Kilojen karistelua

Viikko on taas holahtanut, eikä ikinä takaisin tule. Muutamia muistoja sen varrelta aion taas teille kirjoitella. Ei mitään ihmeellistä, mutta eipä mitään kenkkuakaan.
Uusia kuvia en ole taaskaan ottanut. Ei kertakaikkisesti huvita, kun tiedän, että kamerassa on se mustakaapu-ohjelma päällä. Eli se sellainen, että vaikka ottaisi kuvan keskellä kirkasta. aurinkoista päivää, niin ovat kuvat kuin Susiluolan syvyyksissä otettuja.
Olisikin hyvä pitää kameraa aina mukana, niin voisi pyytää jotakuta kameraeksperttiä ottamaan pois päältä ko. ohjelman. Ikinä en kuitenkaan muista, enkä sitä paitsi tunne oikein ketään eksperttiäkään. Luulen, että heitä on runsaasti, mutta...
Ylin kuva on vuodelta nakit ja muusi. Siinä oleva maisema ei ole tuolta vuodelta muuttunut oikeastaan ollenkaan, joten laitoin sen tuohon. Tuommoiselta näyttää se meidän paljon puhuttu yksityinen kuntolenkkipolkumme talvella ja pakkasella.
Tuollaiselta näyttää koristetuulimyllymme talvella ja kesällä. Siivet ovat katkenneet, mutta uskokaa, tai älkää, jäljellä olevat siivekkeet klonksuttavat tuulella sangen kuuluvasti. Ihmeellistä, vaikka puolet on pudonnu! Kesällä, kun nukkumis- vinttikamarimme ikkuna on auki, ahdistaa keskellä yötä könyämään sängystä ylös ja mennä tunkemaan haravan varsi siipien väliin, että saa nukuttua.
Samoin lipputangon naru rautahakasineen pitää nyörittää tiiviimmin tankoon, ettei se kalise rautaiseen lipputankoon osuessaan niin, ettei saa silmällistäkään nukuttua. (Tai en minä nyt tiedä onko lipputanko RAUTAA, mutta puuta se ei ainakaan ole).
Sen siitä saa täällä maaseudun rauhassa. Ei kärsi minkäänmoista ääntä.
Kesäisin pitää ikkunat kyllä pitää senkin vuoksi säpissä, kun kurjet ja lokit heräävät kello kolme aamuyöstä. Hohhoijaa! Niiden kiljuntaan herää varmasti. Niin sikeään ei ihmislapsi pysty nukkumaankaan. Pian koittaa taas sekin aika. Täytyykin nauttia nyt oikein olan takaa näistä hiljaisista pakkaspäivistä ja öistä.

Alemmassa kuvassa Magnus ja Vivianni ovat menossa johonkin. En muista mihin, vaikka itsekin olin heidän perässään menossa. Kumminkin Israelissa tämä "johonkin" oli. Viime huhtikuun matkalla.
Magnus hiukan urputti kuvien laadusta. Siis mitä nähtävyyksiin tulee.
-Jokaases kuvas ommun  ja Viivin niskaknapit vaan näköösällä, eikä yhtää ympäristyä. Minkämoonen vilimaaja soot oikee?
Myöntää täytyy, että en minkäänmoinen. Mutta, kun koko ajan piti juosta matalaa lentoa paikasta toiseen. Ei yksinkertaisesti ehtinyt valitsemaan kuvakulmia, eikä muutenkaan sihtaamaan kameraa yhtään mihinkään. Jos pysähdyit, niin jäit joukosta jälkeen ja sotkeennuit satojen muiden turistijoukkojen sekaan. Tai kyllä jotkut ketterät neidit ja nuorukaiset ehtivät, mutta eivät tämmöiset muorit, joiden piti vahtia neitiä ja pyyhkiä hikeä silmäkuopistaan koko ajan.
Toivon, että vielä joskus pääsemme Israeliin. Silloin vihdoinkin yritän parantaa kuvakulmia. Nyt meillä on neljältä kerralta valokuvakansiossa vain niskakuvia.

Alkuviikolla en ole ilmeisesti tehnyt, tai ollut yhtään missään, jos kalenteria on uskominen. Ja onhan sitä uskominen. Sen sijaan laihdutusmittaustulosten ylöspanopaperia ei ole uskominen. Ei ainakaan minun kohdallani.
Tänään nimittäin merkkasin numeroita hiukan sievemmäksi, mitä painooni tulee. Eipähän ottaisi niin kovasti pattiin, kun katselee tilastoa. Mitään ei ole tapahtunut viime puntaroinnin jälkeen painon suhteen. Siispä parantelin numeroa. Ja oikeastaan kyllä minä hiukan näin, että aivan kuin puntarin viisari olisi jonkun aikaa pysähtynyt sellaiseen lukemaan, jonka sitten paperille epäselvästi kirjoitin. Eikä puntarimmekaan idioottivarmasti ole enää sellaisessa terässä kuin uutena. Kärsiihän se, kun kolme raskaansarjan painijaa sillä alinomaa hyppii.
Onneksi perjantaina eräs Joke (nimi muut.) sanoi minulle, kun seisoimme Magnuksen kanssa ennen seurojen alkua Ristinummen kappelin tampuurissa, että tämä Kaisa se vaan nuortuu päivä päivältä!
Tulin oikein iloiseksi ja sekin mielestäni puolusti tämän viikkoista painonumeroiden muutteluani.
Olen syönyt viikon aikana kaksi kertaa täytekakkua (ja ehkä jotakin muuta herkkua). Puolustan itseäni sillä, että noudattamassamme kuurissa nimen omaa sen laatija sanoi, että juhlissa saa syödä kuten muutkin.
Ihmettelen, kuinka ne muut eivät paukahda vatsan kohdalta puolimetriä paksummiksi jotakin herkkua syötyään? Miksi heidän poskensa eivät pullistu, eikä nilkkansa ja pohkeensa tursua hiukan jotakin muutakin syötyään kuin sellerinvartta?
On se niin väärin.

Olimme siis Ristinummen kappelissa perjantai-iltana. Magnus ja Charles pitivät puheen ja minä siinä välissä luin pari runoani. En tarvinnut vettä ollenkaan. Eikä yhtään jännittänytkään. Se oli niin outo tunne, että mietin kuumeisesti koko loppuillan, kuinka runolukeminen mahtoi mennä.
Magnus sen sijaan joutui ottamaan vesilasin mennessään puhujapulpettiin. Hän pelkäsi, että saa yskänkohtauksen kesken puheen. Silloin on hyvä, jos on vettä käden ulottuvilla.
Vesi kuitenkin meni pitkin lattiaa, koska Magnus ei huomannut, että altarikaide, jolle hän lasin varovasti laski, oli kalteva.
Olin hyvin myötätuntoinen, mutta samalla onnellinen, ettei kuppi kaatunut minulta. Magnus olisi kumminkin kauhistellut suureen ääneen siinä etupenkissä istuissaan.  Ei hän sillä missään tapauksessa mitään pahaa tarkoita. Magnus on ihan erilainen kuin minä. Hän on kiltimpi. Minä jäkätän asioista paljon pahemmin. Olen yrittänyt päästä tavasta eroon. Melkein olen onnistunutkin joskus. Kerron sen aina Magnuksellekin.

Lauantaina ajelimme Nurmon Hyllykalliolla Kansanlähetyksen vastuunkantajien Varustamo-tilaisuuteen.
Menimme hyvissä ajoin, kuten aina. Yleensä olemme aina ensimmäisiä, mutta nyt oli paikalle ehtinyt jo kymmenisen naisihmistä.
Ajattelin, että onpa vieraan näköisiä varustamolaisia , mutta iloitsin, että porukoihin tulee uusia naamoja.
Pienen pöydän takana oleva ystävällinen nainen kertoi, että aamupala maksaisi viisi euroa.
Sellaista tietoa Varustamo-tilaisuuden kutsussa ollut lukenut, mutta ajattelin, että hinta on hyvin kohtuullinen.
-Mikäs tilaasuus tääloikee on? Magnus kysyi. Hänelläkin alkoivat kellot kilistä tuosta aamupala-asiasta.
Selvisi, että olemme ottamassa osaa naisten aamukahvitilaisuuteen. Kansanlähetyksen häppeninki oli ihan jossakin muualla ja sinne me kyllä hyvin ehdimme, koska olimme, lievästikin sanottuna, ajoissa lähteneet kotoa.
-Siinä se nähärään, jotta kannattaa varata aikaa harhaanmenuaki varte, Magnus iloitsi. Oikeassahan hän oli. Sanoin, että seuraavaan tilaisuuteen lähdetään varmuuden vuoksi jo kolmelta aamuyöstä.

Sunnuntaina lähdimme ajoissa Vöyrille. Siellä oli suomenkielisten jumalanpalvelus, jossa Magnus saarnasi.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli seurakuntakodilla lähetystilaisuus, jossa minä sain lukea taas runojani. Oli puhe kahdesta, mutta minä posmotin kolme.
Varasin itselleni mehulasin puhujakorokkeelle ja hörppäsin siitä jännityksen laukaisemiseksi pitkän huikan. Mehu oli ihan mahdottoman hyvää. En tiedä, mistä ihanasta tropiikin hetelmästä se oli tehty, mutta kieli oli luiskahtaa mukana. Kannoin mehulasin mukanani takaisin istumaan mennessäni ja asetin lasin varovasti lattialle. Siihen se myös jäi. Kyllä harmitti, kun kotimatkalla janon iskiessä muistin. Ja se olisi ollut niin hyvääkin se mehu.
Paitsi lähetystilaisuus, niin kyseessä oli tapahtuma, johon oli kutsuttu Vöyrin suomenkielisiset seitsemänkymmentä vuotta täyttäneet seurakuntalaiset. Olen maaliskuussa mainitun ikäinen, joten seurasin yleisöä erityisellä mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Jaahas! Siis tuommoista ja tuon näköistä porukkaa me olemme. Ei moittimista!
Hiukan lisää vaan färiä poskeen ja tuplasti sinistä luomeen, niin oikeasta menee kuin väärä raha. (Lue: Kaksikymppiseltä et näytä, vaikka mitä tekisit).
Tärkeintä olisikin krupin kunto, eikä niinkään naaman siloisuus. Päätimmekin Even kanssa taas alkaa kuntsarilla rehkimisen. Se on ainoa liikuntamuoto, joka ei saa minua raastamaan tukkaa, yrjöömään ja itkemään.

Sunnuntaina oli Naisten kesken iltapäivä Isonkyrön Pappilassa. Sinne ehdin Vöyriltä, kun oikaisin mutkat suoriksi.
Minulla ei ollut illassa mitään vastuuta (Eve hoiti minun tehtävääni, kun tiesin, että en ehdi paikalle ennen tilaisuuden alkua). Minä siis vain istuin suuren pirttipöydän ääressä ja nautin.
Kuuntelin hyviä puheita ja suloista musiikkia, maiskuttelin hyvänmakuisia pöydän antimia ja hyrisin hyvää mieltä.  On se vaan niin ihmeellistä tämä ihmislapsen elämä. Taivaan Isä on hyvä.
Nyt on syytä lopettaa, koska menemisetkin loppuivat. Tänään kyllä olin seurakunnan virastossa kokouksessa. Hyvä ja yhteisymmärryksinen oli kokous. Ihailin ihmisten antaumuksellista puurtamista ja halua hoitaa rakkaan seurakuntamme asioita.
En ehtinyt maanantain taidepiirustuskurssillekaan tänä maanantaina ollenkaan. Se tietenkin harmittaa, mutta joka paikkaan ei ihminen aina pääse. Päällekkäisyyksiä tulee elämän varsitiellä silloin tällöin, mutta se on murheista niitä pienimpiä.
T: Kaisa Kilonen- Vääränen
---------------------------------------------------------
Evankeliumi Johanneksen mukaan. Luku 3 jae 16

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainokaisen Poikansa, jottei yksikään,
joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen,
vaan saisi iankaikkisen elämän.

Piukeeta pauketta

Taas meni 1/2 tiimaa valokuvia plärätessä.
Uusia kuvia ei ole otettu ja vanhoja sopivia ei millään meinannut löytyä. Kyllä sellaisia löytyi, joissa kekkaloidaan  kesäkelteisillään, rapsutetaan puutarhassa, tai imeskellään jäätelöä riippakoivun alla, mutta eihän niitä näillä keleillä voi tänne laittaa.
Onneksi sentään joku toi viime-, tai toissa vuonna tulppaaninipun. Tulppaanikuvan voi aina panna uudestaan ja uudestaan esille oli kesä tai talvi. Onneksi tuli joskus myös näpättyä autotallin nurkalta talvinenkin kuva. Sellaisen, joka sopii näillä ilmoillakin ja tähän vuodenaikaan panna tämänkertaisen joka-maanantaisen jatkosarjan alkuun.
Autotallinkulman maisema sietää tulla senkin takia mainituksi ja esitetyksi, että siitä katselen aina revontulia, kun Facebookista ihmisten päivityksestä luen, että niitä taivaankannella räiskyy. Tämänkin talven aikana olen muutaman kerran räiskintää saanut ihailla.

Näinä aikoina meillä on räiskynyt sisällä. Nimittäin puut pönttöuuneissa. Heti, kun ovat uunit jähtyneet, niin uutta pökkyä on pitänyt pesään laittaa. Niin on pakkanen paukkunut.
Kyllä nämä tämmöiset paukku-ilmat krassaavat luteetkin seinänraoista. Myös taudinsiemenet ja pölypunkit voivat huonosti. Tai joidenkin tutkimusten mukaan on kuulemma selvinnyt, että pölypunkkeja ei olisi olemassakaan! Mene ja tiedä.
Kauhean näköisä ne kumminkin ovat ja se käy ilmi heidän ottamistaan kuvista, jotka väittävät niitä löytyvän.
Vaikka taudinsiemenet vähenevät näinä ankeina pakkasaikoina, niin minulla vääntää vatsalaukkua tällä nimenomaisella hetkellä. Vatsalaukkua, joka on saman SUURUINEN kuin viikko sitten, jos puntaria on uskominen. Maanantaisinhan meillä on aina punnituspäivä, kuten te kaikki tuhannet lukijani olette jo varmasti tulleet tietämäänkin.
Olin eilisen ja toissapäivän piimä/vesi/kahvi/kaakao kuurilla, koska hiukan arvelin, että paino ei ehkä ole inahtanutkaan alaspäin. Tänään sitten kävikin ilmi, että inahdusta ei ollut tapahtunut. Ei, vaikka olin juomakuurilla varautunut.
Magnuksella paino oli pudonnut...en kateudeltani edes muista paljonko. Alaspäin oli mennyt, vaikka hän eilenkin moosasi kolme (3) pullaa.
Sen verran minäkin eilen ahdistuin antamaan juomakuurilleni periksi, että söin pikkasen vävyn tekemää pitsaa. Jos tietäisitte mimmosia ne vävyn tekemät pitsat ovat, ette yhtään ihmettelisi, että söin. Niitä sulopitukoita ei kukaan kuolevainen voi vastustaa.
Söin kuitenkin hyvin paljon vähemmän kuin muuten olisin moheltanut. Sen määrän ei olisi pitänyt vaikuttaa mihinkään. Kaikista vähiten puntariin.
Charleskin jo ihmetteli äitiänsä. -Kuinka voi joku pysyä yhtä turpeanpaksuna, vaikka syö vähän? hän ihmetteli huuli ja silmät pyöreänä.
Nii-in!
Sitten aloimme Charlesin kanssa ihmetellä Magnusta. -Kuinka joku voi laihtua koko ajan, vaikka syö kaiken aikaa monenmoista. Pullaa ja nisua?
Nii-in!
Ymmärrän omalta kohdaltani, että syön tietenkin enemmän kuin kulutan, mutta Magnuksen kohdalla on päinvastoin. Hän saa syödä, vaikka ei kuluta.
Koska mielestäni en kuitenkaan syö enemmän kuin kulutan valveilla ollessani, on samassa painossa pysymiseen syynä se, että olen alkanut kulkea unissani kuten 10-15 vuotiaana tein.
Nuorena unissakävely johti aina ovesta ulos, ei jääkaapille, kuten nyt mummuna ilmeisesti tapahtuu.
Oli kuinka oli taistelu jatkuu. Kesti kuinka kauan kesti ja tuli mitä tuli.

Torstaina kävin lääkärissä, vaikka mitään elimellistä vikaa ei ollut. Tuskin olisin voinut vinkua vatsanväänteistänikään, jos olisivat silloin olleet päällänsä. Kyse oli nimittäin ajokortin uusimisesta.
Ajattelin heti tarkastukseen ajellessani, että nyt en mene siihen retkuun, johonka menin silloin, kun ajokortti minulle myönnettiin. Näkötarkastuksen kohdalla nimittäin. Jotkuthan teistä muistavatkin, kuinka silloin kävi.
Silloin lääkäri käski mennä seinän viereen ja peittää ensiksi vasen silmä ja oikealla katsella pahvitaulun kirjaimia, ja kertoa mikä kulloinkin on kyseessä, kun hän niitä kynällään viisailee.
Menin reippaasti seinän viereen naama seinää vasten. Tohtori ei ehtinyt edes rykäisemään, kun jo itse huomasin töppäykseni. (Yleensä huomaamiseen menee kauemmin).
Ajattelin kauhuissani, että siihen tyssäsi kortin saaminen. Onneksi niin ei käynyt. Uskon, että se, että tohtuuri ei ehtinyt rykäisemään, pelasti kortinsaantini.
Tällä kertaa olin skarppina. Paukuttelin tulemaan kuuluvalla äänellä: kuusi, viisi, yhdeksän, kaksi, viisi jne. mitä pahvilta kulloinkin näytettiin. (Kirjaimet ovat näköjään sittemmin muuttuneet numeroiksi näkötarkastuksessa).
Näin kaikki numerot kirkkaasti, mitä kysyttiin! Niitä "luteenpaskan"-kokoisia numeroita ei kuulemma kenenkään tarvitse nähdäkään.
Tuloksena oli, että minä en kuulemma enää tarvitse silmälaseja ajaessani. Ko. muutos tehtiin myös korttihakemukseen. Toinen muutos edelliseen ajokorttiin on, että en enää saa ajaa moottoripyörällä. Toki kysyttiin olenko ajanut ja haluanko edelleen ajaa motikalla. No en tod.!Ajattelin jopa ehdottaa, että tohtori kieltäisi moottoripyörän takapenkillä istumisenkin, koska jos jotakin kauhistelen, niin juuri motikan takapenkillä istumista. Olen aina kauhistellut, enkä sen takia liioin istunut ikinä.
Olisi petyyki lyödä Magnuksen eteen, jos hän vanhoilla päivillä innostuisi m-pyörällä prääsäämään. Joskus olen kuullut senkaltaisia huokauksia ja haikailuja sellaisen perään.

Lääkärin vastaanotto-odotushuoneessa meitä istui naisia useampiakin samalla asialla. Tuli tietoon, kun setvittiin, mitä varten kukin lääkärin vastaanotolla on.
Täälläpäin on tapana selittää asioita odotushuoneessa, mikä on mielestäni yksinomaa mukavaa.
On paljon hauskempaa setviä vaivojaan muiden kanssa kuin tuijottaa vastapäiseen kelmeään seinään, tai lukea Pellervoa vuodelta 1986.
Eihän meillä tosiaan mitään vaivoja ollut keelläkään, koska korttiasialla oltiin. Kerrottiin sen sijaan asioita, joita meille oli vuosien mittaan tapahtunut, kun olimme hakeneet opiskelemaan sitä, tai tekemään tätä.
Pohdimme, kuinka suuri valta joillakin "asiantuntijoilla" siihen aikaan (about puolivuosisataa sitten ja enemmänkin) elämäämme lausunnoillaan ja todistuksenantamisillaan oli ollut.
Minulla ei niinkään ollut tälläistä sattunut ja sanoinkin ihan mahdottoman kovalla äänellä (se on huonokuuloisille ja kuulokojelaisille tyypillistä), että MINÄ AINAKIN OLISIN SANONUT, ETTÄ HAISTA NYT KUULE PASKA JA....jne. lisäten asiaan kaikenlaista samantapaista, jos mahdollista, vieläkin törkeämmällä äänellä.
Jälkeenpäin ihmettelin, että mikä minuun meni? En ihmettele, että Magnus joskus pökkii ja potkii sääreen.
Minä vaan joskus niin kertakaikkisesti tuohdun, jos jotakuta on kohdeltu väärin. Unehutan vaahdotessani täydellisesti itseni tarkkailun. Yleensä, katsokaas, tarkkailen itseäni koko ajan.
Mietin, kuinka suu on ja miltä silmäpussit näyttää tässä valossa ja näkökulmassa. Niin olen tehnyt aina ja niin tulen luultavasti tekemään vellitaloon asti. Ellen sitten ole tullut äitiini, joka sanoi kahdeksankymmentä täyttäessään, että on mukavaa, kun ei tarvitse ajatella mitä sanoo ja miltä näyttää.

Nyt minä sen sijaan lopetan tämän kertaisen sanomisen tähän. Ei minulla muuta olisi ollut sanottavanakaan. Ajokorttilääkäri oli viikon kalenteriaukeamalla melkein ainoa merkintä.
Merkintöjen ulkopuolella olimme tietysti perjantaina raamattupiirissä, sunnuntaina kirkossa ja illalla seuroissa. Seuroista menimme Asevelikylään kertomaan, että Lyllan tahtoi jäädä vielä Hälävälle. Se heilutti siihen malliin häntäänsä.
T: Kaisa Snösjö-Piukeinen
------------------------------------------------------
Psalmi 145 13a-14
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.

Käyttämättömät villahousut arvossa arvaamattomassa

Ylin kuva on viimeviikolla napattu. Siinä on ikuistettuna hieno halo kirpeänä pakkasaamuna.
Ihmeellinen ilmiö. Herää vastaus, että jotakin suurempaa on olemassa ja hiiteen alkulimat ja jyskyt. Alakuvassa on terapiatyttökoira Lyllan. Se on taas saapunut iloksemme tänne maaseudun rauhaan ja tyveneeseen. Ei pakoon mitään, koska kaupungissakaan ei ilotulitteet näinä aikoina pauku, vaan ihan muuten vaan. Olimme tapamme mukaan seurojen jälkeen Asevelikylässä ja kotiinlähdön koittaessa Magnus kysyi terapiakoiralta, jotta haluaasko se lähtiä Hälävälle pupunjäläkiä nuuskimahan?
Hetihän koira oli valmis. Ainakin Magnuksen mielestä.
Eipä silti, ei minullakaan asiaa vastaan mitään ole. Mukavaa ainoastaan. Juoksut&karvanajotkaan eivät ole tällä hetkellä akuutteja. Ja vielä: Eipä meikäläisenkään tarvitse villasukkia kinttuihinsa kiskoa nukkumaan mennessä,  kun koirapatteri Lyllan on jalkopäässä..
Lyllan on friskaantunut loistavasti siitä taannoin tehdystä klumpunpoistoleikkauksesta.
Oli koira kyllä leikkauksen jälkeen niin huonossa hapessa, että hännästänsäkään ei heilunut muuta kuin tuo valkoinen osa (kts kuva).
Nyt huiskuu jo hela häntä. En ole koskaan nähnyt niin yltiöpääpositiivista piskiä kuin Lyllan. Se heiluttaa välittömästi häntäänsä, kun vaan katsookin sen suuntaan.
Tuollaisen hännänheiluttajaluonteen kun saisi ihmislapsikin. Maailma olisi taatusti parempi paikka elellä ja oleilla.
Vaihtoehtoiseti määrätynlainen negatiivistympeinen mieliala on omiaan saamaan hallaa aikaan pääkopassa ja sen ulkopuolella. Muissa ihmisissä.
Kaikki varmaan muistavat vertauksen siitä kuuluisasta vesilasista, johon on kaadettu puoleenväliin vettä? Sitten ihmisiltä kysytään, mitä he näkevät?
Toiset näkevät lasin, joka on puoliksi tyhjä ja toiset taas kupposen, joka on puoliksi täynnä.
Itse näen, riippuu päivästä, molemmilla tavoilla. Magnus näkee AINA puoliksi täynnä olevan lasin.
Vesilaseista puheenollen tänään ja eilen ne eivät ole tyhjiä olleet meikäläisenkään kannalta katsottuna. Ne ovat olleet ensin täpötäysiä, sitten typötyhjiä.
Olen alkanut vesihoitokuurin!!!
Eilen huomasin, että ihoni alkaa olla sieltä sun täältä kuin kalkkunan kaulakulkuset. (Olen sen toki huomannut jo jokunen vuosi takaperin, että eipä kiinteytystä ole havaittavissa järin paljoa).
Mutta paitsi nahkan rupuamista, ei koko yleinen olotilakaan ollut järin loistava.
Vatsanpohjaa kinnervöitsi  (sisäpuolelta siis) ja se ns. minulle ominainen ylimääräinen mutka suolistossa pallean kohdalla, kurnutti, jos mahdollista, vieläkin äänekkäämmin kuin tavallisesti.
Muistin oitis, että noudattamaamme ruokavalioommehan kuului kolmen litran veden lutkuttaminen. Sitä en ollut noudattanut kuin ihan aluksi. Magnus ei todistettavasti silloinkaan.
Eipä ole kumma, että nahkaa vetää ryttyyn, kun ruoka-annokset ovat puolittuneet ja vettä ei ole tullut ryystettyä oikeastaan tippaakaan.
Niinpä olen nyt kahtena päivänä laittanut aamulla vesikannun täyteen tiskipenkille ja vartioinut itseäni, että se on illalla ollut tyhjä. Tiskipenkille sen takia, että vesi ei kylmene. Kylmä vesi ei mene soppatorvestani alas. Kuten ei kylmä piimäkään. Minun piimäpurkkini on aina tiskipenkillä vartomassa juojaansa ja voi häntä, joka sen erehdyksessä jääkaappiin laittaa.
Tänään jo iloitsin Magnukselle, että vesihoito alkaa puremaan! Kurnutusta ei ole kuulunut juuri ollenkaan ja on kuin muutama ryppykin olisi ikään kuin oiennut (tai ainakin alkanut etsiä uutta uomaa).
Mitä laihdutuskuuriini tulee, niin tänään oli viisari puolikiloa (ja siis puoli vuotta) alempana kuin se joulun- ja uudenvuoden ajan ollut on. Sekös ilahutti vanhaa sydänparkaani.

Kalenteriin ei viimeviikon kohdalle tullut mitään merkintöjä. Ei ennen, eikä jälkeen.
Ja niin kuin minä aioin matkustaa junalla Nikolainkaupunkiin ja kyläillä joka paikassa aamusta iltaan.
No, mitä tein, niin pitelin tulta pönttöuuneissa ja puuhellassa.
Eräänä aamuna keitin jopa kaurapuurot puuhellan lämmöllä. Sitä en ole tehnyt muistaakseni koskaan ennen. Kahvivettä olen keitellyt muutaman kerran näinä kymmenenä vuotena jona täällä Letkutien varrella olen asunut. Ei ole ollut usein tällaisia karmupakkasia, eikä liioin sähkökatkoksiakaan kovin usein. Ja se on tietysti hyvä se. Ei minusta enää tule puuhellalla paistajaa, eikä keittäjää. Puolustaudun myös sillä, ettei anoppikaan puuhällällä keitellyt, vaikka oli kuitenkin siihenkin aikoinaan tottunut.
Magnus oli viimeviikolla paripäivää Ryttylässä ja minun piti yrittää pitää torppaa lämpöisenä.
Kova työ oli muistaa mikä pellinnaru kuuluu mihinkäkin tulisijaan ja vedetäänkö yläpellin narusta, vai alapellin narusta, kun pellit a) aukaistaan, b)suljetaan.
Työlästä oli tietää koska tismalleen on se vaihe, että pellinluukut a)kiskotaan kiinni niin, ettei kuolla häkään, b) ettei lämpö ei livahda harakoille.

Kaksi uutta runoa (jaa taitaa niitä olla kolmaskin, mutta aika lyhyt) olen männä viikolla myös kirjoittanut. Mieleeni on noussut, jospa saisi kesään mennessä kolmannen kirjan valmiiksi runoiltua. Nimikin olisi valmiina: Tulppaaninippu.
Ei puutu kuin kolmisenkymmentä runoa enää. Parisenkymmentä on jo entuudestaan valmiina. Tosin nekin tuntuvat jo vanhoilta, kun olen erilaisilla estraadeilla niitä lukea posmottanut monta monituista kertaa.
Jaa, että, miksi niin kummallinen nimi? No ideana on se, että kun menee kylään johonkin, niin saa mitään sanomatta ojentaa kirjan tuliaisiksi. Kirja on siis samalla tuliaiskukkanippu. Ei lakastu kovin äkkiä.
Yksi korttiaiheideakin  minulla on jo päässä kytemässä. Enää pitäisi vain saada idea paperille. Tänään alkaa taidepiirustuskurssikin, josko siellä yrittäisi ideaa paperille örmiä.
Kyseessä on ystävänpäiväkortti: pöydällä liina, joka on sydänkoristeinen. Pöydällä liinan päällä kukkavaasi, jossa komeilee punaisia kukkia, joissa on sydämenmuotoiset terälehdet. Pöydän tkana ikkuna. Ikkunassa  sydänkoristeiset verhot ja ulkoa loistaa sydämenmuotoinen aurinko, jota sydämenmuotoiset pilvenhattarat ympäröitsevät....huh huh..pakkaa ottaa ihan sydämeen tämä luovuuden ilotulitus.
Ans kattoo! Ettei vaan olisi tänään päivä, jolloin vesilasi on puoliksi täynnä!
Taidan laittaa sydämenmuotoisen pisteen tämän maanantain bloggaukselle ja mennä alakertaan valmistautumaan taideharrastuksen pariin lähtemiseen. Pitää vielä etsiä färikynät ja piirustuslehtiö. Vaikka eivät ne hukassa ole. Samassa paikassa, mihin pussin ennen joulua käsistäni pudotin.
T: Kaisa Färgelin-Ritskog
-----------------------------------------------------
Psalmi 18:31
Jumalan ohjeet ovat täydelliset,
Herran sana on kirkas ja puhdas.
Kuin kilpi hän suojaa niitä,
jotka hakevat hänestä turvaa,

Uusi vuosi, mutta vanhat kujeet

Täällä ollaan. Vinttipökässä. Käden ulottuvilla vitivalkoinen, upouusi kalenteri, sekä purkki, jossa rahkaa ja ananaksenpaloja. Näin varustettuna on hienoa alkaa tämänvuotinen, ensimmäinen mhhv.
Eli mahtavia häppeninkejä varrelta viikon, jos joku on sattunut unehuttamaan kirjaimien merkityksen.
Alussa olevat kuvat ovat vanhoja. Olen hiukan rasittunut viimeksi näppäämieni kuvien laadusta, joten päätinpä laittaa vanhoja, ettei heti masennu mieli ja kirjoituksesta tule kitkerää.

Ylimmäinen kuva on ainakin kaksi vuotta takaperin otettu, ellei enempikin.
Siinä on meidän Vilpolamme, ah, vielä niin uutena ja seesteisenä. Vaan eipä ollut viimekesänä enää seesteinen. Kaikki Hälävänseudun harakat ja muut nokkapäät omivat Vilpolan hyysikäkseen.
Valehtelematta sen joka neliösentti oli paskakanahkan peitossa ja seinälautoja pitkin valui ulostetta ja varmaan sisästettäkin. Syö siinä sitten grillimakkaraa ja puserra sinappia päälle.
Kerran yritin. Tuijotin vaan lautaseen ja sillä olevaan kahteen makkaraan, etten näkisi paskavanoja seinillä. Mutta vaikka en NÄHNYT niitä, niin tuntui kuin ne olisivat sihisseet. Ihan varmalla sihisivät ja yrittelivät vähän kihistäkkin. Syömiseni oli hidasta, mutta ei kylläkään nautinnollista.
Vilpolan lattia on koottu vanhoista tiiliskivistä, mikä on myös osoittautunut kaameaksi virheeksi. Paitsi, että ne näyttävät homehtuvan, niin jokaisen tiiliskiven jokaiselta syrjältä kasvaa rikkaruohoa. Rikkaruohoa, jonka nimi on niinkin herkullinen kuin MURO.
Tai oikeastaan en tiedä onko se kyseisen rikkaruohon virallinen lajinimike muro, vai vaan paikallinen "lempi"nimi. Muro-nimi kyllä kuvaa ko. kasvia mainiosti. Murohan on vähän niin kuin muru ja muruthan  leviävät joka paikkaan.
Magnus kertoi, että heidän kaikki possunsa (Magnuksen kotona oli lehmiä, yksi hevonen, kanoja ja possuja)  tykkäsivät aikoinaan murosta kovasti. Eikä mikään kumma. Yrtti kun on mehevän näköinen ja väkevän hajuinen. Tiedän sen hyvin, koska olen sitä yrittänyt kiskoa ja hävittää pikkuruisesta krassipenkistäni joka vuosi. Ei onnistu.
Vilpolassa täytyy kyllä tehdä jotakin radikaaleja tempauksia ja muutoksia, että sen saa oleskeltavaan kuntoon. Virkistyskäyttöön, kuten nimi Vilpolakin jo vihjaa. Enää en aio ensi kesänä kenenkään sitä hyysikkänä käyttää. Eikä siellä sallita orsilla yöpymisiäkään. Kyllä luonnossa riittää luonnollisia vilpoloita.
Sitä paitsi kuvan  pöytä ja penkit painavat niin paljon, ettei niitä voi mihinkään muualle alkaa traijaamaan.  Sateen pieksettäväksi ei noita mööpeleitä kyllä laiteta.

Toisessa kuvassa on kameli, jolla Magnus ja Vivianni muutaman metrin ratsastivat. Minä en uskaltanut. Hyvä, kun kuvan uskalsin ottaa. Kamelit näetsen sylkäisevät pitkän ja haisevan mällin, jos eivät oikein tykkää asioiden laadusta ja kulusta.
Tämäkin aasi antoi ymmärtää, ettei tykännyt, kun koko ajan piti nousta, mennä polvilleen, nousta, mennä polvilleen jne,

Uusi vuosi 2016 otettiin perinteikkäästi vastaan täällä Hälvänmutkalla.
Vieraatkin olivat perinteisiä: Maikku, Eerikki ja Lyllan ja tietenkin itse perinteikäs isäntäväki: Magnus, minä ja Charles. (Joka toinen vuosi perinteitä pidetään yllä Maikun ja Eerikin luona).
Ilta oli tosi mukava. Söimme muun muassa tortilloja.
Tortillat eivät ole kyllä mitään juhlaillallissapuskaa. Niistä valuu aina (vaikka kuinka truutulle käärisi) töpäskää pitkin käsivarsia kyynärpäihin saakka ja (meikäläisellä ainakin) pitkin rintarustinkia ja leukoja.
En tiedä, kuinka niitä voisi syödä niin, ettei rasvavanat juoksisi pitkin ja poikin sinne sun tänne? Ehkä haarukalla ja veitsellä?
Tortilloja tuli syötyä sitten muutaman päivän jälkeenkin päin ja niinpä olikin huikaisevan jännittävää astahtaa vaakan päälle tänään.
Ei värähtänyt viisari ylöspäin, mutta ei kyllä alaspäinkään. Nyt on siis pysytty nuorentumatta ja ohentumatta pariviikkoa. Se ei mielestäni ole huonostikaan, kun ajattelee, mimmonen syöppö on kyseessä, kun minusta puhutaan. Joka joulun ja uuden vuoden aika rapsahti runsaasti kilogrammoja vyötäisille.
Oikeastaan olen hyvin tyytyväinen ja ylpeä itsestämme.
Nyt alkaa ankara sääntöjen noudattaminen taas minulla ja Magnuksella (ja kyllä tiimin kolmaskin jäsen lupasi noudattaa sääntöjä kohtuuden rajoissa).
-Onkos meillä viälä niitä joulutorttuja pakkaases jälijellä? kysyi Magnus pahaa-aavistamattomana iltapäiväkahvien aikaan.
-TORTTU-SANAA EI TÄS HUUSHOLLIS SANOTA EDES AJATUKSISSA ENNEN ENS JOULUA! EIKÄ MITÄÄN MUUTAKAAN SANAA, JOKA VÄHÄKÄÄN LIIPPAA PULLAAN, KARKKIIN. TAI SENSELLAISEEN! minä karjuin.
-Otaksä, kysyi Charles, kun tuli torttupussin kanssa keittiöön. Oli kun olikin kaivellut esiin vihoviimeisen pussukan.
-Ottaasin mä, mutten uskalla! mutisi Magnus lehden takaa.
Näin yksissä tuumin on laihduttaminen jälleen aloitettu.

Maikku ja Eerikki toivat tullessaan meille ihastuttavan damastikaitaliinan. On kuulemma juhla vuosi!!! No, kyllä niin täytyy myöntää. Molemmat täytämme valtavan määrän vuosia ja avioliittomme on kestänyt, ilman minkäänmoisia liitoksistaan narisemisia puolivuosisataa!
Maikku on liinan itse kutonut ja voin vakuuttaa, että se on hieno!
Levitin sen tässä joku päivä ihan vaan kokeeksi  uudelle (Catherinen ja Eerikin vanha) pöydälle ja äljähdin sanattomaksi. Kuinka joku osaakin noin upeasti kutoa ja suunnitella mallin?
Tiesin siinä hetkessä myös, että joko tulee hankittavaksi pöydän kokoinen lasilevy, tai sitten liina laitetaan pöydälle vain jouluna ja jussinpäivänä (ja silloinkin rullataan syömisien ja juomisien ajaksi pois).

Perjantaina ajelimme kirkolle. Seurakuntatalolla on raamattupiiri, johon kokoonnutaan joka perjantai. Kesät talvet. Siellä me ajattelemme Magnuksen kanssa nyt tästä etiäppäinkin myös kokoontua. Sellainen kokoontuminen tekee hyvää sielulle ja krupille.
Sunnuntaina menimme tapamme mukaan kotikirkkoomme. Kirkossakäyminenkin friskaa sielua ja kruppia. Koitas koittaa.

Nyt on aika lopettaa, mutta jatkoa seuraa. Minähän kovasti mietiskelin, että kun täytän sen valtavan vuosimäärän tässä maaliskuun kieppeillä, niin lopetan koko bloggauksen kuin seinään.
Toisiin ajatuksiin minut saivat muutamat lukijakuntaani kuuluvat FANINI. Niin kauan kuin yksikin ihminen näitä odottaa, niin kirjuuttaminen ei mene hukkaan.
T: Kaisa Hukkanen-Muropää
-----------------------------------------------------
Tässäpä teille kaikille lukijoilleni ihana viesti Raamatusta uuden vuoden matkalle:

Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

Jesaja 33:6