maanantai 27. helmikuuta 2017


Kauniita ja puhtoisia ovat maisemat. Kuvat ovat muutaman päivän vanhoja ja pihapiiristämme räpsäistyjä.
Ilmat ovat olleet (ja ovat) sellaisia kuin hiihtolomalla tulee ollakin: Kirkasta, kuulasta ynnä kirpeää.
Hiihtämisestä ei tule mitään, vaikka kuinka kaunista ilmaa pukkaisi, koska meikäläisellä ei ole suksia olemassakaan. Tähän voisi vielä lisätä, että ei ole lomaakaan. Ei hiihto-, eikä muuta, koska olen eläkeläismummukka.
Hangilla olen kuitenkin kuljeskellut. Kuomilla. Yksityisen pururatamme kulkuväylä on hyvin muistissa ja tiedossa, vaikkakin paksu lumikerros on päällä. Heinänkorretkin sivuissa ohjaavat oikeaa tietä.
Luulen muuten, että en enää eläissäni suksia hankikaan. Mitäs turhia. Tiedän kyllä, että osaisin hiihtää. Ei siinä mitään. Niin paljon nuoruudessa ja vielä keski-iässäkin tuli hikilaudoilla latuja pitkin sivakoitua. Silloin myös kaatuilin, mutta nousin aina salamana pystyyn. Sukset jalassa. Nykyisinkin kaatuilisin, mutta sitten seuraakin se MUTTA!  En pääsisi enää pystyyn. En, vaikka sukset kuulemma aukenevat itseksensä. Pitäneekö paikkaansa, vai onko huhupuhetta, kuten niin moni asia näinä ankeina aikoina? Kyllähän nykyään kaikenmaailman rekkuleita ja automaatteja tehdään, etteikö sitten muka kaatuessa itseaukeavia mäystimiä.
Lumikengistä olen haaveillut myös ja edelleenkin haaveilen. Jotkut haaveet toteutuvat elämässä ja jotkut eivät. Saa sii, kumpaanko kastiin lumikengät kuuluvat?
Joku tarkkamuistinen lukijani muistanee, että minulla on ollut lukuisia haaveita, mitä tulee pihamarkkimme viihtyvyyden lisäämiseen. Olen niistä tänne paljonkin kirjoitellut ja aprikointia tekstaillut. Haaveissa on ollut uima-allasta, kirkkoa, huvimajaa, tekokaivoa, kaarisiltaa ja sen sellaista pientä.
Kuvasta näette, että kaarisiltaunelma on toteutunut. Parikin kertaa. Uima-allashaavekin osittain. Meillä oli aikoinaan takapihalla muovinen allas, johon sopi kaksi ihmistä yhtä aikaa. Edellyttäen, että toinen ratsasti toisen niskassa. Minähän konttasin altaassa pientä rinkiä ja Vivianni (silloin noin 4-vuotias) istui niskassani. Lauloin itsesäveltämääni ja itsesanoittamaani biisiä Pollesta (Magnuksen lapsuuskodin hevosesta). Päästyäni kuudenteentoista säkeistöön pyysin hengästyneenä Viviannilta lupaa hiukan levätä.
-LAULA! kuului yläpuoleltani tiukka käsky ja eihän siinä silloin auttanut lepäillä. Kolmekymmentä värssyä myöhemmin, juuri kun  valmistauduin voipuneena asettumaan suu ammeen pohjaa vasten, neiti hyppäsi pois koko ammeesta. Oli keskipäivä ja paarmat virkeimmillään. Ainoa kerta, kun olen ilahtunut noista verenimijöistä.
Kuten sanottu toiset haaveet toteutuvat, toiset eivät. En ole koskaan vaipunut murheen mustiin mujuihin, vaikka näin onkin. Haaveileminen on hauskaa. -Hyvin pyyhitty on puoleksi pesty, tapasi rakas veljeni sanoa. -Hyvin haaveiltu on puoliksi toteutunut, sanon puolestani minä.

Kalenteria katsoessani pistää viimeviikon aukeamalta silmään monien menojen yliviivaus.
Jotkut menot ovat siirtyneet toiseen päivään, jotkut eivät kertakaikkisesti ikinä toteutuneet ja joihinkin menoihin en päässyt, vaikka olisin niin kovasti tahtonut.
Sunnuntain kohdalla lukee KAHVILUS. Mitä niistä kaikista viivoista ja pisteistä ja pilkuista, kun muutenkin ymmärtää. Kahvilus tarkoittaa ymmärrettävästi sitä, että ryhmä, johonka tiiviisti kuulun, oli kahvinkeittovuorossa sunnuntaiseuroissa Nikolainkaupungissa.
Muistin ilman merkintöjäkin, että jokaisen ryhmään kuuluvan tehtävänä oli tuoda mukanaan 20 leipää. Räknäsin huolellisesti pussin läpi tarkasti tiiraten, että varmasti täyttyy tuo vaadittu 20.
Leipäpussin sisältömäärä ei  mielestäni täyttynyt ihan sata %:sti, joten ostaa räväytin toisenkin pussukan.
Iloisena ja onnellisena (kuten aina seuroihin mennessäni) kiikutin leipäpussejani kirkon köökin puolelle. Sielläpä vereni sitten seisahtuivat, samoin kuin onni iloisuus. En ollut älynnyt, että ne kaksikymmentä leipää olisi pitänyt voidella voilla ja mielellään joku makkaranlättynenkin pinnalle laittaa, kurkunsiivusta ja persiljantupsusta puhumattakaan!
Hätä ei onneksi ollut sen näköinen kuin luulin. Kaikki muut olivat koristelleet leipäsensä niin juhlallisesti, että ei tehnyt heikkoakaan nipistää niistä antimia minun tuomieni leipien päälle.
Kaikki huusivat kuorossa, että ei tässä kuinkaan käynyt! Näkivät varmaan, että alahuuleni ei ottanut lakatakseen väpättämästä. Silmäkulmissakin tuntui jotenkin kostealta. Olen vanhemmiten tullut aika herkkähermoiseksi, mitä silmänurkkien kosteuteen tulee. :(
En alkanut selittämään kenellekään mitään. Siitä en ollut yhtään huolissani, etteikö leipäasia olisi järjestynyt ja vielä parhain päin, mutta sitä murehdin, että olen tullut ikään, jolloin tarvitsen näköjään selkokieliset ohjeet asiaan kuin asiaan.
Minulle ei voi sanoa, että tuokaa jokainen 20 leipää. Minulle pitää sanoa: Tuokaa jokainen 20 leipää, joidenka päällä on runsaasti rasvaa ja kaikkea muutakin hyväskää.

Tänään huomasin, että meidän perheessä on muitakin, jotka tarvitsevat selkokieliset ohjeet asioihin. Sanotaanko nyt esimerkiksi, vaikka mikron käyttöön. Meillä kaikki kuumennettava murkina/liemi, tahi muu, truiskii pitkin mikron seiniä ja kattoa. Koska kukaan ei koskaan siivoa, niin kovettuvat ne kyseisen laitteen seinille ollen, näyttäen ja tuntuen inhottavalta.
Kirjoitin tarkkasanaisen ja yksityiskohtaisen KUULUTUKSEN lapulle ja teippasin lapun mikron oveen. (Haluan painottaa, että sama kuulutus koskee myös minua).
Aion laittaa kaikenlaisia kuulutuksia ympäri kämppää jahka tästä tokenen.
En muista, missä kummassa olin, jossakin yleisessä paikassa kuitenkin, mutta sen muistan, miten hämmästytti se lukuisa ohjelappujen ja lippujen määrä. Joka neliösentillä oli jonkinsortin neuvo ja ukaasi. En lukenut ainuttakaan. Tiedän, että minunkaan lappuja ei lueta. Vielä vähemmän noudatetaan. Minä itse ensimmäisenä. Jotain on kumminkin tehtävä asioiden parantamiseksi.

Sunnuntaina olimme myös seuraamassa Joonathanin salibandy-matsia. Minulla pakkaa mennä  aika seuratessani yleisön reaktioita. Myös valmentajien ja huoltojoukkojen ilmeet ja neuvot plus kehotukset viihdyttävät, äitien, isien ja isovanhempien myötäelämisistä puhumattakaan.
Voi sitä riemuunrepeämistä itse joukkueellakin, joka kulloinkin saa maalin. Ilmeitä on niin hauska seurata, että pallon suhauksia puolelta toiselle ei ehdi tällainen eläkeläismuori aina  huomata. Sujuvasti meikäläinen kyllä onneksi osaa  esimerkin voimasta huutaa ja tömistää jalkojaan samassa kohtaa kuin muutkin Vaasa SB:n kannattajat. Hurraa, hurraa, hurraa!

Kirkkoneuvoston kokouksessa viime viikolla kului mukavasti yksi ilta.  Seurakunnan asioita pantiin taas poikki ja pinoon hyvässä järjestyksessä. Kokouksessa sain suuni minäkin auki taas ainakin silloin, kun haukkasin maailman maittavinta hedelmä (persikka) piirakkaa ja ryystäessäni joka suupalalle kulauksen kahvia.
Kyllä minä suuni auki saan kokouksissa muulloinkin. Ei sen puolen. Jos asiat menevät niin kuin minäkin meinailisin, että mennä pitää, niin en pahemmin pyydä sananvuoroa.
Se, että saa suunsa auki muutenkin kuin vain syödessä, on aika tärkeä pointti. Ainakin sellaiselle, joka on kuntavaaliehdokas. Minä olen. Tänään kävimme otattamassa edustavat kuvat tuleviin vaalimainoksiin ja sen sellaisiin.
Näin ennen valokuvaamoon menoa aika paljon vaivaa munklatessani pärstävärkkiäni kuvaukselliseen kuntoon. Ripsiväriä sivelin ja valelin, jos mahdollista, paksummin kuin ikinä. Samoin kajalia. Seurauksena oli, että silmänvalkuaiset olivat paremminkin silmänpunuaiset. Niin alkoi kirveltään ja kinnervöimään, vaan mitäpä ei nainen kärsisi näyttääkseen hehkeältä, kauniilta ja viisaalta?
Huomenna saamme, me KD:n kuntavaaliehdokkaat (7kpl) oman edustuskuvamme kukin omaan käyttöömme. Laitan sen omani sitten näytille. Vahinko, että valtavan suurin osa teistä lukijoistani asustaa muualla kuin minun kotikunnassani. Teidän äänimäärällänne läpimenoni olisi taattuakin taatumpaa. Noh, vitsi, vitsi! Varmaakin varmempaa minulle on kaksi (2) ääntä. Omani ja Magnuksen.
Hohhoijjaa. Ehkä on parasta mennä pehkuihin ja äänien sijasta laskea lampaita. Ensiksi tietenkin iltarukous "Levolle lasken Luojani. Armias ole suojani. Sijaltain ellen nousisi, taivaaseen ota tykösi.
T: Kaisa Röstval-Ängström
--------------------------------------------------------------

Suomi 100 maanantaiblogiruno.  Kirjoittanut K. Jouppi Hälävänmutkalta

Ennen, viisikymmentä, kuusikymmentä vuotta sitten, kaikki oli kauniimpaa
taivas oli aina pilvetön ja sinisempi
aurinko helottavampi ja kuumempi
sade märempää ja jotenkin lempeämpää
se kasteli hellästi muhevan mullan ja maan
ampiaisia riitti kymmenen yhtä kukkasta kohti
pääskysiä suhahteli taivaalla monia monituisia
sudet elivät kauempana korven kätköissä ja karhut nukkuivat talvet kunnolla
pihkatapit paikallaan
lunta oli kaulaan asti, mutta
tiet ja kulkureitit aurattiin hyvin, eikä jätetty raiteita, eikä polanteita
poliisit ehtivät apuun kaikkialle ja
paha sai palkkansa
opettajien nenille ei hypitty
ja katekismus osattiin ulkoa
kannesta kanteen.
-----------------------------------------------------------
Kirje roomalaisille 8:1-2
Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.
Hengen laki, joka antaa elämän Kristuksen Jeesuksen yhteydessä, on näet vapauttanut
sinut synnin ja kuoleman laista.




maanantai 20. helmikuuta 2017


Taas on aika istahtaa vinttipöksän kirjoituspöydän ääreen ja muistella ohi suhahtaneen viikon tapahtumia. Ilma on kaunis, talvinen ja kirkas. Jopa niin kirkas, että piti tunkea tyyny ikkunaräppänän eteen. Kirjoittaessa tillittää kirkas auringonpaiste ja hanki vetistäviin silmiini. Outo ilmiö, koska yleensähän kirjoittelen näitä postauksiani yösydännä.

Kuvat tuossa yläpuolella ovat viimekesän antia. Noh, tämänkesäisiähän ne eivät sattuneesta syystä voi vielä ollakaan.
Yläkuvassa on portaat, jotka nousevat ryhdikkäänä naapurikunnassa olevan Komian kirkon pihapiirissä.
Jossakin näin joskus kuvasarjaa, johon oli kuvattu rappusia, jotka eivät johda mihinkään. Yllättävän paljon maassamme on rappusia, jotka eivät johda mihinkään.
Yläkuvan rappuset toki johtavat johonkin. Alapihatasanteelta yläpihatasanteelle, joten nämä portaat eivät siihen kuvasarjaan olisi sopineet, mutta kuha tuli vaan mieleeni.
Alakuvassa on se paljonpuhuttu Vilpolamme. Siinä varmaan olemme Magnuksen kanssa juurikin syömässä pallogrillissä kährästettyjä makkaroita, vaikka meistä ei näy puseron häntääkään.
Vilpola jäi aikapaljon käyttämättä sen huikean ensihuuman jälkeen, jolloin se valmistui ja ylösrakettiin, jos näin runollisen ja vanhanaikaisen verbin tähän sopii laittaa.
  Käyttämättömyys ei johtunut siitä, että olisimme kyllästyneet pallogrillimakkaroihin. Ei todellakaan! Vaan siitä, että kaikki tämän lakeuden linnut kokivat oikeudekseen alkaa käyttää paikkaa hyysikkänään. Toki tipuset varmaan myös nauttivat orsien päällä istumisesta ja yöpymisestä, mutta truikkivat samalla toisesta päästään kaikennäköistä ja hajuista möhnää ja siitä me emme vuorostamme  nauttineet taas pätkääkään.
Eräänä kesänä Magnus pesi mattoja ja keksi oivan kuivaustavan ja paikan. Hän tinttasi tukevan laudan Vilpolan oviaukkoon.
Lauta, joka oviaukkoon tintattiin, oli kovia kokenut ja maannut navetassa ja ties missä vuositolkulla. Kekseliäänä vaimona ehdotin muovipussien kietomista flankun ympärille. Niin tehtiin ja hyvin toimi. Yhtään hajua, eikä makua ei tarttunut puhtoisiin mattoihin.
Muovipussit jäivät, kuten myös lankku muutamiksi ajoiksi (lue vuosiksi) paikoilleen ja tietenkin pussit repeilivät ja liehuivat tuulessa vinhasti. Näin luulen. Nähnyt en, koska en mennyt Vilpolan lähellekään niiden hirveiden paskakasojen ja valumien takia.
Mutta, kuinkas ollakaan! Linnut eivät liioin menneet enää orsille istumaan. Ne pelkäsivät niitä pussinretaleita.
Siitä saimme ajatuksen laittaa nätimpiä retaleita roikkumaan ja lintuja pelottelemaan.
Onko mitään nätimpää kuin kaffipakkaukset? Ei ole! Niillä me sitten reunustimmekin Vilpolan oviaukon maasta yläkamanaan saakka ja se toimii. Ei sonnan sontaa missään (ellei nyt muutamaa nuppineulankokoista kikanaa oteta lukuun).
Taas maistuvat makkarat makoisilta. Olimme jopa tänä talvena eräänä myöhäisenä pimeänä pakkasiltana Magnuksen kanssa kahvilla Vilpolassa. Ei olisi korkeiden sontakekojen aikakautena tullut kuuloonkaan. Sytytimme vihreät kynttilät ja nautimme kuumasta kahvista ja tuoreesta nisusta.. Kysyin Magnukselta henki höyryten, että pukkaako katumusta, vai vieläkö rakkaus roihuaa näiden viidenkymmenen pitkän vuoden jälkeen? Magnus haukkasi pullasta palasen, ennenkö vastasi, jotta ei karuta ja kyllä roihuaa. Molempien silmät loistivat kilpaa kynttilöiden liekkien kera.

Kuluneesta viikosta onkin yhden päivän (so viime maanantain) osuus setvitty edelliskertaisessa mhvv:ssä. Syyhän oli se, että kirjoitin bloggauksen vasta tiistaina.
Tänään olisi melkein pitänyt tehdä samat järjestelyt, mutta  päätin kumminkin kirjoittaa jo näin aamupäivästä, että ei moiseen tarvitsisi ryhtyä. Iltapäivästä myöhään iltaan olen menossa.
Magnus lupasi keittää perunat ja kährästää kastikkeen, että saan hoitaa näitä kirjallisia tehtäviäni. Tosin mitään kährästyksiä ei meillä ole enää moneen vuoteen tarvittu. Tehdään soossit aina Maizenasta.
Kun puhe nyt ruokapuolelle taas lipsahti, niin kerron myös sen, että syksyllä Ewen ja Mathewin avittamana kerätyt puolukat (melkein kaksi ämpärillistä) on syöty loppuun viimeistä marjaa myöden .
Totuin niin siihen, että aina on puolukkahilloa pöydässä, joten olen muusannut nyt sitten mustia viinimarjoja korvaamaan puolukoita.
Hyvältä maistuu, jos tosin hiukan arveluttaakin. Ensinnäkin se sokerimäärä ja sitten itse mustat viinimarjat. Minun kun ei oikein saisi niitä surutta niin vaan syödä.
Eräs hoitajatar sanoi minulle kerran, että minun EI kannata niin hirveän terveellisesti syödä. Hemoglobiini huiteli silloin 170:n hujakoilla. Noh, nyt on veret hiukan laimenneet ollen viimeksi 146. Mustista viinimarjoistakin hoitajatar hivenen varoitteli. Luulen, että juuri sen tähden silmäni lasittuvat ja polvet veltostuvat välittömästi kun näen mustia viinimarjoja. Minun tekee niitä ihan mahottoman lujasti mieli moosata suuhuni.
Taidanpa pitää paussin taas, jahka jääkaapissa kimalteleva ja säteilevä viinimarjahilloke syödään loppuun.

Viimeviikon menoista ei saa romaania kirjoitetuksi.Sen verran nirkosesti menoja löytyy. 
Keskiviikkona olimme Jaakobin ja Catherinen (ei meidän) tykönä suunnittelemassa kesän hengellisiä tilaisuuksia iki-ihanalla Rauhan rukoushuoneella.
Iki-ihanaa Rauhan rukoushuonetta myöskin fiksataan kevään mittaan. Se saa uuden maalin pintaansa ja hilseillyt katto korjataan entiseen loistoonsa. Kelpaa siellä sitten tilaisuuksia pidellä.

Viikolla olin myös ystävättären kanssa kaffikupposen äärellä Esson baarissa jossain päin Suomea. Nimi on muutettu, paitsi Suomea.
On niin hienoa ja hyvä, että tavataan ihmisten kanssa nokakkainkin. Se on ihan toisenmoista kuin sähköposti/Facebook/puhelinkontaktointi. Joskin nekin kontaktoinnit ovat ihan hyviä.

Tänään lähden Nikolainkaupunkiin. Menen treffaamaan Aija-Kanita-tätiä ja sitten myöhemmin Ansan tykö suunnittelemaan Joulunlapsi keräystä. Aiomme saada ensjoulun alla kasaan ja lähetetyksi 120 lahjapakettia Romanian lapsille. Jaa, että onnistuuko? Kyllä! Viimejoulusta sen tiedämme. Silloin tuo määrä saatiin kasaan. Jos sinä tulet mukaan, saadaan vielä enempi paketteja matkaan.
T: Kaisa Paketsjö-Julklapsten
--------------------------------------------------------------
Suomi 100 maanantaiblogiruno
Kirjoittanut Kaisa Jouppi Suomen Yryselästä

Savusaunan oviaukko on matala
sen edessä
on nöyrryttävä kumartaen
savusaunaan astuessa kaikki pimenee
savusaunaan astuessa kaikki tuoksuu savulta
saunojatkin
vielä seuraavinakin päivänä
tuoksu tulee esiin jostakin

savusaunan löylyt ovat maailman parhaat
ne kohoavat suloisina kohti kattoa
sitten seinille
ja vasta sitten ihon pinnalle
eivät ne nuole nahkaasi tulenliekkien tavoin
kärvistäen pintaa rullalle
ei tarvitse ikenet irvessä juosta pihalle
ei!
savusaunan löylyt suutelevat hellästi
samettisella suulla
savusauna
pelkkä nimikin jo sihisee jotain ihanaa
-------------------------------------------------------------

Jesaja 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen,
hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.

tiistai 14. helmikuuta 2017


No niin ystävät hyvät. Tänään on päivä, joka piti olla eilen.
Täytyy kertoa, mistä moinen päivänmuutos johtui. Moni ehkäpä muistaa aiemmilta vuosilta olevista kirjoituksiani, joissa olen hieman raottanut joitakuita luonteenpiirteitäni?
Olen kertonut mm sen, että minkä ikinä asian kehittelen päähäni se myös siellä pysyy. Luonteenpiirteessäni on tällä kohtaa myös sellainen surullinen juonne, että en vaivaudu tarkistamaan, onko päähäni saama asia oikein, vaiko väärin. Juuri ne sen sorttiset siellä päänupissani oikein pysyvätkin. Ei niinkään hankittu, eikä luettu tieto, mikä seikka vaikeutti läksyjen pänttäämisessäkin.
Noh, tähän itse päässä kaikenlaista-muodostamisesta johtui myös seuraava juttu, josta teille kerron (ja josta aikanaan revittelin myös näillä palstoilla). Olin muodostanut päähäni, viitsimättä sitten tarkistaa (mitä sitä pläkkiselvää asiaa menee tarkistelemaan?) erään tapahtuman päivämäärän. Tapahtuman, jossa minulla oli suuri kunnia saada olla lukemassa omitekoisia runojani.
Menin innosta vavisten tuohon tilaisuuteen. Tapahtumapaikan pihamaalla ihmettelin, kuinka kukaan ei ollut tullut vielä paikalle? Ei edes suntio, joka nyt melkein asuukin työpaikallaan. Synkeänä ajattelin, että olisi ollut ehkä järjestäjän hyvä jättää eräs vissi esiintyjänimi pois lehti-ilmoituksesta. Viittä vaille kyynelehtien soitin johonkin ja sain kuulla, että olen asialla kuukautta liian aikaisin!
Kalenterissani oli merkintä tismalleen oikeassa kohdassa. Olin vain suurta intoa pihisten muodostanut oman päivämäärän ja kellin ajan tuolle hienolle tapahtumalle.
On sitten kyllä tapahtunut niinkin, että olen ollut paikalla liian myöhään ja on minulle soiteltu muutaman kerran kotiinkin ja kysytty, missä luuhaan, kun en ole siellä missä pitäisi?
Sunnuntaina Magnus kyseli minulta tulevan viikon menojani.
- Keskiviikkona on ensimmäiset viikon menot, vastasin tietäväisenä, vaikka en ollut kalenteriin katsonutkaan. Tiennyt sillä hetkellä, missä edes olikaan. Mitä turhia katsoa, kun tietää varmasti, koska pitää pukea lökölötkärehousujen tilalle nahkapaikkahousut ja lähteä kulloiseenkin miitinkiin?
Mikä kumma minun pani kuitenkin eilen, maanantaina, kaivamaan kalenterin esille ja katsomaan viikko numero kuuden tapahtumia.
KÄÄK! Maanantain kohdalla oli kuin olikin merkintä. TAJ klo 18.00!
Veri lakkasi kiertämästä laajassa suonistossani. (Suoniston on pakko olla laaja, koska olen itsekin melko laaja). (Vielä).
Mutta onneksi hätä ei ollut sen näköinen. Kello oli vasta viistoista ja kokous alkaisi klo 18.00.
 Aikaa oli siis ruhtinaallisesti, mutta mhvv jäisi nyt kirjoittamatta, koska kokous menisi sen verran myöhäiseksi. Minulla menee aina aikaa ja "tupakkia" kun kirjoitan ja olisi mennyt taatusti toiselle vuorokaudelle ennen viimeistä pistettä ja pilkkua. Ansakin (nimi muut.) sanoi, kun viikolla nähtiin, että minun pitää kirjoittaa aikaisemmin mhvv:t, että pääsee ihmisten aikoina ihmiset nukkumaan. Niin kauniisti minulle ei ole pitkään aikaan näistä bloggauksista sanottukaan! Että oikein pitää valvoa ja odottaa, kun tahtoo niin mahottoman mielellään lukea. Kiitos Ansa! Olet ihana!
Ehdin lukea kokouspaperit uudemman kerran läpi. Pelkkä ajatus, että minun perääni olisi taas pitänyt soitella, sai hengityksen höyryämään ja silmät lasittumaan. Enkö minä ikinä opi? Enkö minä koskaan muutu? Molempiin kysymyksiin vastaan, että voi olla vaikeeta. :(
Kyllähän tutkijat ja tiedemiehet sanovat, että ihminen oppii ja muuntautuilee hamaan kuolemaansa asti. Ehkäpä minullakin on toivoa. Saisi vain sen varmanatietämis-piintymän  jotenkin edes luulemiseksi. Ja luuleminenhan ei ole tiedon väärtti. Ehkä se seikka panisi kaivelemaan kalenteria tiuhempaan. Mene ja tiedä.
Muina naisina olinkin sitten eilen hyvin ajoissa kokouspaikalla seurakuntamme virastossa Pappilanmutkassa.
Kyseessä ei ollut joogatunti, jos joku vahingossa TAJ:ta siksi luuli. ;) En harrasta semmottia lainkka ja kehotan muitakin olemaan semmottia harrastamatta.

On hauska sattuma (sellainen, jonkalaisia on vain armeijan lihasopassa, koska sattumia ei muualla olekaan), että osuu tänä päivänä olemaan Ystävänpäivä. Luulenpa, etten ennen ole mhvv:tä ystävänpäivänä kirjoittanutkaan. Yritänkin tosissani saada jotain ystävällistä ja mukavaa tekstiä äntiin.
Aluksi tietenkin toivotan jokaiselle lukijaystävälleni hyvää Ystävänpäivää!  Olkoon päiväsi sees ja elämäsi jatkossakin jees!
Jos jollakin on sellainen mieli ja ajatus, että ystävää ei ole, tai että  se ystävä on toisella syrjällä maapalloa, niin kerron, että yksi Ystävä on, joka on lähellä. Aina. Sydämessäsi. Niin, niin! Ihan omassa sydämessäsi. Siinä, joka nytkin toivottavasti tykyttää rintalastasi alla. Tietenkään tämä Ystävä ei väkisin kenenkään elämään tuppaa. Hän koputtaa sydänoveesi, jossa kripa on sisäpuolella. Vain sinä voit sen avata.
Joku jo varmaan arvasikin, että ystävä, josta paas...puhun, on Jeesus.

Viimeviikon kalenteriaukea on aika valkoinen. Lauantain kohdalle olen laittanut muutamia numeroita allekkain tarkoituksena luultavasti joko vähennys-, ynnä-, tai kertolaskusuoritus. Loppuun asti en ikinä ole asiaa saattanut, oli se sitten, mitä oli. Ihmettelen taas kerran itseäni.
Keskiviikon kohdalla lukee Naisten kesken ilta "Masentaako? Kalenteriin ei ole kirjoitettu missä, mutta tiesin, että muistaisin idioottivarmasti paikan. Se oli Vanhan Vaasan pappila Vaasassa.
Minulla oli taas kunnia saada lukea omia runojani ja sen yritinkin tehdä kaikella sillä tarmolla, innolla, rakkaudella ja osaamisella, mitä kohta 71-vuotiaalla mummunkäppänällä olla voi.
Luin toisena runonani toivorikkaan masennusrunon, jonka olin varta vasten tuota iltaa varten rustannut. Kirjoitin sen Facebookkiini myös. En tänne sitä alkaa kirjoittamaan, mutta jos haluat sen lukea, niin sieltä se löytyy.
Runoja lukiessani tunsin itseni maankaatotyperykseksi. Pulleaksi ja oudoksi. Tunne on kymmenen vuoden aikana tullut tutuksi, joten en siitä masentunut. Päinvastoin. On oletettavaa ja luultavaa, että lukeminen juuri tuosta syystä meni ihan ok.

Suvun terapiakoira, Lyllan, on oppinut puhumaan! Olemme osanneet sitä jo toki odottaakin, joten ei se niin kovasti päässyt yllättämään. Asian kunniaksi laitoin bloggaukseni ensimmäiseksi kuvaksi juuri Lyllanin kuvan. Ei sitä joka päivä kuvia puhuvista koirista näekään.
Toinen kuva on taannoiselta toissavuotiselta Israelin matkalta. Ei sitä joka vuosi tuollaisia matkoja pysty tekemäänkään, joten kuvat ovat hyviä olemassa. Saa ainakin muistella ja kaihoilla.

Lyllanin puhejuttu meni tällä viisiin:
Viikko sitten Catherine oli pidellyt makkaranlättystä Lylskun  kuonon edessä ja käskenyt:
-Sano RAKAS! Johon Lyllan oli vastannut: -HAU!
Catherine oli vienyt makkaranlättystä kauemmaksi koiran sieraimien edestä ja sanonut:
-Ei! Sano RAKAS! Johon Lyllan vastasi vinhasti häntäänsä heiluttaen: -HAU HAU!
-Ei! (makkaranlätty selän taakse) Sano RA KAS!
Lyllan: -RAU...RAU! (Häntä muistuttaa helikopterin propellia lentoonlähdön ollessa alkamaisillaan).
-Hyvä! Oikin! Hieno koira! ja makkaranlätty sai kyytiä.
Monet rakkaudet on sanottu ja yhtä monta makkaranlättystä syöty sen jälkeen.
On se vaan aikamoinen sessan tämä Lyllan.
T: Kaisa Korvlätta-Piskskog
------------------------------------------------
Suomi 100 blogiruno
Kirjoittanut K. Jouppi Suomen Tervajoelta

Retkellä
koko perhe parhaimmissaan
niin silloin oli tapana
ei mitään arkista,
kuka nyt sellaisissa?
vaaleanpunaiset kengät oli minulla, ne parhaimmat
rusetit ja kaikki
somasti
keikistellen, hieman vinossa, kuten kuvassa kuuluukin
olla
mekossa runsas helma
tuulessa heiluu
ammennan nappoon vettä lähteestä
Runebergin lähteestä
nappo on kettingillä kiinni reunasta ettei putoa,
tai kukaan pohjaan viskaa
nappo niin on kiiltävä
siitä moni matkaaja on juonut ennen meitä
ei silloin pelätty, tai edes ajateltu, että tarttuu tauti
runo tarttui
hauskasti

-------------------------------
Psalmi 117

Kiittäkää Herraa, kaikki kansat!
Ylistäkää häntä, kansakunnat!
Rajaton on hänen rakkautensa,
iäti hän on meille uskollinen.
Halleluja!


maanantai 13. helmikuuta 2017

Mhvv siirtyy huomiseen, eli tiistain päälle.Olkoon se silloin entistäkin ehoisampi (jos mahdollista). :D Kirjoittelemisiin!

maanantai 6. helmikuuta 2017


Runebergin päivä oli eilen ja yläkuvassa on kaksi pismyyränpesää kyseisen runoilijan rantamökin pihassa, jonne taannoin, olisikohan siitä nyt kolmisen vuotta, saimme tehdä mukavan retken isokyröläisten Koodeeläisten kanssa.
Retki on jäänyt mieleen, eikä vähiten siksi, että mökkipaikka ja alue olivat kauniita ja kyseessä oli kaikinpäin hieno, hyvä ja kuuluisa  runoilija ja mies muutoinkin.
Me runoilijathan ymmärrämme jotenkin sanoittakin toisiamme. Yhteenkuuluvuuden tunnetta ei tietenkään vähennä se, että toistemme runoja myös lueskelemme. Runeberg ei ehtinyt minun runojani lukea. Toisaalta olen melkoperäisen satavarma, ettei olisi lukenut, vaikka olisi ehtinytkin. Se ei haittaa pätkääkään. Sukulaissielu, mikä sukulaissielu kaikesta huolimatta. Ettei nyt kukaan ajattelisi, että menen itseäni ja värssyjäni Ruuneperiin vertaamaan, niin ilmoitan heti, että ei ollenkaan, eikä ikinä missään tapauksessa, mutta kuten sanottu, niin kyllä runoilija aina toisen runoilijan haistaa.
Runebergin maisemissa ja mökissä tunsin olevani ihastuttava ja kevyttäkin kevyempi runoilijatar.
Runebergin tortunkin söin. Lauantaina ostin, vaikka käteeni tunsin pakkauksenkin läpi, että kyse ei ole oikeansorttisesta Ruunekreenin tortusta. OIKEA Ruunekreenintorttu on painava ja korkea. Hillosilmän ja sen valkoisen sokerikuorrutepylpyrän koolla ei niin hirveästi ole väliä, mutta painolla on. Jos torttu on kevyt, niin heti tällainen pesunkestävä torttufani tietää, että kyseessä on kuiva koppuratorttu. Kun torttu on raskas, niin kyseinen fani tietää, että tuo ihana leivonnainen on kunnolla kostutettu. Romminmakuisella esanssilla.
Kuitenkin kävi niin, että vaikka torttunen oli hiukan kuivankälpeä, oli se kuitenkin hyvänmakuinen.
Tortunsyönnin päälle menimme, Magnus ja minä, pihasaunaan. Lämmitettyyn pihasaunaan.
Se oli toinen kerta tänä talvena. Mitä vanhemmaksi ihmislapsi tulee, sen veltommaksi käyvät lauantain saunapuhteet. On niin vaikeaa vetää roikkaa liiteristä valotuikkua varten ja lurutella ämpäritolkulla vettä ja kantaa niitä saunaan. Siitäkin huolimatta, että saunapolku on ehkä vain noin parikymmentä metriä pitkä.
Oi, kuinka olikin taas kuitenkin somaa istua lauteilla ja kärvistellä, kun selkänahka menee rullalle kipakoista löylyistä.
Saunan päälle meikäläisen ei kuitenkaan auttanut levätä laakerinlehdillä, vaan täytyi paistaa pullia, koska olin taikinan kerran nousemaan laittanut. Edellinen pullataikina ei noussut pätkääkään. Mieluimmin päinvastoin. Hiiva oli varmaan vuodelta 2005, jolloin olimme tänne Vähällenevalle muuttaneet. Ihan hyvältä hiiva kyllä näytti, mutta mikrosulatus oli varmaan liikaa sen rihmoille.
Noh, tulipahan leivottua likisattuja mätkyjä sanan varsinaisessa merkityksessä. Syötyäkin ne mätkyt tulivat. Sitä asiaa en tosin pätkääkään edes epäillyt.

Tässä näitä pulla- ja torttuasioita setviskellessäni alkoi tehdä mieli iltakahvia, joten pidän pienen tauon kirjoittamisessa.

Kas niin!... (pyyhkii omatekoisen omenahillon nokareita puseron hihaan).
Toinen tämän maanantain alkukuvista on "runoilijan" (so minä. Ei siis Runeberg) talon peräkammari. Vanha kuva, mutta vanha on talokin.

Kalenteri ammottaa melkoisen valkoisena kirjoituspöydälläni. Kuitenkin on tapahtunut yhtä sun toista. Sellaista, jota ei ole tarvinnut muistiin kirjoittaa, kun on muistanut muutenkin.
Nimittäin lauantaina olimme molemmat Laurilanmäen kuntosalilla, Siitä ei ole pienintäkään raapaisua kalenterin kyljessä. 
Sanoin edellisiltana Magnukselle, että nyt, tai ei koskaan hänen on aloitettava tekemään jotakin itsensä ja ympärillään olevien lihastensa hyväksi. Magnus aina puolustaa itseään sanomalla, että saa tarpeheksi liikuntaa kotikonuullansa. Ei tarvitte lähtiä merta eremmäksi kalahan.
Mutta! Hyötyliikunnasta ei ole tarpeeksi apua, näin talvisaikaan ainakaan, kun ei ole lunta, jota lapioisi paikasta toiseen. Sylillisen puita jos kerran päivässä kantaa puuliiteristä pönttöuuneihin ei liioin auta kunnossapysymiseen juurikaan. Joskaan se ei tietenkään pahennakaan asioita, se toki on myönnettävä.
Oliko mahtavaa olla oman murun kanssa kuntsarilla?!! Minä annoin kovaäänisiä ohjeita Magnukselle toisesta päästä huonetta. Ja vahdin hänen jokaista liikettä, kuin jellona saalistaan. Kaksi naista oli salilla samaan aikaan ja näytti siltä, että he olisivat hiukan ihmetelleet "Kippari Kallen Olgaa". Itsekn hiukan ihmettelin itseäni, mutta piti vahtia tarkasti, että Magnus tekee härveleissä oikeita liikkeitä, etteivät loputkin nikamat leviä pitkin permantoa. Minä olen saanut koneisiin ohjeita joskus, kun  Magnus puolestaan oli vasta toista kertaa elämänsä aikana kuntsarilla.
Ilmeisesti osasin antaa hyvät ohjeet ja vahtia, ettei rehki liikaa, koska tänään ruokalevon aikana sohvalta kuului kysymys:
-Koska mennähän salille seuraavan kerran?
-Pian mennään! kiljahdin innoissani.
Ja niin kans mennään! Nyt loppui unteluus ja hervakkuus tässä talossa.

Keskiviikkona olin luovan kirjoituksen kurssilla Kylkkälän kylätalolla. Olimme lähettäneet tehtäviä opettajalle ja meille keskenämme luettavaksi. Minunkin runoani käsiteltiin yhteistuumin. Eräs meistä kurssilaisista hiukan kyseli sen perään, kun kurssin alussa mainitsin, etten kestä mitään arvostelua.
Niinhän asia on, mutta tarkensin, että kehuja olen kova likka kestämään.
Vitsi, vitsi!
Kyllä minä arvostelua kestän ja onhan se hyvät hyssykät niinkin, että kaikki eivät tykkää kaikesta. Eikä tarvitsekaan. En minäkään kaikenlaisia runoja lue. Sellaisia vaan, josta tykkään ja joita ajattelen ymmärtäväni.
Saimme tehtäväksi seuraavaksi kerraksi kirjoittaa loitsun. Noh, minä kirjoitan rukouksen. Toinen vaihtoehto on kirjoittaa jostakin superhyperkoneesta. Sellaisesta, jota ei ole vielä keksitty, mutta joka tekee mitä vaan, kun se on keksitty. Aika hauska vaihtoehto. Ehkäpä kirjoitan sekä rukouksen, että keksin sen ihmekoneen. Saa sii, mimmoset siivet mielikuvitus saa.

Kahdessa Naisten kesken illassa sain olla viikon varrella. Toisessa luin runojani ja toisessa myös juonsin. Kaikkihan te muistatte suhtautumiseni juontotehtäviin. Aivan oikein! Tekonahkahousut tärisivät ja villakellohame heilahteli, kun tehtävää suoritin. Uskon, että ellei tärinää olisi ollut, kukaan ei olisi huomannut jännitystäni. Varsinkaan, kun kieli liikkui lipevästi suussa ja suun ulkopuolella.
Nimet tietenkin sotkin taas autuaasti.
-Kuinket sä kirijoottanu niitä ylähä? kysyi Magnus hämmästyneenä, kun kerroin illan kulusta.
-Mä olin kirjoittanut kaikki ylös. Siitä siihen, etten omaakin nimeäni, kuiskasin kalpean ja surullisen näköisenä.
Magnus pudisteli päätään ja sanoi olevansa aika huolestunut minusta ja touhuistani.
Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Innolla odotan jo seuraavaa Naisten iltaa, joka on Vaasassa ensi keskiviikkona. 8.2 2017. Vanhan Vaasan pappilassa klo 18.00. Tulkaa sinne te kaikki kynnelle kykeneväiset.
T: Kaisa Kynskyken-Runedahl
--------------------------------------------------------

Maanantai blogiruno Suomi 100
(tapahtui 64 vuotta sitten)
Kirjoittanut K. Jouppi

Sormet pulpetinkantta pusertaen
pieni tyttönen
kansakoulun ekaluokkalainen
odottaa
koska hänen vuoronsa tulee
Oi, onneksi ei ihan vielä
-sieltä reunasta päin jonossa tänne näin,
kuuluu hoitajatädin komento
kädessään kiiltelee paksu rokotuspiikki
ei noin isolla piikillä voi näin laihaa käsivartta
apua, auttakaa isi ja äiti
mutta eivät ne kuule kotiin asti
no nyt on keskirivin vuoro 
reippaasti astuvat lapset ja ojentavat paljaan  käsivarren
paitasilleen on pitänyt riisua
Matti, Pirkko, Paula, Leena, Pauli, Arto...ja se pieni tyttönen
ei punaista täplää laastarin alla kenelläkään
ei, vaikka kuinka toivoi ja rukoili
ja salaa raapikin
reippaasti vaan on käveltävä neulaa kohti...

-Herätys muru. Kuinka voit? Kaikki hyvin
kaikki hyvin
nyt ei tauti iske
herää
isi ostaa tikkarin.

------------------------------------------------------------
Psalmi 136: 1-6

Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä.
Iäti kestää hänen armonsa.
Kiittäkää jumalien Jumalaa!
Iäti kestää hänen armonsa.
Kiittäkää valtiaitten valtiasta!
Iäti kestää hänen armonsa.
Hän yksin tekee suuria ihmetekoja.
Iäti kestää hänen armonsa!
Hän on taitavalla kädellä tehnyt taivaan,
iäti kestää hänen armonsa.
Hän on levittänyt maan vetten päälle.
Iäti kestää hänen armonsa!