maanantai 25. syyskuuta 2017


Vanhoja (mutta hyviä) kuvia taas, kun taaskaan ei uudempia albuumista löydy.
Ylemmässä on kuvattuna itikka, jonka näkemisestä tulen aina hyvälle tuulelle. Mikä pyrstö!
Herää kysymys, että eikö muutamaa milliä lisää olisi piikin päähän voinut läiskäistä lisää saman tien?
Tai varmaan niitäkin yksilöitäkin on, joilla aavistuksen verran komeampi ja pidempi peräpiikki löytyykin kuin kuvan samuraikärpäsellä.
En ollenkaan tiedä kyseessä olevan ötökän oikeaa nimeä. Keksin tuon samuraikärpäsen ihan omasta päästäni. Olisi hauska tietää, mikä sen oikea nimi on. Kuten esimerkiksi kiiltomato, seitsenpistepirkko, jauhokuoriainen, sontiainen, pyhä pillerinpyörittäjä jne.
Vielä vähemmän tiedän alimmaisessa kuvassa olevan lötkäreen nimeä.
Kyseinen lötkäre vaan lillui  eräänä kauniina kesäisenä päivänä terveysjuomapullossa "mausteena".
Lillumisesta on jo aikaa hyvän joukon, mutta otan sen kumminkin taas esille.
Siitä siihen, ettei tuo etanantapainen niljake luiskahtanut suuhuni, kun pullosta päin suoraa juomaa lutkutin. En tehnyt asiasta reklamaatiota. Ei moljahtanut mieleenikään. Mitäs sitä uutta terveysjuomapulloa vastaanottamaan, kun juomishalu meni kerralla tipotiehensä.
Mietin kyllä kauhuissani , mitä kaikkea önäleestä mahdollisesti oli liemeen irronnut, kun se kaupan hyllyllä aikansa seissyt oli.
Ei onneksi varmaan mitään vaarallista, koskapa minkäänlaisia jälkikaikuja ei ilmennyt.
Ja mitäs kaikuja ne olisivat voineetkaan olla? Puhdas ötökkä puhtaassa terveysliemessä!
Nyt voisin ihan hyvin jo uudestaankin juoda tuota ko. terveysjuomaa. Minulle käy aina niin.
En kauaa muistele mitään inhokkeja, mitä ruokaan ja juomaan silloin tällöin jostain syystä joutuu.
Esimerkiksi moni tietää, että rakastan ihan hirveästi niitä vartaassa paistettuja broilereita, joita monissa kaupoissa, ainakin ennen vanhaan, kährästettiin.
Vähintäin kerran viikossa sellaisen lämpöisen kanasen perhekunnallemme kävin ostamassa.
Kerran sitten taas onnellisena istahdimme köökinpöydän ääreen kaupassa grillattua kanaa nauttimaan. Kädet innosta täristen avasin kanapaketin. Esiin putkahti kana, jonka kyljessä oli soma rykelmä kärpäsenmunia. Yökötys!
Vein kanan paketteineen ja munineen kauppaan takaisin. Paiskasin sen kaaressa tiskille.
Osittelin etusormella munarykelmää ja kysyin kovalla äänellä, että MITÄ NÄMÄ OVAT?
Myyjä katsoi tarkasti sormen suuntaan ja sanoi:
-Emmä vaan tiä!
Noh, hän tuli tietämään ennen kuin lähdin kaupasta pois.
Minkäänmoista varakanaa en saanut tilalle, takaisinmaksusta puhumattakaan.
Minua örkötti jälkeenpäin pelkkä kanan ajatteleminenkin, mutta ei mennyt montaakaan viikkoa, kun askeleet veivät taas  kanatiskin tykö.
Uskoin vakaasti, että kärpäsmunakana oli vain yksittäinen tapaus. Niin kuin olikin. Tapauksesta on kulunut jo melkein puolivuosisataa, eikä kärpäsenmunat ole sen koommin silmille, eikä nenille hyppineet. Kumma, että edes muistan koko jutun. Sen kyllä myös muistan, että olen sen näillä estraadeilla muutamaan kertaan jo kertonut.
Nykyään ei kovin monissa kaupoissa niitä ihania pyöriviä kanavarrassysteemejä enää olekaan. Ei ainakaan sillä siivolla kuin puolivuosisataa sitten.

Tänään olin taas kurssitäytteenä, kuten pari vuotta takaperinkin olin. Kurssintäyte varmistaa aina sen, että kurssi alkaa. Minimiosanottajamäärä vaaditaan moneen kurssiin, että ne voivat yleensä alkaa.
Täytteenä oleminen on hauskaa. Ainakin itselle mieluisalla kurssilla, kuten tämäniltainen oli. Kyseessä on piirustuskurssi. Korttitaiteilijan (rykäisy) on hyvä käydä täytekursseja silloin tällöin. Nytkin sain äntiin ihan upo-uuden joulukortin (Jeesus-lapsonen seimessä). Aika pitkälle piirsin ja jopa väritinkin.
Kaisan Kortteihin se tulee myyntiin hyvissä ajoin ennen Joulua. Sitten näette.
Toiseenkin joulukorttiin sain kurssin vetäjältä Masa-Etiakselta (nimi muut.)idean: pikkutyttö- ja poika kiskomassa joulukuusta kotiin syvässä hangessa.
Masa-Etias sanoi heti ostavansa viisi (fem) korttia, jos sellaisen piirrän ja piirränhän minä.
Kursseilla oleminen on siis hauskaa. Koko ulkopuolinen maailmankaikkeus unehtuu. Kolotuksia ja kipuja ei tunne ja velat muuttuvat saataviksi (sikäli, kun velat nyt mieleen yleensä moljahtavat).

Kalenteriani jos viimeviikon kohilta aukoo, niin eipä ole järin montaa merkintää taaskaan.
Menty on kuitenkin ja jos ei ole menty, niin on siivottu.
Siivousinto ylettyi viime viikolla ihan laatikkotasolle asti. Peräkamarissa olevan  senkin laatikkoa siivotessa, löytyi sieltä sanomalehtileike, jossa kerrottiin Runoratsukko-kirjani ilmestymisestä. Oikein kuvan kanssa.
Minä näytän kuvassa liian pulleaksi puhalletulta Minni-hiiri ilmapallolta. Menin näyttämään leikettä kuvineen Magnukselle. Nauroimme makeasti. Magnus nauroi mielestäni vähän liiankin makeasti ja kauan.
Kiitos kuitenkin erinäisten kuurien sun muiden toimien, nykyiset poskeni ovat hivenen latuskaisemmat kuin tuossa jutun kuvassa. Ei paljon, mutta kuitenkin. 
Laitan sitten joskus kuvia näkösälle, kun ero ENNEN- kuvaan (Runoratsukon julkaisu-juttu) ja NYT-kuvaan on hiukan silmäänpistävämpi. Vielä ei ole sen aika. 
Charles sanoi, että pienehkö poskieni kaventuminen johtuu vanhuudesta. Vanhat ihmiset eivät pysty syömään niin paljon, että pysyisivät pulleina ja laihtuvat väkiselläänkin.
-Vai oletko nähnyt lihavaa 95-vuotiasta? kysyi Charles minulta haastavalla äänellä.
Piti oikein miettiä. En oikeastaan, kun tarkemmin ajattelen. Hyvä! On siis vielä aikaa laihduttaa. 95:een ikävuoteen on onneksi vielä MUUTAMIA vuosia aikaa. Vielä siis saan syödä aika paljon ja kun ikää kertyy, niin ei enää jaksa syödä paljon ja laihtuu. Noin vaan.

Seinäjoella käväisin viikolla. KD:n piirihallituksen kokouksessa. Siellä avasin suuni ainakin parikertaa, nimittäin haukatessani leipäjuustoa ja Amerikan serkku-piskettejä.
Kyllä minä suuni auki saan muutenkin, jos asiat vaativat. 

Lauantaina saimme pitää vieraina Veskua ja Tiinuliinia (nimet muut.) 
Päivä hurahti kuin siivillä.
-Miten täällä teillä aika menee aina niin valtavan äkkiä eteenpäin? Tiinuliini ihmetteli.
Niin ajalla on tapana käyttäytyä, kun on puolin ja toisin ittiänsä paremmassa seurassa, sanoin minä. Ellen nyt ihan tismalleen noilla sanoilla, niin tarkoitus oli juuri tuo.
-Sama se on Ilmajoella. Sielläkään ei aika paikoilleen pysähdy, jatkoin, enkä nytkään muista olivatko sanat juuri nuo, mutta tarkoitus kyllä.
Hyvät ja rakkaat ystävät ovat kultaklöntin arvoisia. Heidän kanssaan katoaa ajantaju. :D
Tiinuliini kehui tarjoamani ruuan maasta taivaaseen ja kyllähän lihapullat ja mansikkakiisseli taivaallisen makuisia ovatkin. 

Sunnuntaina olimme jumalanpalveluksessa. Jumalanpalveluksen päälle juotiin seurakuntatalolla täytekakkukahvit. Kirkkoherran läksiäistäytekakkukahvit.
Läksiäiset ovat aina kamalia, mutta nyt piti kyllä nauraakin ihan kamalasti. Oli niin mainio ohjelma. Ottakaa ja menkää seurakunnan toimiin mukaan. Niissä on elämänmakua, rakkautta ja haikeutta ja kaikkea siltä väliltä. Jumala sen vaikuttaa.
T: Kaisa Haikunen-Kärleksskog
----------------------------------------------------
Jesaja 40: 28-29

Etkö jo ole oppinut,
etkö ole kuullut,
että Herra on ikuinen Jumala,
koko maanpiirin luoja?
Ei hän väsy, ei uuvu,
tutkimaton on hänen viisautensa.
Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.

maanantai 18. syyskuuta 2017


On maanantai ja mhvv-aika.
Yhtäkään uutta valokuvaa ei taaskaan ole lyödä kehiin, joten avasin muistojen albumin ja valitsin sieltä sopivat kuvat.
Sopivat siitäkin syystä, että ne eivät ole kovin monia kertoja estraadilla vielä olleet, kuten muiden valokuvieni kohdalla tuppaa olemaan
Olisi minulla ollut itsestänikin kuvia. Jopa sellaisia, jotka eivät ole ikinä täällä komeilleet.
Voin vakuuttaa, etteivät tule ikinä komeilemaankaan, ei sen puolen.
On, meinaan, poskilla sen verran leveyttä, että sivullistakin hirvittää, saati itseä. Olisikin silkkaa hulluutta näyttää kyseisiä kuvia nyt, kun posket ovat vihdoinkin alkaneet lommoontumaan (vrt. "joillain on posket ihan lommolla").
EHKÄPÄ laitan jonkun kuvista sitten näkösälle, kun on Ennen- ja jälkeen-kuvien aika.
En tosin yhtään tiedä koske se sellainen aika on. Tähän saakka ei ainakaan vielä ikinä.

Yläkuvassa on vaarini tekemä mankeli (huomaa kivipulterit).
Tätä pulterikuvaa etsin kuumeisesti, kun kerroin hiljakkoin Facebookissa, että sukuumme on hankittu ensimmäinen mankeli. Tarkoitan lähisukua, eli Catherinea. Tyttärestä on näköjään polvi parantunut. Minulla ei ole koskaan ollut mankelia, enkä niin muodoin ole ikinä mitään mankeloinut (ellei pyykkikasan päällä istumista lasketa mankeloimiseksi).
Itseni tuntien tiedän, että en olisi mankeloinut, vaikka mankeli jossain sivukomerossa pölyn alla olisi ollutkin. Olen patalaiska. Kaikilta kanteilta katsottuna. (Kaikki kantit: siivoominen, tiskaaminen, korjaaminen, parsiminen...)

Alakuvassa on vaarini rakentama talo.
Rappuset taloon olivat eripaikassa alkujaan kuin kuvassa. Muuten näyttää ihanan samanlaiselta, vaikka talo on ollut muiden sukujen omistuksessa jo kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia. Ihan tämänhetkistä tilannetta en tiedä. Olen kuullut, että muutoksia on tehty. Monenmoisia.
Muistan tarkasti myös silloisen talon sisätilat. Lapsena siellä usein vierailin.
Kamarissa oli pöytä, josta myöhemmin tuli osa isoäitini ja vaarini hautakiveä!
Kyseessä oli sellainen sileä, kiiltävä punaista graniittia oleva levy. Paitsi, että vaarin ja isoäitini hauta on komea, tekee se nimenomainen pöytälevy minuun aina kovan vaikutuksen, kun tuolla haudalla, ainakin jouluisin, aina käyn.
Vaari olikin sellainen vaari, jonkalaista ei muuta maan päällä löydy. Hautakiveänsä myöden.
Vaari oli rakentamassa Iisakin kirkkoakin! Sen muistan aina ja useasti joka paikassa mainita.
-Jaa, senkö takia se kestikin niin kauan? kysyi joku vääräleuka joskus.
-Ei suinkaan! Sen takia se tuli yleensä valmiiksi, vastasin minä silmät sätien.
(Tämän pöytä- ja Iisakin kirkkojutun kerroin tässä taas siksi, että olen saanut sen jälkeen, kun sen ties kuinka monennen kerran viimeksi kerroin, uusia lukijoita).

Kuvat ja blogini ovat alusta alkaen pysyneet ulkomuodoltaan tismalleen samanmoisina.
Ne tulevat semmoisina myös pysymäänkin. Viimmoseen tappiin saakka.
En tykkää muutoksista. Ainakaan, jos blogista on kyse.
Työelämässä osasin suhtautua aika kivasti muutoksiin. Ainakin sellaisiin tavallisiin rutiineihin kuuluviin muutoksiin. Esimerkiksi saattoi tapahtua niinkin, että jouduin lähtemään kesken päivän toiseen postikontuuriin. Olen nimittäin ollut postissa töissä, jos joku ei satu tietämään.
Tuohon aikaan meitä sanottiin postivirkailijoiksi. Myöhemmin palvelumyyjiksi, josta tittelinmuutoksesta en kyllä yhtään tykännyt, vaikka kuinka muutoksista muuten tykkäsinkin.
Jokaisessa postikonttuurissa oli erimoinen henki. Yleensä hyvä, jahka oppi "talon tavat". Eri konttoreissa kierrellessä oppi äkkiä talojen tavoille. Oppi tietämään, mihin kohtaan ja kulmaan tahdottiin klemmarit paperinipuissa jne.
Oi niitä aikoja! Vanhoja, mutta hyviä!

Menneen viikon kalenterisivu on kyllä onneksi hiukan edellisestä aukeamasta (joka oli vitivalkoinen)muuttunut. On merkintää jos jonkinmoista. 
Tiistain päälle on vedetty henkselit. Seinäjoen reissu peruttu. 
Oikeastaan ihan hyvä, koska heti maanantaina oli Ilmajoen keikka.
Ilmajoella on aina helppo hengittää. Myös runojen lausunta sujuu omastakin mielestäni hyvin.
Kieli ei rullaantunut pätkääkään ja sydän sytkytti kylkiluiden alla kuten sen kuuluukin. 

Viikolla saimme tänne Hälvänmutkaan vieraan. Mauritzion, Magnuksen veljen. Suoraan keihäskarnevaalien luvatusta kehdosta.
Keitin vieraalle (ja meille tietenkin myös) kananpalakastiketta, raparperikiisseliä (ei ollut putinkia tällä kertaa)  ja kasvisgratiinia. Jälkimmäinen onnistui oikein  hyvin tällä kertaa.
Eikä mikään kumma, sillä laitoin vihannesten päälle, alle ja väliin juustoa. Sitä en tähän asti ole ymmärtänyt tehdä. Siitä syystä gratiini onkin ollut aina puisevaa, mutta sitkeetä.

Sunnuntaina vietettiin Huutoniemen kauniissa kirkossa ystävämme Piken 70-vuotispäiviä. 
Siinä penkissä istuessani ja juhlahumua seuratessani, alkoi kaduttamaan, etten sittenkin pitänyt omia samansuuruisia juhlia aikoinaan.
Magnuskin olisi voinut juhlia kanssani samaan aikaan, koska eihän viiden (fem) kuukauden ikäero ole ero, eikä mikään ja juhlimmehan me 50-vuotismerkkipaalua myös yhdessä.
Syntymäpäiväjuhlat ovat ihania. Kaikilla juhlatamineet yllä ja hymy herkässä...
Noh, turha on enää jossitella ja mutkutella. Juna meni jo. 
Jos 90-vuotiaana meillä vielä paikat pihisevät, niin silloin juhlitaan! Tervetuloa kaikki! Onnistuu varmasti juhlat hyvin, koska on parikymmentävuotta aikaa suunnitella.
Juhlatamineista tuli mieleeni, että minulla oli mekon edusta ryydyksissä jo ennen ensimäistäkään juhlapuhetta ja laulunpätkää. Antakaas, kun selitän:

Tulimme hyvissä ajoin kaupunkiin ja menimme Aija-Kanitaa tervehtimään.
Aikaa jäi kuitenkin väliin, ennen kuin juhlat alkaisivat ja minulla viimeisestä suupalansyönnistä kulunut jo yli neljä tuntia. Kauhuissani räknäsin, että kuluisi vielä jokunen tiima, ennenkö pääsisi syömisen makuun. 
Voin tässä mainita, että minua ei katsele, eikä kuuntele kukaan kuolevainen, jos joudun olemaan kovin pitkiä rupeamia ilman einettä. Sokerit laskevat ja riidanhinkkaamishalut nousevat.
Siispä hain meille Magnumit lähiöputiikista. Valkosuklaamagnumit.
Lienee turha edes mainita, että valkosuklaadia jäätelöllä putosi rinnuksilleni joka haukkauksella ja lipaisulla? 
Suklaatäpliä ja plättejä ei saanut peitettyä, eikä piiloon kultalurex-kaulahuivilla, vaikka Magnus sitä ehdottikin. Lurex-huivi oli liian letru pysyäkseen leveänä ja plättien peitteenä.
HOHHOIJAA!
Tyylikäs, mutta nälkäinen-yhtälö ei sovi meikäläiselle. On se näinä vuosikymmeninä jo monta kertaa pitänyt karvaan kautta tuta.

Perjantaina olin keskustan kauppapuodissa suorittamassa SPR:n Nälkäpäiväkeräystä.
Olipa hieno kokemus jälleen kerran. Isokyröläiset ovat runsaskätisiä ja iloisia lahjoittajia. Pienimmästä isoimpaan Se olen jo useana vuotena pannut merkille.
Minun kanssani keräämässä oli omalla vuorollaan myös kaksi partiolaista. Heikki ja Eero. Kaksituntinen sujahti kuin entisen miehen kellon viisarit. (Nehän eivät kauaa tuntia huidelleet).
Näiden reippaiden, asiallisien, hauskojen, kohteliaiden, vilkkaiden ja mukavien partiolaisten kanssa aika meni kuin siivillä ja oli mukava kerätä varoja hyvään tarkoitukseen. 
Kerroin pojille, että minun partioharrastukseni jäi aikoinaan yhteen kolollakäyntiin. En tykännyt, kun vetäjä oli saman ikäinen kuin minä (10-vuotias). Enkä olen hiiden vissi, olisinko ikinä oppinut niitä solmujakaan?
T: Kaisa Solmunder-Vissisjö
---------------------------------------------------

Psalmi 145: 13a-14
Herra on luotettava kaikissa sanoissaan,
uskollinen kaikissa teoissaan.
Herra tukee horjuvia,
maahan painetut hän nostaa jaloilleen.


maanantai 11. syyskuuta 2017


Kuvia rakkaasta kotikolostamme.
Ihan eivät ole 1:1:een tällä hetkellä, mutta haitanneeko tuo?
Esimerkiksi juurikaan nyt meillä ei ole nuin siistiä. Myös mööpelit on köökissä vaihtuneet ja verhot ja matot. Matot ovat vaihtuneet sikäli, että niiden pitopaikat ovat vaihtuneet. Köökinpöydän alla oleva matto on nykyään keskilattialla ja päinvastoin. Mattojen paikat tulevat tällä lailla aina pysymäänkin. Maailman tappiin asti.
Saimme ko. ihanan pöydänalusmaton Maikulta. Hän on sen itse kutonut.
Mattokääröä tupaamme tuodessaan hän sanoi, että matto on tarkoitettu eteiseen. Sitten hän loihe jatkamaan, että JOS hän huomaa sitä muualla pidettävän, ottaa hän sen pois. Tykkänään.
Noh, yhtään hetkeä matto ei eteisessämme ollut, vaan ovelasti laitoimme sen ensiksi pöydän alle. Sieltä hivutimme sen sopivan ajan kuluttua kunniapaikalle, eli  keskilattialle. Siinä se on ja pysyy.Ugh! Kaiken kansan ihailtavana (eikä vähiten talonväen itsensä).

Alun kuvat ovat siis vanhoja ja moneen kertaan kaluttuja ja esillä olleita. Se tarkoittaa sitä, että kirjoitettavat jututkin ovat ehkä myös kaluttuja (kun uusia aiheita ei ole tullut kovinkaan monta, jos kalenteria on uskominen) ja moneen kertaan kerrottuja. Tässä iässä moneen kertaan kertominen on enempi sääntö kuin poikkeus. Siitä moljahtikin mieleeni, että mikään ei kouraise&kirpaise niin syvältä, kun se, että herkkuisana uutisena ja asiana kertomasi jutun päälle tokaistaan, että JOO, SÄ OOT JO KERTONU, tai: NIIN, SIITÄHÄN SÄ OOT JO USEASTI PUHUNUKKI...
Minä en siitä syystä sano kenellekään, ainakaan kovin usein, että olen jutun jo asianomaiselta kuullut. Ajattelen, että jos tuo toinen tuplakertoja on vähänkään samansorttinen ja yhtä yliherkkä kuin minä, niin säästän hänen sydäntään ja tunnetilaansa. Yksi yliherkkä osaa kyllä ottaa toisen yliherkän huomioon. Siitä heidät yliherkiksi muun muassa juuri tunteekin (ysk, ysk, ysk).

Kalenterissani on kyllä merkintöjä viimeviikon kohdalla. Ei aukeama toki ihan lumivalkoinen ole.
Maanantain kohdalla lukee MHVV, eli mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon.
Piti keväällä laittaa oikein allakan syrjään merkki, että muistaa aloittaa kirjoittelun.
Kesänaikana kirjoitin Facebookkiin hiukan useammin ja pitemmästi kuin tavallisesti. Molempiin en voi yhtäpaljoa kirjoitella siitä yksinkertaisesta syystä, että niin paljoa ei tällaisen henkilaitamummun elämässä ole tytinää, että kahteen paikkaan riittäisi. Enkä tosiaan oikein tykkää samoja asioita revitellä, kun on samat lukijat.
Sain tosin ihan uuden uutukaisen lukijan blogini seuraajarivistöön, eli nyt on iloinen torventöräytys paikallaan: TÖT...TÖT...TÖT...TÖRÖÖÖÖÖÖ!
Tervetuloa sankkaan lukijakuntaani mukaan,Tuula! :D
Tuula kuuluu Calamniuksen sukuun, johon myös minulla on ilo ja kunnia kuulua. Suvun sivuilla me tapasimmekin.

Viimeviikon kalenteriaukealla on myös kahden eri päivän kohdalla merkintä: Joulun lapsi?
Kysymysmerkki siksi, että kyseltiin, koska sopisi Joulun lapsi-toimikunnan kokoontua fundeeraamaan, mitä on paketteihin (120) jo kasassa ja mitä pitää vielä kasata.
Molemmat päivät olivat "vääriä". Oikea päivä olisi ollut (ja on) tällä viikolla, mutta silloin minä en pääse mukaan. Kyseisen päivän kohdalle olen kirjoittanut: kellosali Ilmajoki! (Hellou Ilmajoki! Täältä tullaan!)
Minua hiukan taas, näin syksyn menojen alettua, huolestuttaa käsityskykyni ja kartallaoloni, mitä päivämääriin ja menemisiin tulee.
Joku tarkkanäköinen- ja muistinen lukijani varmaan muistaa tapauksia, jolloin menin kuukautta liian aikaisin johonkin, tai aivan muuhun pytinkiin kuin puhe ollut oli?
Olen oikeastaan aina ollut hiukan ulkona, mitä menomerkintöihini tulee. Onneksi en ole koskaan myöhästynyt mistään (tietenkään, kun olen kuukausitolkulla ennemmin asialla).
Joulun lapsi-asian kanssa haluan olla ajoissa asialla. Se on niin mukavaa puuhaa, eikä vähiten siksi, kun katselee lapsien iloisia kasvoja lahjapaketti kädessään. Lahjat menevät varmasti perille. Niistä on paljon dokumenttia netissä nähtävissä. Googlettamalla saa asiasta tietoa, jos nimittäin saat palavan halun olla mukana tässä toiminnassa.

Lauantaina olimme Masa-Etiaksen (nimi muut.) syntymäpäivillä.
Sankari oli ihan ite täyttänyt mehevän täytekakun ja siitä vohlaisin aikamoisen siivun lautaselleni. Minä rakastan meheviä täytekakkuja ja sitä paitsi kello ei ollut lähelläkään 18: aa.
18.00-kuuri pitää aina vaan. Toivottavasti vaikutukset alkavat jolloinkin myös näkymään. Näkyvyyspuoli vaikuttaa aika synkältä tällä hetkellä. Se johtuu paljolti siitä, että olen aika nopea syömäri ja varsinkin, kun huomaan, että aika (klo kahdeksantoista reikäreikä) lähenee loppuaan.
Vesikuurikin on pysynyt pinnalla ja uskon, että jäädäkseen. Ainoastaan siivousprojekti huone/päivä on hiukan katkolla. Varmasti projekti elpyy huimaan kukoistukseen torstaihin mennessä, jolloin saamme vieraan Pihtiputtaalta, jatkuakseen lauantaihin, jolloin vieraita tulee Ilmajoen suunnasta.

Sunnuntaina täällä Isonkyrön komeassa pappilassa oli syksyn ensimmäinen Naisten kesken iltapäivä. Kokonaista kolmekymmentä naista tuli viettämään tuota ihanata iltapäivähetkeä.
Heluna (nimi muut.) oli leiponut jos jotakin pöytään pantavaksi.
Nouand (nimi muut.) piti puheen ja minä sain lausua Tulppaaninipusta runoja ja pitää iltahartauden. Molemmat posmotin suoraa paperista. Joskus, jonkun lauseen välissä, katsoin yleisöön päin, ikään kuin harmaan savun ja usvan läpi.
Savusta ja usvasta voit päätellä taas niitä tuntoja, joita harmaassa makkarankuorikläningissä, siinä yleisön edessä tutistessani, lävitse taas kerran kävin.
Ihmettelen raskaasti sitä, etten ikinä totu "esiintymiseen".
Tunsin itseni surkimusten kruunaamattomaksi kuningattareksi ja se minä sillä hetkellä olinkin.
Kieli kurkussa (molemmat kuivia kuin ne paljonpuhutut syväsukeltajan sukat) luin runojani ässät sihisten. Luulen ja uskon, että kaikki kuitenkin meni hyvin. Taas kerran.
Tiedän, että joukossanne on sellaisia, joita kiinnostaa vaatteet ja pukeutuminen, joten aukaisen hiukan tuota makkarankuorikläninki-kuosia:
Kauan, kauan sitten tilasin Ellokselta hameen. Pitkän, venyvän (stretch, stretch) ja harmaan.
Tilasin, kun halavalla sai. Mekko ei ikinä ole ollut päälläni ja koska esiintyvien taiteilijoiden on hyvä joskus vaihtaa esiintymisasujaan, niin laitoin mekon ulos tihkusateeseen suoristumaan ja ajattelin, että jos suoristuu, niin laitan sen päälleni täksi esiintymiskerraksi. Ja suoristuihan se. Mahtui jopa päällekin, kun aikansa riuhtoi.

T: Kaisa von Korvklänning-Riuhtander
--------------------------------------------------------------
 Psalmi 121
Matkalaulu
Minä kohotan kasvoni vuoria kohti.
Mistä saan avun?
Minä saan avun Herralta,
häneltä, joka on luonut taivaan ja maan.
Herra ei anna sinun jalkasi horjua,
väsymättä hän varjelee.
Ei hän väsy, ei hän nuku
hän on Israelin turva.
Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi,
hän ei väisty viereltäsi.
Päivällä ei aurinko vahingoita sinua,
eikä kuunvalo yöllä.
Herra varjelee sinut kaikelta pahalta,
hän suojelee koko elämäsi.
Herra varjelee kaikki sinun askeleesi,
sinun lähtösi ja tulosi
nyt ja aina.

maanantai 4. syyskuuta 2017


Niin vaan vierähti kolmisen kuukautta, että hulahti. Silloin keväällä tuntui, että menee pitkästi aikaa ja tupakkia, ennenkö näillä sivustoilla taas kohdataan.
Kesä ei kuitenkaan ole vielä hulahtanut minnekään. Aurinkoa ja lämpöä riittää.
Tänäänkin istuin aurinkomuovituolilla ja nautiskelin kahvia. Välillä noppasin mustaviiniherukkapuskasta suuhun pari herukkaa ja välillä taas uunituoretta omenapiirakkaa. (Kyseisen piirakan paistosta kerron bloggauksen lopuksi).
Ihana oli ilma. Viereiseltä pellolta korviin kantautui puimurin pörinä ja sekin oli omiaan nostattamaan mielialaa. Toivottavasti ilmat jatkuvat suotuisina, että maanviljelijät saavat satonsa laareihin. Tätä rukoilen hartaasti.

Kuumeisesti olen koko päivän yrittänyt muistella, mitä kuluneina kirjoittamattomina kuukausina on meikäläiselle päässyt tapahtumaan. 
Päällimmäisenä tulee mieleen Viviannin rippijuhlat. Kaikki juhlat ovat aina ihania, mutta varsinkin rippijuhlat ja varsinkin lapsenlapsien rippijuhlat (jos tietenkin lapsienkin rippijuhlat ja omakin. Omista rippijuhlistani muistuu aina mieleeni ne kamalat hiuskiemurat, joita silkkiveskipaperilla tätini minulle juhlia varten hiuksiini väänsi. Laitan joskus oikein kuvan dokumentiksi. Kertonuthan asiasta jo olenkin, joten ei siitä sen enempää).
Toiseksi päällimmäisenä tulee mieleen kolmannen runokirjan ilmestyminen (kts. ylimmäinen kuva).
Tulppaaninipun runoja olen käynyt laususkelemassa paikassa jos toisessakin ja olen saanut niistä, paitsi suitsutusta, niin kiitettävästi jo kaupaksikin.
Runokirjan nimi on sen tähden Tulppaaninippu, että sen voi viedä elävien kukkien asemesta tuliaiseksi, jos kukkakaupat sattumoisin ovat kiinni, eikä omasta puutarhastakaan löydy mitään mukaan saksittavaa. Talvella varsinkin se voi olla vaikeaa.
Mukavasti nämä minun  kuivakukkaniput ovat tehneet kauppansa. Painatuskulut ovat jo hyvin peitossa ja kaikki tuotto menee lähetyksen hyväksi.
Tulppaaninipusta oli oikein paikallislehdessä juttukin. Ja hyvä juttu olikin, vaikka itse sanon. Tiesi toimittaja tulla, kun...itse soitin ja pyysin. 

Kolmanneksi asiaksi kuluneen kesän muistoista nousee uudet kuulokojeet, joiden kotelot näet kuvattuna tuossa alimmassa kuvassa.
Kuuloni onkin nyt puolella petraantunut. Jo siitäkin syystä, että niitä kojeita on kaksi. Molempiin korvallisiin.
HÄH, TÄH ja MITÄ-sanat ovat melkein tyystin poistuneet sanavarastostani. Nimittäin ainakin silloin, kun kuulokkeet ovat käytössä.  Ihmisten ilmoilla ne ovat aina käyössä. Kotonahan en kuulokojeita tarvitse, koska tiedän, mitä Magnus minulle sanoo. Magnuskin sanoo hyvin usein minulle, että mä tiäsin, mitä sä sanot ennenkö eres vastasit. 
Meistä on tullut toistemme ajatustenlukijoita! Niin on käynyt, vaikka avioliittoleirillä aikoinaan nimenomaa vannottiin ja tähdennettiin, että ajatuksenlukijoita avioparista ei ikinä tule.

Tiedän (vaikka en kuule), että aamulla, kun "liihoittelen" keittiöön, Magnus  kysyy:
-Saikko nukutuksi? johon minä vastaan "iloisesti" -Hmpfff.
Vastaan kaikkeen "iloisesti" hmpfff. Tai sanotaanko, että kaikkeen, mitä minulta kysytään ennen kuin olen syönyt aamupalaa.
Ennen aamupalan syömistä olen kuin keväinen marjaiskarhu, jolta ei ole vielä pihkatappi irronnut.
Aamupalan jälkeen olen hiukan puheliaampi ja jos arvaan, mitä kysytään, vastaan mielelläni.
Minulla on tapana verrata nykyistä avioliittomme vaihetta (viideskymmenesensimmäinen vuosi meneillään) avioliittomme alkuajan vaiheisiin. Kysyn itseltäni, että olivatko aamupalat silloinkin ratkaisevassa asemassa, mitä jutunjuureen tuli. Vastaus on KYLLÄ. Minua ei katsele, eikä kuuntele aamuisin kukaan, ennenkö olen syönyt.
Olen varmasti muutaman kerran ennenkin näille plareille kirjoittanut, kuinka Mauno iloisena ja onnellisena uutena aviomiehenä herätti tuoreen vaimonsa, rakkaan musupupunsa,  avioliiton ensimmäisinä aamuina kanssaan aamukaffia juomaan ja juustosämpylää syömään?
Noh, sen verran kirjoitan asiasta toistamiseen nytkin, että niin hän tosiaan teki. Tuli siinä kuuden pintaan iloisena kertomaan, että kahvi on valmista ja...
Ei muuten tullut montaa kertaa. 
Siitäkin olen maininnut täällä, ties kuinka monta kertaa, että ravintoloissa ja baareissa, kun syömme (tosin harvoin niin kyllä teemme) niin olen pyytänyt, että Mauno juttelisi minulle taukoamatta. Vaikkahan posmottaisi puhelinluetteloa joka ruokapalan välissä.
Ravintolassa ja baarissa, jos jossain, näkyvät kaikki avioliiton eletyt vuodet.
Mitä useampi vuosi, sen ontommat ja tyhjemmät katseet. Niin vaimolla kuin miehellä. Mitä useampi vuosi yhdessä, sen harvemmin suu aukeaa ravintoloissa ja baarissa yhdessä oltaissa, muuta kuin ruokaa lappaissa ja hammasproteesia tikulla putsatessa.
Ehkä hiukan liioittelen, mutta niin monta onttokatseista pariskuntaa olen sivusilmällä nähnyt, kun itse olemme syödessämme pusertaneet juttua. Olkoonkin, että jutut ovat koskeneet vaikka sitten kaikkia lukuisia kremppuja, mitä puolenvuosisadan aikana itse kuhunkin meistä ilmaantunut on.
Kyllä ravintoloissa ja baareissa näkee vanhoja pariskuntia, jotka juttelevatkin. Iloisesti ja kiihkeästi. He ovat uusiopariskuntia.
Nykyään on myös ihan uusi ja sangen huolestuttava ilmiö, mitä nuorienkin pariskuntien ravintola- ja baarikäyttäytymiseen tulee: molemmat tuijottavat kännykkäänsä.
Se sellainen on tällaiselle yltiöpääromanttiselle mummulle kauheaa katseltavaa.

Olimme äskettäin Magnuksen kanssa ULKONA syömässä ja istuimme jostain kumman syystä ripirinnan, eikä nokat vastakkain, kuten meillä yleensä ULKONA syödessämme tapana on.
Meilläkin oli kännykät molemmilla kädessä. Niitä tuijotimme haudanhiljaisina. Olin kyllä kovasti asiasta tietoinen ja mietin, mimmoisen signaalin me muille ravintolavieraille annamme ?
Mihinkä avioliittovuosikategoriaan sivustakatsoja meidät asettaa?
Vastaus oli onneksi: ei mihinkään! Paikalla ei ollut muita juuri sillä hetkellä. No, emme me niin kauaa niitä kännyköitä tuijoteteltu. Ruoka oli sen verran hyvää.

Tuolla Facebookin puolella olen kertonut kesän mittaan projekteista, joihin olen innolla tarttunut.
Tällä hetkellä niitä on menossa kolme. 1) Vedenjuonti (6.5dl) aamuisin, 2) yhden huoneen siivoaminen per päivä ja 3) ei syömistä klo 18.00 jälkeen.
Kakkoskohta on tällä hetkellä katkolla, mutta muut kohdat kukoistavat. 
Minulla on pitkän elämäni pitkospuiden varrella aina ollut meneillään projektia, jos jonninmoista. Useat niistä ovat lopahtaneet piankin ja toiset kestäneet aikansa ja painuneet unhon suohon.
Tämä seikka ei ole koskaan minua häirinnyt, eikä liioin estänyt aloittamasta jotain uutta ja entistä ehompaa projektia innokkaasti ja ihan alusta.
Joskus loppuu projekti kuin projekti. Totaalissti.Ei sillä seikalla kannata päätänsä vannehtia.
Blogiprojekti MHVV (mielenkiintoisia häppeninkejä varrelta viikon) kuitenkin taas kerran alkoi. Intoa tihkuen, vaikkakin itseänsä toistaen. Monessakin kohtaa.
Blogiprojekti jatkuu niin kauan, kun on häppeninkejä, joista kirjoittaa.
Tähän loppuun tämän päiväinen häppninki, vaikka sitä ei kyllä paljon viitsisi kyllä kertoa.
Nimittäin leivoin heti aamusta omenapiirakan.
Kieli keskellä suuta asettelin omenanvohluja kauniisiin riviin. Limittäin ja lomittain. Päälle ripottelin paksusti  kanelisokeria ja sitten piirakka uuniin ja kahvit kropajamahan, kuten Magnus sanoisi.
-Mikä on, kun tämä ei mahdu tänne? Ei, vaikka kuinka tukkis? sähisin käärmeissäni piirakkapelli käsissäni.
-No, ei suunkaa se maharu, ku änkiät sitä vuakaa sinne vinottaasin, Magnus sanoi. 

Hei ensikertaan!
T: Kaisa Vohlanderskog-Kropander
----------------------------------------------------
Jesaja 33:6
Sinun tulevat päiväsi hän turvaa, hetkestä hetkeen, ja hänellä on varattuna apua yllin kyllin, viisautta ja tietoa.
Siionin aarre on Herran pelko.