin. Se on mukavaa se. Paljon mukavampaa kuin tautien kuuhosteleminen.
Niin ja olin minä kaksi kertaa kuntosalillakin männäviikolla. Aion mennä tälläkin viikolla.
Jospa sitä alkaisikin olo olemaan kuin friskillä melkein seitsemänkympisellä, eikä kuin kunnottomalla ikälopulla.
Ellokselta tilasin kesämekon, kun oikein kännykkään viestittivät, että halavalla lähtee. Siitä siihen, etteivät jo melkein maksa niistä mekoistaan.
Se on vihreä. Se mekko.
T: Kaisa Grönklänning-Ellosäng
-----------------------------------------------------
Psalmi 102, jakeet 1-3

Nääntyneen ja onnettoman rukous,
kun hän avaa sydämensä Herralle.
Kuule rukoukseni, Herra,
nouskoon huutoni sinun luoksesi!
Älä kätke kasvojasi,
kun olen ahdingossa.
Kallista korvasi minun puoleeni!
Kun huudan sinua avuksi,
älä viivytä vastaustasi.

Kesä kalenterin mukaan, muttei muuten

Matkakuvia huhtikuiselta Israelin matkalta. Kuvia räpsittiin yli viisisataa, joten alkukuvabrobleemaa blogieni alkuun ei minun elinaikanani luultavasti pääse syntymään.
Yläkuvan napsaisin lähtöaamuna hotellin edustalta Tiberiaksessa ennen kuutta ja alakuvassa Vivianni kävelee Autuuksien vuorella joskus keskipäivällä. Sillä nimenomaisella vuorella,  jolla Jeesus piti ja puhui vuorisaarnan.
Kuvia kun katselee iskee kaukokaipuu ja ikävä välittömästi. Ah vielä, kun joskus tuonne pääsisi. Ja vielä, jos joskus jaksaisi. Jaksaminen ei ole niin itsestäänselvyys näillä vuosirenkailla varustetun naisihmisen. Muistatte varmaan, kun kerroin matkan jälkeen rapa-ja muustakin kunnostani, jonka surkeuden todella vasta kunnolla huomasin päivittäin kaikkialla kulkeissamme?
Sitä ei niin kotona jääkaapin ja sängyn väliä roudatessaan huomaa, kuinka kaikki menee takapakkia iän myötä, eivätkä lihakset suinkaan VAHVISTU jääkaappikäynneillä. Päinvastoin! Ne lötkistyy!Varsinkin, kun ei heiluta, eikä treenaa yhtäkään muuta paikkaa, paitsi leukojaan, syödessään.
Noh, tahti on nyt hiukan taas muuttunut ja kilojakin on huventunut muutamia. Vieläkään ei tosin kovinkaan pienelle silmukalle mittanauhaa uumilleni saa ja puntarikin kitisee aika pahasti, kun sille "hypähdän".
Tänään hypähdin neuvolan digivaakan päälle. Kaikkihan te muistatte, että meilläpäin käydään neuvolassa muutakin varten, kuin vauvoja odottelemassa ja punnitsemassa?
Minä menin makeuttani mittaamaan. Säikähdin nimittäin kovasti sitä kauheaa kohtausta, josta viimekerralla laimean kuvauksen teille kirjoitin.
No eipä mitä! Perjantaina sain taas kohtauksen. Erilaisen tosin. Tällä kertaa silmänmunosistani hävisi näkökenttä keskeltä ja munosten sivuilla vilisi ja värisi!
Lukijakuntaani kuuluva Anitta oli onnekseni minulle neuvonut Siripirin. Enpä ollut moisesta aineesta ikinä kuullutkaan. Ostin lähikaupastamme heti pari pötkylää ja apteekista hain pussukan yksittäispakattuja Siripirejä. Kolme kertaa olen niistä jo avun saanut. Kiitos vaan rakas Anitta! :D

Tänään, maanantaina, olin skarppina heti aamusta ja tilasin neuvolaan ajan. Pääsin miltei niiltä jalansijoiltani mittauttamaan sokerit ja suolat. Tai siis verenpaineet.
Mittaustulos oli kuulemma alhainen, kun vertaa, että olin puolitoistatuntia aiemmin syönyt. Verenpaine oli normaali, mitä seikkaa minä puolestani kovasti ihmettelen. Kuinka paine voi pysyä normaalina, kun hauis puristetaan niin uhkatiukalle, että silmät ovat lähteä pullahtaa ulos kuopistansa?
Magnus sanoi, jottei oo ikänä kuullu muiren sanovan verenpainemittooksen ottavan kipiää.
Magnus epäilikin, jotta mulla (siis minulla) on niin löyhät lihakset, jotta sen tähären tarttoo kinnata mittooreimi niin taivahan alla tiukalle.
Mene ja tiedä.
Hammaslääkärissä sen sijaan ei ottanut yhtään kipeetä. Aamulla nimittäin keräsin kaikki rohkeuteni ja tilasin saman tien hammaslääkäriajankin. Vastaanotot kun ovat samassa rakennuksessa ja olen jo muutaman viikon kerännyt rohkeudenriekaleita tilatakseni hammaslääkärin. Etten nyt antaisi liian surkeaa kuvaa itsestäni, niin olen kaksi kertaa soittanutkin, mutta ei ole ollut vapaita aikoja. Nyt tärppäsi silläkin saralla siis.
-Ei varmaankaan tarvitse puuduttaa, kun hammas on oikeastaan vaan paikkaa kokonaan?  kyseli hammaslääkäri.
Minulla oli suu niin täynnä pumpulia ja kuolanpoistoimureita, että en saanut suustani tulemaan kuin: -Yyyhhh, jonka lääkäri tulkitsi myöntymiseksi, vaikka varmaan muistaa, että minut pitää melkein odotussaliin tulla puuduttamaan. Hartioita myöden. Nyt ei siis puudutettu, mutta ei kyllä yhtään kipeää ottanutkaan.
Ne lapsuusajan hirmuhoidot ovat jättäneet pysyvän kammon mieleeni ja leukaperiini, että melkein uskon, että paikkoihinkin muodostuu ajan saatossa tuntohermonystyröitä.

Sokerinmittauksesta seurasi jatkoa. Huomenna menen aamusta TK:een ja kyynärtaipeesta lurutetaan muutamat ampullit hurmetta. Tutkitaan kuulemma isoa ja pientä verenkuvaa, sekä makeutta ynnä happamuutta.

Oli viikolla taas kaksi sellaista päivää, jolloin olisi pitänyt revetä kahtia. Yksi ihminen ja kaksi samanaikaista menoa. Keskiviikkona ja lauantaina.
Valitsin yhtenä palana pysymisen. Menin Östermyraan, jossa oli kokous KD:n asioiden tiimoilta ja lauantaina  Laurilanmäelle laulamaan virsiä virsipiiriin.
Lauloimme lopuksi tietenkin suvivirren. Olen laulanut suvivirren viimeviikon aikana useampaankin kertaan. Muun muassa Viviannin koulun kevätjuhlissa Nikolainkaupungissa.
Yhtään ei enää ko virren laulamisesta tule niin murheellinen tuntu sisikuntaan kuin useiden vuosien aikana tuli ja joista tunnoista näilläkin sivuilla olen valitusta pitänyt.
Vieläkään en ole NIIN toennut, että itsekseni tuota virttä laulaisin, tahi sitä jossakin laulamaan itse ehdottaisin, mutta sekin on jo selkävoitto, kun pystyn laulamaan mukana.
Painotan myös sitä, että sanathan ovat ihan mahdottoman jees, mutta SÄVEL! Muistan joskus kirjoittaneeni, että toivoisinpa, että suvivirsi sävellettäisiin uudestaan.
Laurilanmäellä veisasimme iloisesti kaikki säkeistöt koko poskella.
Olen ehkä pikkuhiljaa paranemassa siitä kauheasta itsesäälin raastavasta tunnekuohusta, joka aina niin katkerasti sieluni syövereihin synkeästi....niisk...
Nyt stop tykkänään!
Mutta olen kyllä aika herkkä, mitä tunnekuohuihin tulee.
Olen joskus (lue: alituisen usein ja monituisesti)  Magnukselle valittanut (lue: tuskaisasti volissut), että miksen voi olla sellainen, että sanoisin vaan. että ohhoh, pitipäs nyt sattua? Tai, että onpas tämä nyt aikamoista. Tai, että pitikös nyt näin ja kylläpäs ottaa sangen kovasti hermon päälle, mutta kyllä se tästä...
Suvivirttä laulaissani muistan, miten surkea todistus kuumotti sinisen villakabardiinijakkuni taskussa ja miten  tuijotin vaaleanpunaisia kankaisia balleriinatossuja, jotka oli pesty kevätjuhliin....Valkoinen poninhäntäni riippui selkää pitkin....
Ei, kyllä nyt taitaa olla paras lopettaa tämän maanantain jatustelu tähän ja mennä keittämään teetä ja syödä leipä ennen 12 tunnin paastoa.
T: Kaisa Retosblom-Sockerskog
--------------------------------------------------
Virsi 571, 4:s säkeistö:

Oi Jeesus Kristus jalo
ja kirkas paisteemme,
sä sydäntemme valo, ain asu luonamme.
Sun rakkautes liekki sytytä rintaamme
luo meihin uusi mieli,
pois poista murheemme